Uusille urille

Haparoidessani kohti uutta uraani, otin alkuun rokotuksen parsinneulalla ja luin Kaarina Davisin Rankka kutsumus-kirjan. Oh-hoh! Mihin sitä onkaan päätään työntämässä. Työ itsessään on rankkaa sen tiedän jo entuudestaan, mutta kirjassa kuvataan lohduttomasti työyhteisön hierarkkista nokkimisjärjestelmää, kuuroja esimiehiä, ylimielisiä lääkäreitä, joustamattomia työvuorolistoja, jatkuvasti kasvavia vaatimuksia sekä uuvuttavaa määrää harjoittelijoita, säästövaatimuksia ja uusia sääntöjä.

Olen Kaarinan kanssa samaa mieltä siitä, että hoitajiksi valikoituu kutsumustyötä tekeviä, kilttejä, empaattisia ihmisiä,  joiden on vaikea sanoa "Ei" kun kyseessä on potilaiden hyvinvointi tai lojaalisuus työkavereita ja yhteisöä kohtaan. Kuitenkin jatkuvuuden kannalta olisi enemmän kuin järkevää painottaa hoitoalan opiskelijoille omien rajojen asettamisen tärkeyttä ja omasta jaksamisesta huolehtimista.

On järkevämpää tarvittaessa olla vähän hankala ja vaativa kuin pitää itseään heittopussina ja polttaa itsensä loppuun muutamassa vuodessa. Tiedän itse kuuluvani näihin kiltteihin, joustaviin ja uhrautuviin tyyppeihin, jotka raahaavat itsensä vuoro vuoron jälkeen töihin vaikka ryömien, pää kainalossa.

 Yritän kuunnella herkällä korvalla opettajiani: Sanotaanko jotain työsuhdeasioista,  työajoista, vuorolistoista , vapaapäivista, lomista. Valmennetaanko työyhteisön nokkimisjärjestelmän varalle. Opetetaanko sanomaan: " Ei, minulle ei sovi." "Ei, minulla ei ole aikaa." "Ei, minä tarvitsen vapaapäivän/ ruokatauon/kahvitauon/loman/lepohetken."

Harjoittelen mielessäni: "Ei, ei ei." "Ei, ei, ei." Oman etuni nimissä, ei.

Onnea valitsemallanne tiellä!?

Olen lukenut kirjoja ja artikkeleita alanvaihtajista, mutta ei mikään lukemastani anna oikeaa kuvaa siitä kauhusta ja epävarmuudesta, jota ainakin minä, alanvaihtajana aika ajoin tunnen. Vaikka kuinka uskon, että muutos on  minulle oikeansuuntainen tulee eteen hetkiä, jolloin mietin olenko totaalisesti päästäni vialla ja menossa ojasta allikkoon. Lähinnä epäilen (mielen)terveydellisiä seikkoja ja sitä olenko sittenkään oikea henkilö hoivatyöhön. Tähtäimessäni ei suoranaisesti ole osastotyö tai esim. vanhustenhoito, mutta tiedän, että toki tällä sektorilla töitä olisi eniten ja varmimmin.

Hoitoalaa ajatellessa nousevat nopeasti mieleen uhkakuvat henkilöstöpulasta, jatkuvasta kiireestä sekä huoli  jaksamisesta. Asioiden nykytila esimerkiksi vanhusten kotihoidossa ei aiheuta äänekkäitä hurraa-huutoja. Uskon, että parempaan suuntaan ollaan menossa, mutta en voi olla tyytyväinen nyt tehtyyn ratkaisuun, jossa hoitohenkilökunnan  määrän TAVOITE vanhustenhoidossa on puolikas yhtä hoidettavaa kohden. Yhdellä kädellä, joskus vasemmalla, pitäisi siis hoitaa yhtä mummoa tai pappaa. 
En voi kuin kysyä: MIKSI?

Suomessa, jota myös hyvinvointivaltioksikin kutsutaan on hukattu totuus siitä, että vain huolella tehty työ on kannattavaa. Kellottamalla, kiristämällä ja säästämällä ei voi saada aikaan kuin sutta. Tähän vetiseen totuuteen pitäisi jo vihdoin herätä! Juosten kustu on aina juosten kustu!

