Elämää muutoksessa

                                     Tänään on ollut kaksijakoinen päivä. Odottamani matkarahat tupsahtivat tililleni. Ihan mukava kun lähtö on ylihuomenna. Olen flunssainen, väsynyt ja yskässä, mutta toivon, että olo tästä vielä helpottaa ja matkaan päästään hyvissä voimissa. Kissa on harjoitellut kantokassissa oloa tunnin kerrallaan. Treffejä on sovittu B&B isännän ja asunnon vuokraajan kanssa. Yövymme Malagassa ja  aamulla matkustamme kissa kassissa junalla Fuengirolaan. Auringonlasku tältä illalta, omalta kotiparvekkeelta. Kaikki paperit vaihtoa koskien on toivottavasti nyt kasassa. Niitä on kokonainen kansio. Matkalaukkuni on ollut jo viikon levällään ja puoliksi pakattuna. Kissa on nukkunut siinä monta yötä.   Olen tehnyt muutamia listoja mukaan pakattavista tavaroista, mutta vaikea on tietää, mitä oikeasti tarvitsee kuukauden reissulla. Asunnossa pitäisi olla täysi varustus, joten mitään liinavaatteita tai keittiötarvikkeita ei onneksi tarvita.

Naapuria? Nälänhätää? Sivilisaation romahdusta? Sotaa? Ilmastonmuutosta? Lamaa? Työttömyyttä? Kulkutauteja? Kestävyysvajetta? Maailmanloppua? Vai sitä, että olemme ikämme kuorineet perunat väärin jättäneet käyttämättä sumuvaloja? Minusta meidän pitäisi pelätä yli kaiken vieraatumista toisistamme ja vieraatumista luonnosta. Olemme kuitenkin niin sokeita ja tyhmiä, ettemme näe kuinka meitä ohjaillaan ajattelemaan vähäpätöisempiä asioita. Huudamme barrikaadeilla rikkaiden tuhlailulle ja heittelemme kiviä kohti niitä, jotka yrittävät pitää joukkoja hallinnassa. Luulemme tietävämme, mikä on oikein ja kohtuullista. Samalla teemme tuhoisia päätöksiä ja kulutamme loppuun sellaista, mitä ei voi saada lisää. Tuotamme jätettä, jota emme osaa hävittää. Tapamme eläimiä ja kasveja, jotka ovat iäksi menetettyjä. Jotkut meistä kuvittelvat tulevansa onnellisiksi saadessaan rahaa, valtaa ja mainetta. Toiset haluavat käyttää ihmisiä kuin orjia omiin itsekkäisiin tarkoituksiinsa. Jotkut luulevat olevansa

Olen aikaisemminkin kirjoittanut levottomasta luonteenlaadustani. Se tuntuu olevan verenperintöä tai sitten se on luonnevika. Mitä enemmän ikää tulee sitä voimakkaammaksi tämä vaeltamisvietti tulee. Ehkä minusta tulee muistisairas vaeltava vanhus. Toivottavasti pääsen pari kertaa karkaamaan lentokoneeseen asti. En kestä ajatusta, että minua pidettäisiin oman turvallisuuteni vuoksi sisätiloissa sähkölukkojen takana ympäri vuoden. Sehän on vankila.  No, eksyin aiheesta. Luin keskustelua karavaanari- palstalta. Siinä nuori perheenäiti kertoi kokemuksistaan asua vakituisesti asuntovaunussa pienen lapsen ja  (oletan) miehensä kanssa. Palstalla nähtiin mielipiteiden myrsky. Pari kirjoittajista suorastaan hyökkäsi nuorta äitiä kohti, tuomiten ja mitätöiden heidän valintansa. Nämä kirjoittajat esittivät kaikki mahdolliset eteen tulevat hankaluudet aina lapsen murrosikään saakka ja taisivatpa epäillä koko homman laillisuuttakin. Kasvattaa nyt lasta asuntovaunussa! Hämmästelin näiden kirjoit

Vaikka tuntuu, että juuri nyt aika kuluu hitaasti, tiedän, että kiire tulee aina vasta viime hetkellä. Niinhän se on! Pääni pullistelee ajatuksia ja ideoita. Harjoittelua koskeva kansio on levällään tuossa vieressäni. Se vaatii papereita, kuitteja, allekirjoituksia, sopimuksia ja kopioita. Stipendin ja opintotukien tuleminen ajoissa jännittävät. Että voikin raha-asiat olla aina päällimmäisenä mielessä. Haluaisin ajatella muuta: Valokuvia, piirustuksia, videopätkiä, kirjoituksia...Kokemuksia, Elämyksiä, Ihmisiä, Paikkoja ja Tilaisuuksia. Kissan kanssa matkustaminen jännittää. Yksin matkustaminen paluumatkalla jännittää (kissan kanssa). Osaanko oikealle junalle, oikealle asemalle, oikealle lähtöportille, oikeaan aikaan ja vielä oikeaan koneeseen.. No, totta kai, mutta silti.. Olen matkaseurassa yleensä se, joka ei tiedä mikä on paluupäivä, millä bussilla tultiin, mistä suunnasta ja milloin. Jos olisin liikkeellä omalla autolla tietäisin varmasti, mutta jos joku muu ajaa, kuljettaa ja