Kypsä

Yritän nyt purkaa ajatukseni älykkääksi kokonaisuudeksi, vaikka se on varmasti vaikea tehtävä. Mielentila on ollut jo jonkin aikaa akselilla plääh---räjähdys. En ole tyytyväinen nykytilanteeseeni. Tiedän ja olen tiennyt jo kauan, että jotain pitäisi tehdä. En vain tiedä mistä aloittaa ja miten edetä. Kaikki muutokset tuntuvat pelottavilta, kaikki vaihtoehdot yhtä huonoilta.

Tiedän, että olen onnekas, että minulla on työpaikka, mutta työ ei ole sitä mitä haluaisin tehdä. Tiesin sen jo aloittaessani. Ehkä siksi tai jostain muusta syystä tunnen itseni työpaikallani ulkopuoliseksi. Arvomaailmani, ajatukseni, toiveeni, haaveeni kaikki tuntuvat erottavan minut siitä ympäristöstä ja ihmisistä, joiden kanssa työskentelen. Olen tämän päivän aikana kokenut pari kertaa pohjatonta toivottomuutta. Teen silti työni tunnollisesti ja ahkerasti. Ymmärrän myös sen, että työ on aina työtä, ei hupia, mutta silti...

Olen miettinyt miten voisin tehdä tyylikkään exitin, mutta vaikuttaa, että ainoa mahdollisuus on hypätä tuntemattomaan ja toivoa putoavansa jaloilleen. Kaikki koulutukset, joita olen tutkinut ovat kestoltaan useita vuosia ja/tai maksavat tuhansia euroja. Minulla on yksi oljenkorsi. Luulen, että minun on pakko käyttää oljenkorttani, jotta pääsen pois nykytilanteestani.

Käytännön toimet tilanteen potkaisemiseksi liikkeelle ovat tosi pelottavia. Olen jo kerran ollut tilanteessa, jossa oli aivan hilkulla jättää nykyisen alani, mutta sitten sain työtarjouksen ja tunsin olevani pakotettu ottamaan työn vastaan. Niin jatkui taas sama junnaaminen. Se syö minua sisältä, saa minut tuntemaan itseni teeskentelijäksi, se saa minut epäonnistumaan puoliksi tahallaan ja se ilkkuu minulle: "Et kuulu tänne. Kohta olet ulkona."

 NYT aloitan. Nyt teen jotain, joka saa tilanteen nytkähtämään piirun oikeaan suuntaan. NYT olen kypsä muutokselle. Pelottaa!

Wall Streetin mielenosoitukset eivät ylitä uutiskynnystä

17. syyskuuta alkoi New Yorkissa mielenosoitus, joka vastustaa nykyistä talouspolitiikkaa Yhdysvalloissa. Ihmiset vastustavat kaduilla asuntojen pakkolunastuksia, pankkien ja suuryritysten ahneutta, sekä lisääntyvää työttömyyttä. Ihmiset ovat sitä mieltä, että huono taloustilanne ei ole tavallisen kansan vika vaan johtuu päättäjien huonosta taloudenhoidosta. Media on yrittänyt olla mielenilmauksista mahdollisimman hiljaa.

Näin myös Suomessa, joka on niin ameriikanpolitiikan lumoissa, ettei asian kääntöpuolesta haluta puhua. Mitä kertovat kolmatta viikkoa jatkuneista mielenilmauksista suomalaiset tv-kanavat? Eivät mitään. Anteeksi, olen nähnyt yhden lyhyen jutun tv-uutisissa tämän kahden viikon aikana. Muutoin: uutislähetyksissä ei mitään, teksti-tv:ssä ei mitään. Ei ylellä, ei kolmosella, ei nelosella. Netistä sentään löytyy jotain, mutta miksi ei pääuutisissa?

Vasta nyt lokakuun puolella on alkanut tihkua jotain tietoa ja 700 mielenosoittajan pidätykset saavat esim. kolmosen uutisissa n.10 sekunnin julkisuuden. Tahallisesta pimityksestä kirjoittaa Helsingin Sanomat
Nelosen netissä on pätkä, jonka otsikkona on "Manhattanin köyhät marssivat poliisitalolle". Mielestäni otsikko on aika omituinen ottaen huomioon, että mielenosoituksiin on osallistunut myös julkisuuden henkilöitä kuten Susan Sarandon ja Michael Moore.

