Uusille urille

Haparoidessani kohti uutta uraani, otin alkuun rokotuksen parsinneulalla ja luin Kaarina Davisin Rankka kutsumus-kirjan. Oh-hoh! Mihin sitä onkaan päätään työntämässä. Työ itsessään on rankkaa sen tiedän jo entuudestaan, mutta kirjassa kuvataan lohduttomasti työyhteisön hierarkkista nokkimisjärjestelmää, kuuroja esimiehiä, ylimielisiä lääkäreitä, joustamattomia työvuorolistoja, jatkuvasti kasvavia vaatimuksia sekä uuvuttavaa määrää harjoittelijoita, säästövaatimuksia ja uusia sääntöjä.

Olen Kaarinan kanssa samaa mieltä siitä, että hoitajiksi valikoituu kutsumustyötä tekeviä, kilttejä, empaattisia ihmisiä,  joiden on vaikea sanoa "Ei" kun kyseessä on potilaiden hyvinvointi tai lojaalisuus työkavereita ja yhteisöä kohtaan. Kuitenkin jatkuvuuden kannalta olisi enemmän kuin järkevää painottaa hoitoalan opiskelijoille omien rajojen asettamisen tärkeyttä ja omasta jaksamisesta huolehtimista.

On järkevämpää tarvittaessa olla vähän hankala ja vaativa kuin pitää itseään heittopussina ja polttaa itsensä loppuun muutamassa vuodessa. Tiedän itse kuuluvani näihin kiltteihin, joustaviin ja uhrautuviin tyyppeihin, jotka raahaavat itsensä vuoro vuoron jälkeen töihin vaikka ryömien, pää kainalossa.

 Yritän kuunnella herkällä korvalla opettajiani: Sanotaanko jotain työsuhdeasioista,  työajoista, vuorolistoista , vapaapäivista, lomista. Valmennetaanko työyhteisön nokkimisjärjestelmän varalle. Opetetaanko sanomaan: " Ei, minulle ei sovi." "Ei, minulla ei ole aikaa." "Ei, minä tarvitsen vapaapäivän/ ruokatauon/kahvitauon/loman/lepohetken."

Harjoittelen mielessäni: "Ei, ei ei." "Ei, ei, ei." Oman etuni nimissä, ei.

Pelko vie jalat alta ja sisun kaulaan

Olen jo melkein siinä kuuluisassa pisteessä, josta ei ole paluuta. Koko ajan mielessä jyskyttää ajatus siitä, että kohta kaikki on ohi, eikä mitään ole enää tehtävissä. Mitä jos valitsin väärin? Mitä jos alkaakin kaduttaa? Tätä en kyllä usko, mutta kaikkea pitää tietysti käydä läpi. Päätöksen olen jo tehnyt ja olen siitä varma, mutta käytännön järjestelyt lähtivätkin rullaamaan minusta riipumattomista syistä vähän varkain ja etukäteen.  Aikataulu ei menekään suunnitelmieni mukaan ja minua pelottaa! Pelkään eniten sitä, että lamaannun pelosta ja jään paikoilleni kun pitäisi toimia. Pelkään, että suunnitelmissani on jokin aukko, joka vesittää kaiken ja löydän itseni köyhänä, kurjana ja vaihtoehdottomana. Tätäkään en ihan usko, mutta pelko kuitenkin kummittelee mielessäni. Mitä jos kaikki meneekin totaalisesti pieleen?

Kaavoihin kangistuneena on vaikeaa ajatella, että voisin tulla toimeen omillani, ilman, että pomo koko ajan huohottaa niskaan ja jankuttaa tuottavuudesta. Päässäni jyskyttää ajatus siitä, että ilman orjallista, ikävää ja pakollista päivätyötä ei voi maksaa asuntolainaa ja saada ruokaa pöytään. Täytyy olla pähkähullu kun jättää päivätyönsä. Eihän ilman sitä voi pärjätä, eihän? Vai voiko?  En toki kokonaan jätä työntekoa, mutta onhan se kornia, että työstä voi nauttia ja tehdä vain sen verran, että pärjää. Sehän on ihan kuin syntiä ja aivan liian helppoa.

Onhan minun tietysti hankittava yhteistyökumppanit ja asiakkaat. Tästä minulla on useitakin ideoita, mutta uskon, että asiat järjestyvät. Kuin hyvänä enteenä sain aamulla postia yli puolen vuoden takaiseen kyselyyni eräästä toisesta koulutuksesta, josta olin tiedustellut. Nyt sekin on ajankohtaista. Koulutukseni alkaa elokuussa ja minulla on kesä aikaa miettiä miten asiani järjestän. Jos nyt en sitten kuole nälkään ja viluun ennen sitä...

Kypsä

Yritän nyt purkaa ajatukseni älykkääksi kokonaisuudeksi, vaikka se on varmasti vaikea tehtävä. Mielentila on ollut jo jonkin aikaa akselilla plääh---räjähdys. En ole tyytyväinen nykytilanteeseeni. Tiedän ja olen tiennyt jo kauan, että jotain pitäisi tehdä. En vain tiedä mistä aloittaa ja miten edetä. Kaikki muutokset tuntuvat pelottavilta, kaikki vaihtoehdot yhtä huonoilta.

