Omaa paikkaa etsimässä

Olemme todennäköisesti muuttamassa (taas) elokuun alussa. Tosin huomasimme, että kaikki muutkin asukkaat tästä talosta ovat muuttamassa ulos samaan aikaan. Hetken mietimme, että muutammeko sittenkään pois. Toisaalta, ei tämän talon äänieristys siitä parane, vaikka saisimme uudet naapurit. Elämä kahden opiskelijakollektiivin välissä on toisinaan aika levotonta. Yläkerrassa on neljän makuuhuoneen ja alakerrassa kolmen makuuhuoneen kollektiivi. 

 Olemme jo muutaman kuukauden seurailleet vuokramarkkinoille tulevia asuntoja ja käyneet kävelemässä ja katsastamassa taloja. Toiveena olisi, että talo olisi rauhallinen. Se saisi sijaita keskustan tuntumassa tai hieman työpaikkani suuntaan, mutta joka tapauksessa hyvät kulkuyhteydet ovat tärkeä juttu, jotta voimme jatkaa autotonta elämää.

Pidän ehdottomana vaatimuksena sitä, että asunnossa on erillinen makuuhuone. Teen kuitenkin vuorotyötä ja uni on silloin tärkeä juttu. Kun on aikaisia aamuherätyksiä on myös kiva antaa puolison nukkua ja vetää ovi kiinni perässään.  Minulla on myös monia "olisi kiva"-ominaisuuksia, joita asunnolta toivon: Edullinen vuokra, asunto kerroksissa, normaalikorkuiset huoneet, ikkunanäkymät merelle, takka, parveke tai piha, varastotilaa tai kaappitilaa, oma pesukone, jääkaappi pakastimella, vähän naapureita tai tosi hiljaiset naapurit..tai vaihtoehtoisesti tosi hyvät äänieristeet. Tilaa olisi hyvä olla vähintään saman verran kuin nykyisessä asunnossa (30 m2). Kiva olisi vielä jos ruokakauppa olisi jossain melko lähellä.

Nyt kun nämä toiveet tuli tähän kirjattua niin nyt sitten vaan odotellaan, että universumi täyttää mun toiveet, heh!

Kateus vie kalatkin vedestä

Minulla on ystävä, joka keikkailee Norjassa sairaanhoitajana. Hän päivittää Facebookiin usein kauniita maisemia ja iloisia päivityksiä ulkomaankomennuksiltaan. Tämä on ollut liikaa joillekin. Hän on saanut vihapostia nimettömältä henkilöltä, joka kertoo tietävänsä, ettei elämä keikkatöissä Norjassa VOI olla niin makeaa kuin ystäväni antaa päivityksissään ymmärtää. Lisäksi tämä salainen kadehtija on mennyt viesteissään henkilökohtaisuuksiin, arvioiden ystäväni elämänvalintoja, ulkonäköä ja käyttäytymistä.  Kateuttahan tuo lienee, mutta ei voi kuin ihmetellä..

Jotkut minunkin ystävistäni ovat sanoneet, että ovat kateellisia siitä, että olen uskaltanut lähteä ulkomaille asumaan. Se vähän kummastuttaa, koska kaikillahan on samanlaiset mahdollisuudet, ainakin periaatteessa. Usein myös unohdetaan se, että elämä on haasteellista myös ulkomailla. Usein jopa paljon haasteellisempaa kuin kotimaassa. Vieras kieli, kulttuuri, byrokratia saavat aikaan sen, että vaivannäköä tulee kaikenlaisten asioiden kanssa enemmän kotimaassa. Uusi ympäristö, ilman etukäteen luotuja kontakteja vaatii panostusta, koska turvaverkko on olematon, ainakin aluksi. Kaikki asiat täytyy ottaa selville ja hoitaa itse. Kömmähdyksiltä ja väärinymmärryksiltäkään ei voi välttyä. Olenkin sanonut, että jos haluaa helppoa, ei kannata muuttaa ulkomaille.