Sama typerä kelloon ja rahapussiin tuijottava asenne on kuin syövän lailla levinnyt koskemaan kaikkea yleistä terveydenhuoltoa, sosiaalipalveluja, koulutusta, jne. Olisi ymmärrettävä, että rahan ja sitä kautta käytettävän työajan pitäisi palvella ihmistä ja inhimillisyyttä eikä toisinpäin. Työn mielekkyys muodostuu siitä, että saa tehdä parhaansa ja välillä pystyy tuntemaan onnistumisen iloa. Siinä hetkessä kun työntekijä muuttuu resurssiksi ja työ budjetoidaan tikittäviksi minuuteiksi ja käsistä luisuviksi euroiksi ollaan jo pahasti kusessa.

Yhtenä päivänä kotihoidossa olevan vanhuksen luona voidaan käydä 6 (kuusi) lyhyttä pyrähdystä eri tai samojen ihmisten toimesta. Lääke, ruoka, tarkistus, hoitotoimenpiteitä, pesu, siivous, jne. Jokainen käynti maksaa. Olisiko ehkä edullisempaa ja laadullisesti parempaa jos yksi tai kaksi ihmistä hoitaisivat kaiken kerralla ja viipyisivät vähän pidempään, ehkä jopa tunteja(!) minuuttien sijaan ja olisivat selvillä vanhuksen tilasta ja voininista.  Kokisiko vanhus ehkä saavansa parempaa palvelua, läsnäoloa ja huolenpitoa? Olisko hoitajalla "vähemmän kilometrejä mittarissa" päivän päätteeksi?

Vinkkinä sanottakoon, että Tanskassa saa kaksikätistä ja täyspäistä hoitoa, jopa yli satavuotiaana.

Käsitöitä ja ajatustöitä

Kesä on juossut edellä karkuun. En ole ehtinyt edes ikkunoita pestä tai viitsinyt.. oikeasti en ole ehtinyt. Olen ahkeroinut Etsy-kauppani kimpussa ja tehnyt käsitöitä. "Uusi" ompelukoneeni on hakannut tikiksi jo useamman ison rullan lankaa. Kone toimii hyvin ja olen aivan äärettömän tyytyväinen.

Töissä olen vain odottanut, että pääsen kotiin, tekemään jotain. En ole mikään ammattilainen ompelussa, mutta olen aina pitänyt ompelusta, kutomisesta, virkkaamisesta ja muusta nysväilystä. Olen ostanut ja saanut paljon kankaita ja on ihana tunne kun on mistä valita. Suurin osa kankaista on kierrätettyjä, mutta olen myös tilannut muutamia uusia kankaita. On melkeinpä kihelmöivä tunne kun pöydällä on iso kasa värikkäitä kankaita ja ennen päätöksen tekoa on lukuisia mahdollisuuksia LUODA jotain yhdistelemällä värejä, pintoja, kuoseja, malleja ja kuvioita. Usein suunnitelma elää vielä siinäkin vaiheessa kun ompelukone jo raksuttaa.

Siinä niitä nyt on: Essuja. Seuraavaksi siirryn varmaan siivoustakkeihin ja walk-away leninkeihin.
Toisaalta koulut alkaa ensi kuussa. Täytyy sitten katsoa miten aika ja energia riittää. Tästä tekemisestä olen ainakin nauttinut!

Ajatukset on viimeaikoina laahanneet tosi syvissä vesissä. Pohdin riittääkö terveyttä edessä olevaan uran vaihtoon. Pääsenkö tavoitteisiini vain olenko menossa ojasta allikkoon. En toki haluaisi seuraavaksi 20 vuodeksi osastolle vuorotöihin. Tavoite olisi tehdä töitä yrittäjämäisesti, mutta alkuun joudun melko varmasti tekemään perusduunia, jotta leipä löytää tiensä meidän pöytään. Opinnot eivät varmasti tule olemaan ihan lasten leikkiä, mutta en osaa sitä oikein etukäteen murehtiakaan. Luotan siihen, että älyä riittää. Onhan tuota tullut jo kaikenlaista päntättyä.

Sitten niihin syvempiin vesiin: Kemikaalivanat. Ilmastonmuokkaus. Monsanto. Euroopan kriisi. HAARP etsi kohta vähän keskikohdan alapuolella ja vetistele.
Mihin tää maailma on oikein menossa? Ei ainakaan teboilille! Täähän on kuin Orwellin 1984.

Parempi tehdä vaan essuja...

