Kakadu kukkivan puun oksalla; Akryyli

 

(Osa10) Tänä iltana: The Cotton balls

 Bändimme siis näytti hyvältä, ainakin kuvissa. Toivoin toki, että se myös kuulostaisi hyvältä lavalla. Seuraavalla keikalla ihailimme uutta, upeaa keikkajulistettamme ja silittelimme Leon poskia julisteen liukkaalla pinnalla. Tästä Leon silittelystä tuli nopeasti sellainen pöljä tapa, jota aloimme tehdä joka kerta ennen kuin astuimme lavalle. Ihan kuin se olisi taannut meille onnistuneen keikan. Leo oli onnenpossumme, oma maskottimme. Keikkajuliste piti kiinnittää takahuoneen seinään, että saimme heittää sille viime silityksen, ennen joka keikan alkua. Leo ei tästä kovin tykännyt, vaan hymähteli meille muille kun kävimme silittämässä julistetta.

Muistaakseni muutama keikka tästä eteenpäin, minulle tehtiin ikävä jäynä. Olimme kaikki jo lavalla tekemässä sound checkiä kun huomasin, että marakassini oli siirretty outoon paikkaan. Löydettyäni ne, nappasin ne käteeni ja ne tuntuivat oudon kevyiltä. Tajusin, että ne oli tyhjennetty, niistä oli tullut mykät. Minulle tuli jotenkin kamala paniikki. Milläs minä nyt soitan? Tulkitsin asian niin, että muu bändi ei halunnut minun soittavan mitään. Olin melkein lamaantunut, mutta myös kiukkuinen. Aloin kiroilla ja huutaa. Kaikki kääntyivät katsomaan minua. Igor viimeisenä. ”Kuka, saatana on hiljentänyt mun marakassit?, vinguin. Igor alkoi nauraa, muut yrittivät pitää naamaa peruslukemilla. ”Eikö mun soittaminen muka kelpaa teille?” Susa näytti vähän syylliseltä. ”Olitko se sinä?” Osoittelin häntä sormella ja sinkosin tyhjän marakassin hänen suuntaansa. Susa väisti sujuvasti ja marakassi levisi kahdeksi kappaleeksi lattialle. ”Se oli vain vitsi”, Susa hirnui. Tunsin kuinka kurkkuani alkoi kuristaa ja kyyneleet pyrkivät silmiin. Ei, saatana, en voi jatkaa teeskentelyä. En osannut mitään tässä bändissä ja nyt minut haluttiin ulos. Aloin vollottaa ääneen. Susa tuli luokseni ja yritti lohduttaa minua, mutta nauroi samalla. ”Hei, älä nyt, hommataan sulle uudet soittimet.” Hän sanoi. ”Tällä kertaa saat laulaa kaikki taustat.” Ennen kuin keikka alkoi, Igor kävi taputtamassa minua olalle ja suikkaamassa suukon poskelleni. Se vähän lohdutti.

Lauloin alkukeikan ajan hiljaa taustoja, mutta en tiennyt miten olisin liikkunut tai mitä olisin tehnyt käsilläni, kun marakassit puuttuivat. Tauon jälkeen yritin jo reipastua ja aloin taputtaa biisien tahdissa käsiäni ja tanssia. Ensin tanssin vain vähän keinahdellen, mutta lopuksi aloin tehdä hurjia piruetteja ja vääntelehtiä nykytanssin tyylisiä liikkeitä ja liikkua lavalla muiden bändiläisten joukossa. Sain yleisön hurraamaan. Olin aivan äimänkäkenä. Ne hurrasivat minulle ja hakkasivat hurjasti käsiään minun tahtiini. Lopuksi tartuin vielä mikkiin ja räppäsin jotain käsittämätöntä siansaksaa viimeisen biisin loppuun. Muut bändiläiset katsoivat minua kuin olisivat nähneet ilmestyksen. En ehkä osannut laulaa tai soittaa, mutta hitto, osasin näköjään ainakin räpätä. Yleisö kiljui kurkku suorana.