Tällaiset tapaukset saavat miettimään koko uutisoinnin puolueettomuutta tai puolueelllisuutta. Kuka päättää, mistä asioista kerrotaan ja mistä ei? Kuka päättää missä valossa ja millä otteella uutiset kerrotaan? Ovatko Wall Streetin mielenosoittajat vain hippejä ja köyhiä, joita poliisin täytyy pitää kurissa?

Työnhakua ja koulutusta

Olen ollut työstä vapaa nyt aika tarkkaan kuukauden. Olen tietysti lähetellyt vinon pinon hakemuksia ja toivonut haastattelukutsua. Yhdestä avoimesta esimiespaikasta on tänä aikana soitettu ja suoraan sanottuna toivoin, etteivät soittaisi toista kertaa. Puhelussa vilahteli sanoja, jotka eivät miellyttäneet business-allergisia korviani. Kirjoitin edessä olevaan paperiin yhden sanan: Heittopussi. Eivät soittaneet toista kertaa.

No, muuten on ollut aika lailla hiljaista. Jopa niin hiljaista, että soitin eilen työ-ja elinkeinotoimistoon (hieno nimi työkkärillä nykyään) ja kyselin mahdollisuuksia jatkokoulutukseen. Samalla tulin tokaisseeksi, että taidan olla jo liian vanha kun en pääse edes haastatteluihin, vaikka koulutukseni ja työkokemukseni perusteella olisin sopinut jo moneenkin hakemaani paikkaan. Olen 42-vuotias. Minua kiukutti. Muistin jo vuosien takaa yhden haastattelun, jonka aikana erään huonekalukaupan kauppias totesi, että alan olla jo liian vanha. Olin muistaaksi tuolloin 34-vuotias. Näytin kyllä närkästykseni tuon lausunnon suhteen. Sain tuon haastattelun perusteella paikan, mutta en viihtynyt talossa kovin pitkään. Olin kai sittenkin liian vanha, kusetettavaksi.

Palatakseni aiheeseen: Kiukuttelu kannattaa. Sain tänään haastattelukutsun. Haastattelu on jo tänään. On hauska seurata omia tuntemuksiaan. Olenhan eräänlainen haastattelukonkari ja itsekin istunut haastattelijan paikalla monet kerrat. Luuletko onko väliä onko minulla beige vai vaaleanpunainen paita?

Hyvä, paha elämänmuutos

Ensin sitä haikailee ja toivoo, melkeinpä pakonomaisesti, elämänmuutosta, uutta suuntaa. Toivoo saavansa jotain uutta ja parempaa, uusia haasteita, jotain joka sytyttää ja saa uudet luomisvoimat jylläämään. Sitten saa toivomansa, mutta yllättyy: Muutoksen mukanaan tuoma epävarmuus, suunnattomuus ja odottelu, tietämättömyys tulevasta, kaikki ahdistaa.

Olen henkilökohtaisesti tässä tilanteessa. Yritän pitää suitset hellästi löysällä ja katsoa rauhassa, mihin tämä kaikki johtaa. Tylysti sanottuna olen työtön, mutta ikuisena optimistina olen uusien mahdollisuuksien polulla. Vapaus päättää, vapaus olla rohkea ja antaa uusi suunta elämälle. Aikaa levähtää ja pohtia rauhassa, mihin haluaa ryhtyä. Näin ainakin toivon. En aio suostua siihen hornankattilaan, jossa viime vuodet ovat tuhraantuneet. Ei pakkotyötä, ei jatkuvaa saavuttamattomiin tavoitteisiin pyrkimistä, ei ainakaan kenenkään toisen ehdoilla ja tarpeisiin.

Olen valmis vähän nipistämään toimeentulostani saavuttaakseni työn, jota haluan tehdä. Tosin tulevaisuus pelottaa. Joudunko köyhyysloukkuun? Tuleeko minusta taas köyhä yrittäjä? Kyllä, olen ollut sitä ennenkin.
Paras vaihtoehto minulle olisi virka-aikainen työ, jonka ohessa voisin tehdä pienimuotoista yrittäjyyttä, ainakin aluksi. Tulevaisuus on auki, pelottava, tuntematon, mutta samalla kutkuttava ja innostava.