Täällä kaukana ystävistä ja perheestä voi tuntea tietynlaista vapautta, mutta myös yksinäisyyttä, avuttomuutta ja ikävää. Monta kertaa voi miettiä, olisiko vain helpompi palata takaisin Suomeen, sinne tuttuun ja turvalliseen ympäristöön. Niinä hetkinä punnitaan plussat ja miinukset. Usein halu nähdä, kokea, pärjätä ja oppia on suurempi kuin vaikeuksien tuomat haasteet.

Esimerkiksi byrokratian tuomista kiemuroista voin kertoa mitä hankaluutta tuottaa norjalaisen syntymä=henkilö-numeron puuttuminen. Olemme muuttamassa Bergeniin ja meillä on auto. Emme saa haettua autolla parkkilupaa asuntomme edustalle, koska meillä ei ole norjalaista henkilönumeroa, eikä osoitteemme ole Norjan väestörekisterissä.  Meillä oli vaikeuksia myös saada pankkitiliä, puhelinta, sähkösopimusta ja tunnuksia sähköisiin palveluihin, koska kaikkiin niihin "oikeastaan" vaaditaan norjalainen henkilönumero. Kun vihdoin päätimme, että muuton yhteydessä haemme tuota autuaaksi tekevää numeroa, tuli ongelmia, koska meillä kummallakaan ei ole voimassa olevaa työsopimusta vähintään kuudeksi kuukaudeksi. Meidän piti viedä verotoimistoon tiliotteita ja kirjallinen selvitys, miten aiomme rahoittaa elämisemme täällä Norjassa. Vasta tämän jälkeen saimme hakemukset vetämään ja uuden osoitteemme ilmoitettua.

Ilmoitus väestörekisteriin ei tosin ole postiosoitteenmuutosilmoitus, vaan se pitää tehdä erikseen postiin. Sekä postiosoitteenmuutokseen, että pysäköintilupaan on olemassa sähköiset lomakkeet netissä, mutta molempiin tarvitaan norjalainen henkilönumero. Koska muutto on jo viikon päästä, emme ehdi todennäköisesti saada henkilönumeroitamme ennen muuttoa. Hakemusten käsittely kun kestää 2-4 viikkoa. Pyysin verotoimistosta kopion hakemuspaperista, joka todistaa, että henkilönumerot ovat haussa ja näin voimme YRITTÄÄ hakea parkkilupaa, jonka käsittely myös voi kestää yli viikon.

Tätähän kannattaa kahdehtia. Kuten myös korkeita alkoholi- ja sokeriveroja, tiemaksuja, lähikauppojen surkeita valikoimia. Aion silti jäädä, ainakin toistaiseksi. Otetaan vaikeudet kokemuksina ja kokemukset elämyksinä.

Suomi ei säväyttänyt

Reissu, jonka tarkoitus oli noutaa polkupyörät ja kesärenkaat, on nyt suoritettu.  Täytyy myöntää, että jos näitä ajankohtaisia noudettavia tavaroita ei olisi ollut, tämä reissu olisi jäänyt tekemättä. Itse koin niin, että en ole potenut koti-ikävää. Tarkemmin sanottuna en kaipaa (vielä?) Suomeen. Toki on mukava nähdä perhettä ja tuttuja, mutta en täällä ollessani ole ikävöinyt juuri ollenkaan. Maistuuhan se ruisleipä hyvältä, mutta ei se nyt niin must ole.

Se, mitä enemmän kaipaan tällä hetkellä on jonkunlainen kiinnittyminen johonkin, joku pysyvä (= minun tapauksessani epämääräinen käsite) kodintuntuinen paikka, jossa on edellytykset elannon hankkimiseen. Väliaikaisuus ja irtolaisuus toki kiehtoo, mutta kaipaan jotain, mistä syntyy turvallisuuden tuntua, ehkä ystäviä, harrastuksia, tunnetta, että kuuluu johonkin. Kuitenkin matkalla Suomeen tuntui, että käymään mennään, vaan ei olemaan. Kotimatkalla tuntui juuri siltä, kotimatkalta.