Keikan jälkeen muut kävivät kimppuni. Mitä helvettiä, olinko koko ajan osannut villitä yleisöä tanssimalla, taputtamalla ja räppäämällä. En tiennyt itsekään. Mumisin jotain, että kai mä olin osannut, mutta en kai ollut tiennyt sitä itsekään. Susa sanoi, että olipa hyvä kun rikottiin sun marakassit. Saat tästä lähin lämmittää yleisöä noilla tempuillas ja toisiin biiseihin tehdään sulle omat räppisoolot, joita Bertta myös säestää. Olin onneni kukkuloilla. En joutuisikaan pois omasta bändistäni, vaan minulle oli löytynyt siinä oma.. ja merkittävä rooli.

Meidän huippukeikasta oli lähtenyt sana kiirimään. Somessa oli jaettu videota, jossa vedän isot tassikuviot ja taputukset lavalla ja yleisö ulvoo ja taputtaa mukana. Bertan puhelimeen oli pian tämän jälkeen tullut viesti paikallislehden toimittajalta, joka ehdotti jutun tekemistä meidän bändistä. Sehän meille sopi. Nytkö avautui tie kuuluisuuteen ja maineeseen?

Auringonlasku rannalla, akryyli

 

(Osa 9) Tänä iltana: The Cotton balls

 

Olimme vetäneet muutaman keikan yöklubilla ja tunsimme, että olimme jo jonkin verran rutinoituneet settiin, joka meillä oli harjoiteltuna. Keskustelimme siitä, mitkä biisit toimivat ja mitkä eivät. Päätimme vaihtaa joidenkin biisien soittojärjestystä ja korvata joitain biisejä hallitusti uusilla biiseillä. Setti oli siis jatkuvan kehitystyön alla ja pyrimme vastaamaan siihen mikä meille itselle sopi ja toisaalta mikä puri yleisöön. Aloin kiivaasti vaatia myös keikkajulistetta, koska bändin nimi esiintyi niin usein väärin kirjoitettuna ja sai irvokkaita muotoja, mikä ei mielestäni sopinut bändimme imagoon. Muut alkoivat taipua samalla kannalle ja aloimme miettiä miten meidän pitäisi pukeutua ja laittautua julistekuvaa varten. Onneksemme Lunalla oli tuttu valokuvaaja, jolta voisi kysyä palvelusta. Julisteen painatuksessa taas auttaisivat jotkin Susan tuttavat graafiselta alalta. Idea ja toteutus toki jäisi vähän niin kuin omalle kontollemme. Luna ehdotti, että pukisimme jotain yhtenäistä ja maalaisimme naamamme jollain värillä. Idea tyrmättiin. Olin edelleen sitä mieltä, että meidän kannattaisi käyttää Leon upeaa olemusta hyväksemme. Leo punastui ja peitti kasvonsa käsiinsä. Taputin häntä selkään. Muut olivat samaa mieltä ja vaikka Leo kuinka yritti päästä pälkähästä, asetettiin hänet etualalle julistekuvaan, jokaisen mielessä vähän eri tapaan. Leon kasvot olivat niin kuvaukselliset, ettei oikeastaan olisi muuta tarvittu vetämään mikä tahansa kaupungin yökerho tupaten täyteen tyttöjä ja pojista tykkääviä poikia ja tyttöjään vahtivia poikia. Toisaalta halusimme myös muut bändin jäsenet kuvaan ja jotenkin toivoimme, ettemme karkottaisi niitä kaikkia Leon mukanaan tuomia faneja.

