Pelko vie jalat alta ja sisun kaulaan

Olen jo melkein siinä kuuluisassa pisteessä, josta ei ole paluuta. Koko ajan mielessä jyskyttää ajatus siitä, että kohta kaikki on ohi, eikä mitään ole enää tehtävissä. Mitä jos valitsin väärin? Mitä jos alkaakin kaduttaa? Tätä en kyllä usko, mutta kaikkea pitää tietysti käydä läpi. Päätöksen olen jo tehnyt ja olen siitä varma, mutta käytännön järjestelyt lähtivätkin rullaamaan minusta riipumattomista syistä vähän varkain ja etukäteen.  Aikataulu ei menekään suunnitelmieni mukaan ja minua pelottaa! Pelkään eniten sitä, että lamaannun pelosta ja jään paikoilleni kun pitäisi toimia. Pelkään, että suunnitelmissani on jokin aukko, joka vesittää kaiken ja löydän itseni köyhänä, kurjana ja vaihtoehdottomana. Tätäkään en ihan usko, mutta pelko kuitenkin kummittelee mielessäni. Mitä jos kaikki meneekin totaalisesti pieleen?

Kaavoihin kangistuneena on vaikeaa ajatella, että voisin tulla toimeen omillani, ilman, että pomo koko ajan huohottaa niskaan ja jankuttaa tuottavuudesta. Päässäni jyskyttää ajatus siitä, että ilman orjallista, ikävää ja pakollista päivätyötä ei voi maksaa asuntolainaa ja saada ruokaa pöytään. Täytyy olla pähkähullu kun jättää päivätyönsä. Eihän ilman sitä voi pärjätä, eihän? Vai voiko?  En toki kokonaan jätä työntekoa, mutta onhan se kornia, että työstä voi nauttia ja tehdä vain sen verran, että pärjää. Sehän on ihan kuin syntiä ja aivan liian helppoa.

Onhan minun tietysti hankittava yhteistyökumppanit ja asiakkaat. Tästä minulla on useitakin ideoita, mutta uskon, että asiat järjestyvät. Kuin hyvänä enteenä sain aamulla postia yli puolen vuoden takaiseen kyselyyni eräästä toisesta koulutuksesta, josta olin tiedustellut. Nyt sekin on ajankohtaista. Koulutukseni alkaa elokuussa ja minulla on kesä aikaa miettiä miten asiani järjestän. Jos nyt en sitten kuole nälkään ja viluun ennen sitä...

Sanoista tekoihin

Olen pohtinut tästä asiasta kirjoittamista jo pitkään. Jotenkin tuntuu, ettei minulla kuitenkaan ole mitään syytä kirjoittaa kyseisellä otsikolla, koska teot ovat jääneet puheen ja pohdinnan asteelle. Haluaisin kuitenkin jotenkin realisoida niitä ajatuksia, joita päivittäin pohdin. Useiden muutosten jarruna toimii, ikävä kyllä, raha. Tai paremminkin sen puute.Tai ainakin pelko sen puutteesta.

Muita tekijöitä ovat varmasti sisäinen muutosvastaisuus, pelot, laiskuus, kiire yms.. Kuitenkin pidän itseäni ekoilevana tyyppinä, kasvatan itse ruokaa ja säilön kesän satoa talven varalle. Haluaisin kuitenkin tehdä valintoja, joilla olisi isompia vaikutuksia. Vaikutusten pitäisi näkyä henkilökohtaisella tasolla ja sen lisäksi julistaa jollain tavoin arvojani. Suoranaiseen köyhäilyyn en ehkä olisi valmis, mutta suuretkaan muutokset eivät minua pelota. Tiedän, että monia isoja elämänmuutoksia seuraa korjausliike, mutta yhtä usein elämänmuutokset saatetaan kokea myönteisinä ja uutta luovina kokemuksina.