Pelko vie jalat alta ja sisun kaulaan

Olen jo melkein siinä kuuluisassa pisteessä, josta ei ole paluuta. Koko ajan mielessä jyskyttää ajatus siitä, että kohta kaikki on ohi, eikä mitään ole enää tehtävissä. Mitä jos valitsin väärin? Mitä jos alkaakin kaduttaa? Tätä en kyllä usko, mutta kaikkea pitää tietysti käydä läpi. Päätöksen olen jo tehnyt ja olen siitä varma, mutta käytännön järjestelyt lähtivätkin rullaamaan minusta riipumattomista syistä vähän varkain ja etukäteen.  Aikataulu ei menekään suunnitelmieni mukaan ja minua pelottaa! Pelkään eniten sitä, että lamaannun pelosta ja jään paikoilleni kun pitäisi toimia. Pelkään, että suunnitelmissani on jokin aukko, joka vesittää kaiken ja löydän itseni köyhänä, kurjana ja vaihtoehdottomana. Tätäkään en ihan usko, mutta pelko kuitenkin kummittelee mielessäni. Mitä jos kaikki meneekin totaalisesti pieleen?

Kaavoihin kangistuneena on vaikeaa ajatella, että voisin tulla toimeen omillani, ilman, että pomo koko ajan huohottaa niskaan ja jankuttaa tuottavuudesta. Päässäni jyskyttää ajatus siitä, että ilman orjallista, ikävää ja pakollista päivätyötä ei voi maksaa asuntolainaa ja saada ruokaa pöytään. Täytyy olla pähkähullu kun jättää päivätyönsä. Eihän ilman sitä voi pärjätä, eihän? Vai voiko?  En toki kokonaan jätä työntekoa, mutta onhan se kornia, että työstä voi nauttia ja tehdä vain sen verran, että pärjää. Sehän on ihan kuin syntiä ja aivan liian helppoa.

Onhan minun tietysti hankittava yhteistyökumppanit ja asiakkaat. Tästä minulla on useitakin ideoita, mutta uskon, että asiat järjestyvät. Kuin hyvänä enteenä sain aamulla postia yli puolen vuoden takaiseen kyselyyni eräästä toisesta koulutuksesta, josta olin tiedustellut. Nyt sekin on ajankohtaista. Koulutukseni alkaa elokuussa ja minulla on kesä aikaa miettiä miten asiani järjestän. Jos nyt en sitten kuole nälkään ja viluun ennen sitä...

Kypsä

Yritän nyt purkaa ajatukseni älykkääksi kokonaisuudeksi, vaikka se on varmasti vaikea tehtävä. Mielentila on ollut jo jonkin aikaa akselilla plääh---räjähdys. En ole tyytyväinen nykytilanteeseeni. Tiedän ja olen tiennyt jo kauan, että jotain pitäisi tehdä. En vain tiedä mistä aloittaa ja miten edetä. Kaikki muutokset tuntuvat pelottavilta, kaikki vaihtoehdot yhtä huonoilta.

Tiedän, että olen onnekas, että minulla on työpaikka, mutta työ ei ole sitä mitä haluaisin tehdä. Tiesin sen jo aloittaessani. Ehkä siksi tai jostain muusta syystä tunnen itseni työpaikallani ulkopuoliseksi. Arvomaailmani, ajatukseni, toiveeni, haaveeni kaikki tuntuvat erottavan minut siitä ympäristöstä ja ihmisistä, joiden kanssa työskentelen. Olen tämän päivän aikana kokenut pari kertaa pohjatonta toivottomuutta. Teen silti työni tunnollisesti ja ahkerasti. Ymmärrän myös sen, että työ on aina työtä, ei hupia, mutta silti...

Olen miettinyt miten voisin tehdä tyylikkään exitin, mutta vaikuttaa, että ainoa mahdollisuus on hypätä tuntemattomaan ja toivoa putoavansa jaloilleen. Kaikki koulutukset, joita olen tutkinut ovat kestoltaan useita vuosia ja/tai maksavat tuhansia euroja. Minulla on yksi oljenkorsi. Luulen, että minun on pakko käyttää oljenkorttani, jotta pääsen pois nykytilanteestani.

Käytännön toimet tilanteen potkaisemiseksi liikkeelle ovat tosi pelottavia. Olen jo kerran ollut tilanteessa, jossa oli aivan hilkulla jättää nykyisen alani, mutta sitten sain työtarjouksen ja tunsin olevani pakotettu ottamaan työn vastaan. Niin jatkui taas sama junnaaminen. Se syö minua sisältä, saa minut tuntemaan itseni teeskentelijäksi, se saa minut epäonnistumaan puoliksi tahallaan ja se ilkkuu minulle: "Et kuulu tänne. Kohta olet ulkona."