Tiedän, että olen onnekas, että minulla on työpaikka, mutta työ ei ole sitä mitä haluaisin tehdä. Tiesin sen jo aloittaessani. Ehkä siksi tai jostain muusta syystä tunnen itseni työpaikallani ulkopuoliseksi. Arvomaailmani, ajatukseni, toiveeni, haaveeni kaikki tuntuvat erottavan minut siitä ympäristöstä ja ihmisistä, joiden kanssa työskentelen. Olen tämän päivän aikana kokenut pari kertaa pohjatonta toivottomuutta. Teen silti työni tunnollisesti ja ahkerasti. Ymmärrän myös sen, että työ on aina työtä, ei hupia, mutta silti...

Olen miettinyt miten voisin tehdä tyylikkään exitin, mutta vaikuttaa, että ainoa mahdollisuus on hypätä tuntemattomaan ja toivoa putoavansa jaloilleen. Kaikki koulutukset, joita olen tutkinut ovat kestoltaan useita vuosia ja/tai maksavat tuhansia euroja. Minulla on yksi oljenkorsi. Luulen, että minun on pakko käyttää oljenkorttani, jotta pääsen pois nykytilanteestani.

Käytännön toimet tilanteen potkaisemiseksi liikkeelle ovat tosi pelottavia. Olen jo kerran ollut tilanteessa, jossa oli aivan hilkulla jättää nykyisen alani, mutta sitten sain työtarjouksen ja tunsin olevani pakotettu ottamaan työn vastaan. Niin jatkui taas sama junnaaminen. Se syö minua sisältä, saa minut tuntemaan itseni teeskentelijäksi, se saa minut epäonnistumaan puoliksi tahallaan ja se ilkkuu minulle: "Et kuulu tänne. Kohta olet ulkona."

 NYT aloitan. Nyt teen jotain, joka saa tilanteen nytkähtämään piirun oikeaan suuntaan. NYT olen kypsä muutokselle. Pelottaa!

Vapaa kapitalismi

Eikö juuri kapitalismi ole luvannut meille täyden vapauden. Minkä ihmeen vapauden? Mitä vapautta se on, että teet niska limassa töitä 18-vuotiaasta 65-vuotiaaksi vain maksaaksesi kohtuullisen elämisen ja sen jälkeen jäät taakaksi yhteiskunnalle, perheellesi, jälkeläisillesi. Onko vapautta se, että et voi päättää työurasi kestoa, et työmäärääsi, palkkaasi tai urasi laatua. Onko vapautta, että valtion, ylikansallisten yritysten, osakkeenomistajien, vakuutusyhtiöiden, pankkien, poliitikkojen ja kuntien päätökset saattavat ajaa taloutesi hurjaan syöksykierteeseen ilman omaa syytäsi.

Markkinatalouden tarkoitus ei ole luoda rikkautta kaikille vaan ohjata rikkaus niille, joilla sitä on jo ennestään. Markkinatalous on itseasiassa kaaos, jonka seurauksia pitkällä aikavälillä voidaan vain seurata sivusta. Kapitalismin arvomaailmaan ei kuulu vapaus kuin periaatteessa. Vapaus on vain niillä, joilla on taloudellinen valta. Muille se tarkoittaa pakkotyötä.
Timo Harakka kirjoitti aiheesta esimerkin elävästä elämästä mm. Lapin Kansassa
Tällä kirjoituksella Timo Harakka pääsee lukemistooni ainaisjäseneksi.

Työt alkoi, yritetään ylläpitää luovuutta

Päivät kuluvat niin nopeaan. Pelkään, että ihan "huomenna" huomaan olevani eläkeiässä ja kaikki kiva jäi tekemättä.. ei vaan jaksa. Työ todella vie enemmän kuin sen kahdeksan tuntia päivässä. Työ vaivaa mieltä viimeiseksi illalla, ennen nukahtamista, tulee uniin ja on taas ajatuksissa heti herättyä. Energiaa kuluu ja kotona illalla vietetyt tunnit tuntuvat tosi lyhyiltä. Viikonloppuna huomaan, että vasta sunnuntaina alkaa luovuus luistaa. Yritän tosissani uppoutua harrastuksiini, jotta saan hetken hengähtää. Olla ajattelematta töitä. Olla vapaalla.

Kontrasti kotona vietettyihin viikkoihin on jyrkkä. Töissä on koko ajan kiire. Kaikki henkilökohtaiset asiat jäävät hoitamatta tai ainakin aivan viime tinkaan. Ärsyynnyn kun oma puhelimeni soi. Kuka siellä soittaa? Nyt ei sovi. Olen töissä. Ajatus katkeaa. Tarvitsen kupin kahvia ja vessatauon, mutta kumpaakin pitää hoputtaa. Mikä helkkarin pakko on koko ajan olla kiireessä? Miksi mitään ei saa tehdä rauhassa? Kuka minua käskee? Olenko sittenkin itse pahin orjapiiskurini?

Onnistuisinko työssäni, tekisinkö tulosta, pysyisinkö aikataulussa jos ottaisin kaiken hitaammin? Istuisin vessassa edes viisi minuuttia. Joisin rauhassa kahvini. Söisin ruokani hitaasti, mättölapioinnin sijaan. Jospa ottaisin tavaksi sanoa, ettei minulla ole mitään kiirettä. Leimautuisinko laiskottelijaksi ja hitaaksi älykääpiöksi?