Ennemmin pelkoni kohdistuvat ympäristön reaktioihin. Lähipiirissäni on monta ihmistä, jotka varmasti hyväksyisivät ajatukseni helposti, mutta myös niitä, joiden mielestä olisin haihattelija, hippi ja hullu.
Onko pelko tehdä virheitä niin suuri, että se estää meitä kehittymästä ihmisinä? Onko mukavuusalueella makailu niin paljon lokoisampaa, että se estää meitä toteuttamasta haaveitamme? Tarvitsemmeko sosiaalista hyväksyntää kipeämmin kuin omien arvojemme toteuttamista?

Downshiftaajat, toisinajattelijat ja Sarasvuo

Businesshölöttäjä Sarasvuo kävi Suomi Areenalla puhumassa viisaita ja kertasi taas tuon teesinsä, jonka mukaan downshiftaajat ovat itsekkäitä ja vastuuttomia. Sarasvuo ei vaan ole vielä tajunnut, että työn vieroksujat ovat eri porukkaa kuin downshiftaajat. Jos Sarasvuo perehtyisi vähääkään asiaan hän ehkä terävänä poikana huomaisi, että useat downshiftaajat ovat työssäkäyviä ihmisiä, joille ei vaan ole noussut pisnes(te) päähän siinä määrin kuin herra Sarasvuolle itselleen. Downshiftaamisen ajatus on tehdä työtä vähemmän hampaat irvessä ja euron kuvat silmissä. Jos Sarasvuo haluaa puuttua todellisiin ongelmapisteisiin voisi hän kääntyä parjaamaan ns. toisinajattelijoita, joista minäkin sain tänään yliannostuksen tänään erään tv-dokumentin muodossa.

Keski-Suomalainen toisinajattelija on noin 50-vuotias mies, jolla on takanaan vain muutama kuukausi rehellistä työelämää. Loppuaika on mennyt kaljaa litkiessä ja sopparahoja nostellessa ja joskus on tullut vähän lusittuakin. Toisinajattelijan mielestä kaikki on perseestä ja ilmaisissa kahvitilaisuuksissa pitäisi tarjota kuivan pitkopullan sijasta viinereitä, kunnon pizzaa ja muita maistuvia virvokkeita. Kaljakaan ei olisi pahitteeksi. Tarjotut työt eivät toisinajattelijaa kiinnosta, kaikki on kuitenkin paskaduunia, siis aivan perseestä! Ilmaisruokakassin sisällössäkään ei ole kehumista, kunnallispolitiikka menee väärillä raiteilla ja toisinajattelijanhan pitää jokaista epäkohtaa kommentoida lehtien palstoilla. Ei kai sitä toisinajattelijalla muutakaan tekemistä ole.

Toisinajattelijan ideologian mukaan yhteiskunnan tukiverkoston pitäisi toimia moiteettomasti myös hänen tapauksessaan. Kritiikkiä satelee joka suuntaan. Ja huonosti kuulemma menee. Kaikki pitäisi saada ilmaiseksi ja sen minkä saa ilmaiseksi on sekin ihan paskaa. Toisinajattelija haalii kämppäänsä ilmaista mainoskrääsää ja pakenee haastemiestä rappukäytävässä.

Downshiftaaja sen sijaan on halukas pienentämään stressiä ja omaa henkistä kuormitustaan, joka johtuu liian kiireisestä ja vaativasta työelämästä. Downshiftaajan tavoite on säästää itseään niin jaksaisi tehdä työnsä ja selvitä pitkästä ja yhä pitenevästä työurastaan. Downshiftaaja ajattelee omavaraisuutta, ekologisuutta ja vastuullista kuluttamista. Downshiftaaja on valmis tinkimään elintasostaan, jotta saisi elämäänsä enemmän henkistä sisältöä ja pysyisi järjissään eläkeikään asti. Downshiftaajan ideologiaan ei kuulu loisiminen, toimettomuus, rikollisuus ja vastuuttomuus.

Jotenkin alkaa tuntua, että Sarasvuo saattaa nyt olla väärän puun alla räksyttämässä.