 NYT aloitan. Nyt teen jotain, joka saa tilanteen nytkähtämään piirun oikeaan suuntaan. NYT olen kypsä muutokselle. Pelottaa!

Kipeät kädet ja levoton mieli

Njäh, työpaikkaprojekti liikahti juuri siihen suuntaan kun EN olisi toivonut.  Minulle tarjottiin myyntityötä. Tilanne toisen (sen mieluisamman)  paikan suhteen on vielä auki ja varmistuu vasta ensi viikolla. No, minulla on nyt ainakin yksi työpaikka osuuskuntatoiminnan lisäksi. Tosin se on mielessäni suuri, takkuturkkinen ja terävähampainen susi, joka nielaisee minut ja leppoistamishaaveeni yhtenä suupalana suureen nälkäiseen vatsaansa. Elämä se näköjään heittelee haasteitaan ja niihin on vaan vastattava.

 Hain kyseiseen työpaikkaan reilu puoli vuotta sitten. Silloin olisin ottanut paikan, mutta jäin haastattelussa toiselle sijalle. Nyt tilanne on muuttunut ja paikka olisi vapaa, mutta en halua sitä. Vähän ironista? Mitäs antoivat aikaa ajatella.

Olen tehnyt pihatöitä pikkusella lapiolla niin, että niskaa ja käsiä särkee. Olen myös tehnyt osuuskuntatöitä ja sekin käy käsien päälle, tosin ei siinä määrin kuin lapiohommat. Mieli vaeltelee jossain ensi viikossa, enkä oikein saa selkoa omista tunteistani. Leikinkö upporikasta ja rutiköyhää? Olenko menossa oikeaan vai väärään suuntaan? Joudunko valitsemaan? Pääsenkö valitsemaan? Miksi kolmen kuukauden jälkeen kaksi paikkaa on yhtä aikaa ratkaisun alla? 

Tämä kuva on suunnilleen yhtä selkeä kuin mieleni tällä hetkellä..

Tilkkuhulluus osa 2

Odottelin tänään vastausta kahdesta työpaikasta ja odottelun ja jännittelyn vuoksi oli pakko keskittyä johonkin muuhun. Kävin Kontista hakemassa vähän tilkkutyökankaita ja päätin tehdä jotain tosi söpöä. 

Ja sitähän tuli:

Tietoa työpaikoista ei sen sijaan tullut. Olen aika lailla tienhaarassa, enkä ole varma mitä valitsen jos saan molemmista paikoista myöntävän vastauksen. Toinen paikka on vakituinen, stressaava myyntityö, jonka osaan, mutta en mitenkään rakasta. Toinen työ on toimistotyö; varmasti paljon helpompi, mutta määräaikainen. Jälkimmäisen ohessa voisin tehdä paremmin osuuskuntaan töitä koska työaika on parempi ja viikonloput vapaat. Määräaikaisuus antaisi sopivasti aikaa kakkostyön käynnistämiselle. Ekassa tuskin jäisi ollenkaan mahdollisuutta jatkaa/aloittaa osuuskuntatyötä, eikä varmaankaan olisi energiaa tai aikaa kouluttautua lisää osuuskuntatoimintaa silmällä pitäen.

Tässä on pari-kolme päivää mennyt ihan haahuillessa. Tänä aamuna heräsin neljältä ja kävin näitä vaihtoehtojani miettimään. Tietysti tieto henkilövalinnoista helpottaisi aika lailla. Voihan se olla, että saan vain toisen niistä paikoista. Toivottavasti se on tuo toimistotyö.

Kohti uutta uraa

Sain tänään tietää, että en ollut "se oikea" työpaikkaan, jossa kävin haastattelussa. Se ei juurikaan harmittanut, koska kävin tänään myös erään paikallisen osuuskunnan toimistolla tutustumassa. Kerroin ideastani ja toimitusjohtaja vastaavasti kertoi osuuskunnan toiminnasta. Lopputulos oli se, että he ottavat minut mielellään palkkalistoilleen.