Kuvan suunnittelussa turvauduimme valokuvaajan esittämiin ideoihin ja siten vetäydyimme taka-alalle sekä kuvassa, että kuvan suunnittelussa. Kuvaaja esitti idean mustavalkokuvasta, jossa näkyisi vain kasvoja, ikään kuin puoliympyrässä siten, että ensimmäiset kasvot olivat melkeinpä suoraan kohti kameraa ja toiset vähän sivusta ja seuraavat kokonaan sivusta ja sama toiselta puolelta. Hän asetteli meidät istumaan yhteen nippuun ja käänteli meitä tuskaiset puolitoista tuntia. Sitten hän huusi, että nyt paikoillanne ja turvat kiinni. Jokaiselle oli määritelty piste mihin piti katsoa ja istua liikkumatta kuin patsas, mielellään suu kiinni ja silmät auki, kasvolihakset rentoina, kuin unelmoiden, leuka vähän kohotettuna, paitsi Leolla, joka katsoi suoraan kameraan. Olimme epäileväisiä, mutta tuloksen nähtyämme olimme täysin ällikällä lyötyjä: Kuva oli upea, eikä vähiten Leon vuoksi. Hänen silmänsä suorastaan sädehtivät ja muiden kasvot kehystivät hänen kasvojaan kuin enkelit taka-alalla. Kaikkien mielessä kävi varmaan sama ajatus. Se oli kuin ilmetty levyn kansikuva. Susa sanoi nikotellen, että jos me joskus tehdään levy, niin tuo kuva tulee siihen kanteen. Ympäriltä kuului vain hyväksyvää hyminää.

(Osa 8) Tänä iltana: The Cotton balls

 

Jatkoimme harjoituksia sinä iltana ilman rumpuja. Se oli hankalampaa kuin olisi uskonut. Komppi oli jatkuvasti hukassa. Pyysin Berttaa soittamaan Igorille ja pyytämään anteeksi huutamista ja kiroilua, mutta Bertta vain tuhahti ja kohautti hartioitaan. Minä soitin Igorille ja kerroin, että Bertta on pahoillaan, kun menetti malttinsa. Igor arvasi, ettei se ollut Bertta joka oli pahoillaan. Bertta oli diiva, eikä häneltä anteeksipyyntöjä herunut. Sen sijaan Igor kysyi, lähtisinkö hänen kanssaan ulos syömään. Tottakai suostuin heti, ehkä vähän liiankin innokkaasti. Igor halusi kuitenkin puhua bändistä, eikä ollutkaan niin kiinnostunut minusta. Meillä oli kuitenkin kiva ilta, jonka päätteeksi heräsin aamulla Igorin luota. Sovimme aamulla, että emme kerro muille yhteisestä yöstämme.

Seuraavat harkat olivat torstaina. Hymyilin ujosti Igorille, mutta hän näytti normaalia naamaa. Meille oli keikka tiedossa ja jos se menisi hyvin voisimme saada lisää keikkaa heti sen perään. Nyt alkoi tosiaan vähän jännittää. Berttaa kiristi kai eniten, mutta hänkin yritti löysätä tunnelmaa ottamalla välillä pari lasia skumppaa ja polttamalla röökiä, mikä nyt ei varsinaisesti ollut hyvä juttu lauluäänen kannalta. Saimme harjoituksissa vedettyä koko setin läpi ilman suurempia virheitä ja meillä oli voittajafiilis. Karjuimme äänemme käheäksi, yes meidän bändi on maailman paras ja tästä noustaan vielä tähtiin. Tunnelma oli katossa ja odotukset korkealla.

Keikka oli sovittu yhdelle klubille, jossa oli esiintyjiä kolme kertaa viikossa. Paikka oli melko pieni, mutta se oli tunnetusti aina täynnä kuin turusen pyssy. Jos tämä keikka onnistuisi niin meidät tuntisi jo iso joukko ihmisiä. Nimi voisi jo alkaa jäädä jonkun mieleen. Vaan mitä lukikaan meidän keikasta kertovassa julisteessa. Olin jo tyrmistynyt. Onko tämä joku vitsi? Siinä luki. Tänä iltana: Cock on balls. Eihän tämä nyt mikään erotiikkashow ole. Muut nauroivat, mutta minä olin vihainen. Meidän pitäisi kyllä painattaa ne omat keikkajulisteet. Menin marisemaan ravintolatyöntekijälle, että bändin nimi on julisteessa väärin. Tarjoilija otti paksun tussin ja menimme ulos korjaamaan tekstiä. Sen jälkeen siinä luki: Tänä iltana Cock on tton balls. No, parempi kai sitten niin.