Luulen, että viihtyminen ei ole kiinni ulkoisesta ympäristöstä, vaan pään sisäisestä tilasta. On silti totta, että kaikille on olemassa jotain, mikä määrittelee kodin. Mistä se tunne syntyy, sitä onkin vaikeampi määritellä. Luulen, että kyse ei ole tavaroista. Mutta mistä sitten? Tunteesta?

Tuttuus ei välttämättä luo kotoisuutta. Tuttuus voi olla myös negatiivinen asia. Samat kuviot, samat ihmiset, tylsyys, leipääntyminen, vieraantuminen. Voi tulla myös tunne siitä, että ei enää kuulu siihen paikkaan, johon on joskus kuulunut. On ikään kuin ohittanut se pisteen, josta olisi voinut kääntyä takaisin. Kaupungit muuttuvat hurjaa vauhtia. Vanhoja kortteleita puretaan ja tilalle rakennetaan uutta, usein tehokasta ja rumaa. En koe sitä omakseni. 

En osaa sanoa, olenko vikaantunut vai ollut erilainen jo syntyessäni, mutta elämääni on leimannut loputon muuttaminen. Ehkä en vain ole löytänyt paikkaani. Kun ikää tulee lisää, alkaa miettiä onko elämä menossa hurjemmaksi vai rauhoittuuko sitä vanhempana. Voi olla, että lopulta löydän paikkani tai sitten muutan asuntoautoon. Unissani etsin usein nukkumapaikkaa, milloin mistäkin nurkasta. Olen näissä unissani usein tyytyväinen mihin tahansa patjan rytkäleeseen ja olenpa joskus kelpuuttanut nukkumapaikakseni myös pienen piironginlaatikon. Usein hakeudun unissani myös siskonpetiin, vintille ja vastaaviin tilapäisiin nukkumapaikkoihin. Saapa nähdä mihin oikeassa elämässä päädymme nyt kun asunnonhaku Bergenin suunnalla taas ensi viikolla jatkuu.

Ota vain sen verran kuin jaksat kantaa

Lähtö Norjaan on edessä joulukuussa, jolloin aloitan kolmen kuukauden vaihtoharjoittelun Haugesundissa. Omaisuuden (=lue; roinan) myynti käynnissä. Olemme tyhjentäneet varaston, käyneet läpi kaapistot ja vähentäneet huonekalut minimiin. Tämä on ollut pitkä prosessi, joka on käynnistynyt jo viime muuton yhteydessä. Tavoitteena on myydä lähes kaikki. Vain muutama henkilökohtaisesti tunnearvoltaan tärkeä esine tuottaa hankaluuksia. Visuaalisena ihmisenä minulle näitä tärkeitä juttuja ovat valokuvat ja taulut. Olen aikonut varastoida taulut ja valokuvat sisarilleni ja hakea ne sitten myöhemmin jos jäämme asumaan pidemmäksi aikaa Norjaan. Toinen ehdolla ollut vaihtoehto on ollut varastotilan vuokraaminen varastohotellista. Tämä vaihtoehto tulee kyseseeseen myös siinä tapauksessa, ettemme ehdi myydä kaikkea irtainta ennen h-hetkeä. Irtisanomme vuokra-asuntomme täällä Suomessa ja toivomme totisesti, että saamme myytyä vanhan talomme toiselta paikkakunnalta ennen lähtöämme.

Kolme kuukauden koeaika elämästä Norjassa alkaa tammikuun alussa. Toivon, että saamme vuokrattua asunnon, jossa voimme asua ja elää ilman muuttokuorman raahaamista, tai mitäpä meillä enää olisi tuotavaa.. jos tavaranmyyntiprojekti tuottaa tulosta. Toisesta autosta ajattelimme luopua syyskuun puolivälin jälkeen kun kontaktipäivieni määrä koulussa hiipuu. Ja ehkä myös toisesta autosta, ennen lähtöä.