Olen iloinen, erittäin toiveikas ja onnellinen siitä, ettei minulla ole kiirettä tehdä mitään päätöksiä tai sitoutua mihinkään, mikä ei osoittaudu minulle toimivaksi ja hyödylliseksi. Saan ensin aikaa tutustua, miettiä, kokeilla ja kaikki tämä ilman riskiä. Minulla on mahdollisuus kouluttautua lisää ja tehdä työtä, jota oikeasti haluan tehdä. Jos työni ei heti olekaan täysipäiväistä, saan liitolta korvauksen sovitellusti työttömiltä päiviltä. Lippua ja lappua täytyy tietysti täytellä, mutta hei, sitähän tämä elämä on.

Koulutusta, johon haluaisin ei ole tässä "kylässä", mutta yritän parhaani, että saisin senkin asian järjestettyä. Tänään asiat vaikuttavat meneen eteenpäin isoin askelin. Onkohan suuntani vihdoin oikea?

Työnhakua ja koulutusta

Olen ollut työstä vapaa nyt aika tarkkaan kuukauden. Olen tietysti lähetellyt vinon pinon hakemuksia ja toivonut haastattelukutsua. Yhdestä avoimesta esimiespaikasta on tänä aikana soitettu ja suoraan sanottuna toivoin, etteivät soittaisi toista kertaa. Puhelussa vilahteli sanoja, jotka eivät miellyttäneet business-allergisia korviani. Kirjoitin edessä olevaan paperiin yhden sanan: Heittopussi. Eivät soittaneet toista kertaa.

No, muuten on ollut aika lailla hiljaista. Jopa niin hiljaista, että soitin eilen työ-ja elinkeinotoimistoon (hieno nimi työkkärillä nykyään) ja kyselin mahdollisuuksia jatkokoulutukseen. Samalla tulin tokaisseeksi, että taidan olla jo liian vanha kun en pääse edes haastatteluihin, vaikka koulutukseni ja työkokemukseni perusteella olisin sopinut jo moneenkin hakemaani paikkaan. Olen 42-vuotias. Minua kiukutti. Muistin jo vuosien takaa yhden haastattelun, jonka aikana erään huonekalukaupan kauppias totesi, että alan olla jo liian vanha. Olin muistaaksi tuolloin 34-vuotias. Näytin kyllä närkästykseni tuon lausunnon suhteen. Sain tuon haastattelun perusteella paikan, mutta en viihtynyt talossa kovin pitkään. Olin kai sittenkin liian vanha, kusetettavaksi.

Palatakseni aiheeseen: Kiukuttelu kannattaa. Sain tänään haastattelukutsun. Haastattelu on jo tänään. On hauska seurata omia tuntemuksiaan. Olenhan eräänlainen haastattelukonkari ja itsekin istunut haastattelijan paikalla monet kerrat. Luuletko onko väliä onko minulla beige vai vaaleanpunainen paita?

Hyvä, paha elämänmuutos

Ensin sitä haikailee ja toivoo, melkeinpä pakonomaisesti, elämänmuutosta, uutta suuntaa. Toivoo saavansa jotain uutta ja parempaa, uusia haasteita, jotain joka sytyttää ja saa uudet luomisvoimat jylläämään. Sitten saa toivomansa, mutta yllättyy: Muutoksen mukanaan tuoma epävarmuus, suunnattomuus ja odottelu, tietämättömyys tulevasta, kaikki ahdistaa.

Olen henkilökohtaisesti tässä tilanteessa. Yritän pitää suitset hellästi löysällä ja katsoa rauhassa, mihin tämä kaikki johtaa. Tylysti sanottuna olen työtön, mutta ikuisena optimistina olen uusien mahdollisuuksien polulla. Vapaus päättää, vapaus olla rohkea ja antaa uusi suunta elämälle. Aikaa levähtää ja pohtia rauhassa, mihin haluaa ryhtyä. Näin ainakin toivon. En aio suostua siihen hornankattilaan, jossa viime vuodet ovat tuhraantuneet. Ei pakkotyötä, ei jatkuvaa saavuttamattomiin tavoitteisiin pyrkimistä, ei ainakaan kenenkään toisen ehdoilla ja tarpeisiin.

Olen valmis vähän nipistämään toimeentulostani saavuttaakseni työn, jota haluan tehdä. Tosin tulevaisuus pelottaa. Joudunko köyhyysloukkuun? Tuleeko minusta taas köyhä yrittäjä? Kyllä, olen ollut sitä ennenkin.
Paras vaihtoehto minulle olisi virka-aikainen työ, jonka ohessa voisin tehdä pienimuotoista yrittäjyyttä, ainakin aluksi. Tulevaisuus on auki, pelottava, tuntematon, mutta samalla kutkuttava ja innostava.