Ennen keikkaa Leo oksensi vain yhden kerran. Juotimme hänelle pari Tequilaa. Keikka meni loistavasti. Olimme keikan jälkeen niin täynnä energiaa, että jäimme klubille istumaan iltaa, nostamaan maljoja ja taputtelemaan toisiamme selkään. Näytimme toisillemme voiton merkkiä sormilla ja hirnuimme onnesta . Igor pussasi kaikkia, myös Leoa ja minua. Leoa poskelle ja minua suulle. Näytin hänelle nopeasti aikalisän merkkiä ja hän vetäytyi nöyränä taaksepäin ja iski minulle silmää. Pari mimmiä liimaantui Leon kylkeen ja alkoivat kärttää nimmaria. Leo näytti olevan aivan pulassa ja minä ja Bertta menimme henkiseksi tueksi. Leo väkersi nimmarit mimmien käsivarsiin ja piirsi vielä Bertan käskystä hontelot sydämet nimikirjoitusten perään. Mimmit olivat ihan myytyjä. Leo oli samaan aikaan ylpeä ja vähän peloissaan. Meistä tuntui, että Leo tarvitsi vähän lisää Tequilaa.

Klubin omistaja oli tyytyväinen keikkaamme ja sen lisäksi tyytyväinen summaan, jonka sai vähentää keikkapalkkiostamme juotujen viinojen vuoksi. Olimme tervetulleita ensi viikolla samaan aikaan. Meillä oli nyt vakituista keikkaa tiedossa ja varmasti sana alkaisi kiiriä kaupungilla, että uusi tähti oli syttynyt. Bertalla oli tietysti suuremmat ambitiot kuin olla pelkkä coverbändin solisti. Bertta halusi, että alkaisimme sekoittaa settiin omia biisejä. Ihmettelimme vähän, että mitä omia biisejä, mutta Bertta puhui tietysti Bertan omista biiseistä. Tyrmäsimme ajatuksen joukolla ja sanoimme, että coverit ovat varma valinta uudelle bändille. Katsotaan sitten kun saadaan vähän nimeä. Bertta suostui tähän, mutta halusi alkaa muokata joitain biisejä vähän enemmän oman tuntuisiksi. Olin huomannut, että tätä oli jo tapahtunut esimerkiksi Creep-biisin kohdalla. Bertan vahva ääni mahdollisti sen, että veteli Creepissä sellaiset falsetit, että lasit helisivät baarin lasitelineessä. Se kuulosti hienolta.

Rakastin bändissä soittamista, vaikka olin keikan alussa aina aivan kauhuissani. Entä jos mokaisimme? Entä jos sähköt katkeaisivat kesken keikan? Entä jos emme oikeasti kuulostaisi hyvältä? Toisaalta olin jo oivaltanut, että jos meillä oli hauskaa lavalla ja fiilis oli korkealla, niin se välittyi myös yleisöön. Ja vaikka soittaisimme vähän väärin, ei se haittaisi, jos fiilis olisi kohdallaan. Rakastin jokaista biisiä, jonka soitimme, mutta erityisesti Kryptonitea, siinä oli jotain niin soljuvaa ja sain hakata marakassejani niin paljon kun halusin, ilman, että kukaan katsoi minua pahasti. Rakastin myös Nirvanan Come as you are -biisiä yli kaiken. Koin, että sen mukana sain huutaa täysillä, eikä kukaan kysynyt, osaanko oikeasti laulaa. Samasta syystä tykkäsin tietysti Creepistä, vaikkakin annoin siinä Bertalle täydet valtuudet. Ainakin niissä falsettiin menevissä kohdissa.