Olemme keskustelleet auton käytöstä, sekä suunnitelleet, miten liikumme paikasta toiseen Haugesundissa ja sen ympäristössä. Pitääkö hankkia auto Norjasta. Todennäköisesti kuitenkin lennämme sinne kahden matkalaukun kera ja yritämme vuokrata asunnon mahdollisimman läheltä harjoittelupaikkaa ja kulkea julkisilla. Tosin en tiedä, tapahtuuko koko harjoittelu sairaalassa vai onko osa kotihoidon tai hoitokodin puolella, mutta panostan sairaalaan. 

Olen irtisanonut jäsenyyksiä ja peruuttanut tilauksia, joita ei kuitenkaan toimitettaisi Norjaan. Olen ottanut selvää lemmikin viemisestä maahan. Myös muuttoilmoitus pitää tehdä ja opintoihin liittyvät hakemukset lähettää ajoissa. Asunnon etsiminen pitää käynnistää myös lähiaikoina.

Tavoitteena siis on kaksi aikuista, kaksi matkalaukkua ja kissa, juurineen Norjaan vuodenvaihteessa.

Kesätunnelmissa

Etukäteen povailin, että kesästä tulee kuuma ja työntäyteinen ja siltä se nyt alkaa vaikuttaa, vaikka varsinainen kesä ei kai ole vielä alkanutkaan. Olen aloittanut työt uudessa työpaikassani ja  viime kuukausina laiskuuteen tottunut kroppani on ihmeissään. Yht'äkkiä  juostaan tuntitolkulla paikasta toiseen, nostellaan, kumarrellaan, käännetään, väännetään ja jynssätään. Jalat etenkin nilkasta alaspäin ovat kovilla. Tiedän kokemuksesta, että tottuvat muutamassa viikossa ja hyvistä työkengistä olisi myös apua. Kuumuus lisää työn rasittavuutta.  Työ on melkolailla sitä, mitä osasin odottaa.Perushoitoa maustettuna, keittöhommilla, pyykinpesulla ja siivouksella. Sitä ihteään. Mummoja ja pappoja, ruokaa, pesua, vaipanvaihtoa, lääkkeitä, pukemista ja riisumista, haavahoitoa, vahtimista, leikkiä, laulua ja liikuntaa. Viimeksimainittua enemmän hoitajille kuin hoidettaville. Työyhteisö on pieni ja tiivis, joten kaikenlaista voi vielä tulla eteen. Toivon kuitenkin, että kesästä jäisi hyviä muistoja.


Tulevassa syksyssä kajastelee odotusta ja toivoa. Vaikka kaikki taloomme liittyvät hankkeet ovat tähän mennessä menneet myttyyn, en ole menettänyt toivoani. Uskon, että kohta tapahtuu ja saamme talosta kaupat. Uskon, uskon ja odotan. Fatalismi on vikani, joten kahden vuokralaisperheen vetäydyttyä vuokraamasta, pudotimme talon pyyntihintaa ja heitimme ilmaan ääneen lausutun toiveen, että ostaja sittenkin löytyy. Näistä ääneen lausutuista toiveista on tullut tietynlainen vitsi. Viime viikkoina ääneen lausuttuja asioita on vaan toteutunut monta. Toki hidasteita ja hankaluuksiakin on ollut, mutta niinhän elämässä yleensäkin.
Olen kokeillut opastettua meditaatiota muutaman kerran. Siinä positiiviset odotukset ovat pääosassa ja tietysti usko itseen, omaan arvoon ja kykyihin. Minua se auttaa ja muullahan ei ole väliä. Meditaatiosta jää hyvä mieli ja rentoutunut olo.

Aikuisiällä olen huomannut olevani sillä tavalla kieroutunut, että pidän muutoksesta. Inhoan jumittumista, pysyviä, staattisia tiloja, joissa ei tapahdu mitään tai tapahtuu vain samaa päivästä toiseen. Kuitenkin huomaan, että muutokset vaativat voimia. Olen iloinen ja onnellinen. Haluan olla liikkeessä ja ihmisten parissa. Haluan nähdä ympäristöäni ja tutustua siihen. Vain sitä kautta saa tunteen kuulumisesta johonkin. Kokemisesta. Kokeminen myös väsyttää. Elämä on niin ihanan väsyttävän koettavaa.