(Osa 7) Tänä iltana: The Cotton balls

 

Seuraavaa keikkaa varten ehdotin, että tekisimme promojulisteen, jossa olisi kuva meistä ja bändin nimi oikein kirjoitettuna. Voisimme käyttää samaa julistetta keikkapaikoilla ja jättää siihen tilan ajankohtaa ja mahdollisia muita tietoja varten. Ehdotin myös, että käytämme ensimmäisen keikkapalkkion suoraan näiden julisteiden kuvaamiseen ja painatukseen. Igor pillastui. Hänen piti saada uudet rummut, muuten ei tulisi yhtään uutta keikkaa. Totta, emme voisi käyttää koulun lainarumpuja ikuisesti. Olisi ehkä lykättävä julisteen tekoa ja hankittava ne rummut ensin. Minulla ei ollut hajuakaan, mitä rummut voisivat maksaa. Igor ehkä tietäisi, mutta jotenkin epäilin, ettei yksi keikkapalkkio edes riittäisi. Palkkiomme ei ollut muutenkaan suuren suuri. Olimmehan täysin tuntemattomia. Ravintoloitsija oli kuitenkin sanonut keikan jälkeen muutaman kehun, kuten esimerkiksi, että oli hyvä meininki. Tiedä sitten tarkoittiko hän vain, että yritystä oli ollut, mutta musa ihan paskaa. Sovimme yhdessä, että Igor saa koko palkkion ja käyttää sen rumpujen hankkimiseen. Naljailin Igorille vielä, että osta sitten sellaiset vähän hiljaisemmat kuin ne edelliset. Igor irvisti ja puristi minua poskesta.

Harjoitustiloja ei meinannut löytyä mistään. Bertan koululla oli tiloja, mutta ne olivat vain opiskelijoiden käyttöön. Siellä olisi ollut myös soittimia. Bertalla oli sinne avaimet ja kulkulupa. Kun emme muutakaan keksineet, hiippailimme paikalle yöllä. Soitimme öisin tunnin pari noin viikon ajan, ennen kuin jäimme kiinni. Bertta sai haukut ja me saimme satikutia. Hyvä kun ei vahtimestari soittanut poliisia paikalle. Poistuimme kamoinemme ja pyytelimme vuolaasti anteeksi. Sitten meitä onnisti. Saimme kuulla yhdestä bändikämpästä, jossa oli varattavana muutama ilta viikossa. Hankaluus oli se, että viikonloput olivat usein varattuja. Varasimme torstai-iltoja ja Bertta päätti lintsata opinnoista, joita olisi ollut torstaisin. Kämpällä oli mahdollisuus säilyttää omia soittimia ja siellä oli myös valmiina yhteiskäytössä olevia soittimia. Harjoittelimme joka torstai, mutta olisimme tarvinneet vielä vähintään toisen harjoittelupäivän viikossa. Aloimme miettiä, voisimmeko harjoitella jonkun kotona, mutta meidän kaikkien asunnot olivat pieniä ja huonosti eristettyjä. Laitoimme ilmoituksen nettiin ja toivoimme, että jonkunlainen harjoittelupaikka löytyisi. Viikkokausiin ei tapahtunut mitään, kunnes eräänä torstaina toisen bändin tyypit bändikämpältä tulivat sanomaan, että jos haluamme viikonloppuvuoron, niin saamme heidän vuoronsa, koska heidän bändi lopettaa harjoittelun tällä kämpällä. Olimme onnesta soikeana ja kiittelimme kavereita. Saimme toisen pitkän harjoitteluvuoron lauantaiksi.

Igor oli saanut jostain kerättyä Virvelin, bassorummun ja tom-tomit ja hi-hat. Ne eivät näyttäneet uusilta, mutta ääntä niistä kyllä lähti. Luulen, että Igor olisi soittanut vaikka laskiämpäreillä ja kattiloilla hienosti. Olimme hänen mielikseen valinneet ohjelmistoon muutaman rankemman biisin, jotka hän paukutti läpi kuin itse paholainen, pää punaisena ja näytti aina onnelliselta jälkikäteen. Joskus päälleni roiskui hikeä hänen hiustupsuistaan ja pari kertaa hän heitti minua vahingossa kapulalla. Olisin siirtynyt kauemmas hänestä, mutta tila ei antanut periksi. Minun soittamiseni oli ukulelen rämpyttämistä ja marakassien ravistelua sekä taustojen lurittelua. Olin silti ihan puhkionnellinen, koska soitin nyt oikeassa bändissä. Unelmani oli käynyt toteen. Setissä olivat nyt

Cranberries -Zombie

Metallica- Nothing else matters

Bon Jovi -Bed of roses

Nirvana- Come as you are

Radiohead- Creep

Offspring- self esteem

3 doors down- Kryptonite

Roger Daltrey- Under the raging moon

Lopetus Bob Dylanin- Knocking on the heavens door

ja erikoisuutena ja Bertan vaatimuksesta Jimmy Montanan Il Mondo, jonka Bertta lauloi italiaksi ja me muut siansaksaksi.

Harjoittelimme ahkerasti ja vähän tosissamme ja tästä totisuudesta tuli joskus vähän riitaakin. Tämänhän piti olla hauska harrastus, eikä mikään pakkotyö. Virheiden karsiminen ja täydellisyyteen pyrkiminen menivät nyt jammailun ja fiilistelyn ohi. Harjoittelimme tosissamme ja tulevia keikkoja varten. Toki soittaminen oli ajoittain hauskaakin, mutta etenkin Bertta oli tiukka ja osoitteli helposti meitä muita virheistämme. Välillä jopa kirkui kirouksia mikkiin kun joku soitti väärin tai jäi kompista jälkeen. Yhden kerran Igor hermostui niin, että heitti Berttaa rumpukapulalla päähän ja rämisteli ulos rumpujensa takaa, eikä tullut enää takaisin koko iltana.

(Osa 6) Tänä iltana: The Cotton balls

 

Marakassien hankkimisen jälkeen bändimme alkoi valmistautua keikkamyyntiin. Minua se kauhistutti, mutta oikeastaan olin onnellinen, kun olin päässyt bassosta ja roolini bändissä oli jokseenkin turvallinen. Marakassien heiluttelu tuntui sopivan minulle ja niistä tuli kiva uusi soundi koko ohjelmistoomme. Keikkamyynti lienee vähän liioiteltu ilmaisu, sille toiminnalle, johon bändimme oli ryhtymässä. Lunalla oli yhteyksiä muutamiin ravintoloihin, joissa esitettiin elävää musiikkia ja tietysti Bertalla oli joitain tilaisuuksia käytettävänä koulunsa kautta. Aloimme hioa ohjelmistoa ja harjoitella kaksi kertaa viikossa koko porukalla. Soitto sujui, mutta meillä oli ongelmia muiden asioiden kanssa. Autotallin katto oli romahtamaisillaan ja sateella vettä oli tullut sisälle. Kerran sähköt olivat menneet oikosulkuun ja matot olivat litimärkiä. Koko talli haisi homeelle ja jollekin mädäntyvälle orgaaniselle jätteelle. Yhtenä kosteana lauantaina Igor huomasi, että hänen rumpujensa kalvolle oli kasvanut hometta. Meidän oli muutettava. Bändi tarvitsi kunnon tilat. Juuri ennen kuin saimme uudet tilat hankittua, meidän bändikämppä paloi ja siinä mukana meni Igorin homeiset rummut. Huono juttu oli se, että meidät oli juuri myyty ensimmäiselle keikalle Le Museo- nimiseen ravintolaan alakaupungilla. Näin meidän keikkajulisteen Le Museon- ikkunassa, siinä luki: 21.4 klo 20.30 Caught on balls. Siihen oli aikaa vain päivä, en tiennyt olisinko nauranut vai itkenyt.

Taas Bertan koulu pelasti meidät pulasta ja saimme lainaksi rummut. Kaikki kamat roudattiin ajoissa Le Museon tiloihin ja ravintola hoiti meille lyhyen kenraalin, koska olimme ensimmäisellä keikallamme. Jo harjoitus sai aikaan niin kovan jännityksen, että Leo oksensi kuusi kertaa ja minä kaksi kertaa. Bertta ja Igor olivat kokeneempia esiintyjiä ja Luna ja Susa saivat pidettyä vatsahermonsa kurissa. Pelkäsin, että oksennan myös ennen oikeaa keikkaa, mutta jotenkin sain tsempattua itseni siihen tilaan, että olin rauhallinen aina keikan alkuun asti. Leo sen sijaan oli niin hermona, että meidän piti juottaa hänet pikku hiprakkaan, että hän uskalsi tulla lavalle. Omasta osuudestaan basson varressa hän kyllä selvisi ihan hyvin. Kokonaisuudessaan meidän eka keikka meni ihan hyvin, vaikka Igor sekoili jotain oudon rumpupatterin kanssa ja Susa soitti väärin monta kertaa. Itse lauloin ehkä liian lujaa, koska Bertta mulkoili minuun päin pari kertaa ja näytti jotain alaspäin suuntautuvaa käsimerkkiä. Yleisö vaikutti siltä, että niitä vähät kiinnosti, vaikka olisimme versioineet kansallislaulua eri genreihin. Eturivi taputti ja näin niiden mimmien silmistä, että ne olivat huomanneet meidän Leon, joka rämpytti bassoaan ja keimaili pikku tuiterissa tytöille. Päätin sillä hetkellä, että seuraavaan keikkajulisteeseen tulee meidän kuva, jossa Leo seisoo eturivissä miehisessä asennossa. CAUGHT ON BALLS

Ensimmäisen keikan kokemuksista yritimme ottaa mahdollisimman paljon opiksi. Pidimme palaverin keikan jälkeisenä päivänä, kunhan kaikki olimme ensin saaneet levätä ja toipua järkytyksestä. Annoimme ja saimme palautetta toisillemme ja itsellemmekin. Minulle ensikertalaiselle koko keikka oli yhtä humua, eikä minulla ollut mitään kovin selkeää kuvaa siitä, kuinka olimme onnistuneet tai epäonnistuneet. Bertalta sain palautetta siitä, että olin soittanut marakassejani jatkuvalla syötöllä. Luulin hänen tarkoittavan lauluani, kun hän viittoili käsillään, mutta kysymys oli siis rytmisoittimistani. Mainitsin, että kuulin Susan soittavan väärin useita kertoja ja Igorin hapuilevan rumpujen kanssa. Arvelin kuitenkin, ettei se varmaan muille pahasti kuulunut. Luna, Bertta ja Leo olivat mielestäni suoriutuneet hienosti. Igor sanoi myös, että oli kokenut alkuun vaikeuksia rumpusetin kanssa ja myös kuullut Susan vetävän omia sooloja, mutta, että se ei kuitenkaan ollut mitenkään kovin pahasti haitannut kokonaisuutta. Bertta tunnusti laulaneensa väärää säkeistöä parikin kertaa, mutta kukaan ei ollut huomannut mitään. Luna oli kuulemma myös soittanut väärin, mutta ei sitäkään kukaan ollut kuullut. Olimme lopulta siitä yhtä mieltä, että ekaksi keikaksi olimme onnistuneet melko hyvin. Leolla vain oli aika paha krapula. Leo oli kankkusestaan huolimatta voittajafiiliksissä, koska oli soittanut hyvin ja tytöt olivat tykänneet. Susa oli aidosti pahoillaan, kun oli sekoillut soitossaan, mutta kukapa sitä nyt ei ekalla keikalla vähän mokailisi. Vakuuttelimme, että ei haitannut yhtään ja tiesimme, että Susa oikeasti osasi kappaleet, kunhan nyt vain vähän jännitti liikaa.