Oppimispäiväkirja 5: Seinä

Osastollani henkilöstön vaihtuvuus on suurta, kiire jatkuvaa, epäselvyydet, epätietoisuus ja epämukavuus jokapäiväistä. Olen odottanut, että tilanne vakiintuisi, saisi muotoja, rutiineja, aikatauluun löysää. Kaikki odotukseni ovat olleet turhia. Hoitotiimimme on hajanainen, ilman yhteistä aikaa tai sovittuja työtapoja. Työkaverini viestittävät väsymyksestä, kiireestä ja sekaannuksista. He ovat turhautuneita työvuoroepäselvyyksiin, sijaismenettelyyn, esimiestyöhön.. Asukkaat valittavat viivästyksistä, huonosta informaatiosta, unohduksista, vaihtuvista hoitajista sekä hoitamattomista asioista.

Olen itse yrittänyt keskittyä perustyöhöni, mutta sitäkin haittaa kireä aikataulu ja vastuukysymysten epäselvyys. Useissa tilanteissa olen toiminut itsenäisesti, vaikka periaatteessa olisin tarvinnut ohjaajan tai toisen hoitajan avukseni. Olen nostanut vuoteeseen, kääntänyt ja hoitanut yksin kahden autettavia asukkaita. Olen  myös hieman vastentahtoisesti jakanut annosteltuja lääkkeitä. Ainoa, mihin en ole vielä suostunut on pistäminen. Ohjaajani kanssa en ole työskennellyt yhtään päivää kolmeen viikkoon.

Minua ei henkilökohtaisesti haittaa pieni kiirekään, mutta asukkaat eivät koe sitä kovinkaan positiivisena. Olen useaan otteeseen kuullut heidän sanovan, että meitä hoitajia on liian vähän. Tiedän, että odottaminen on turhauttavaa, vallankin kun on kysymys sairaista ihmisistä, joiden pitäisi päästä pitkäkseen tai  nukkumaan, syömään, vessaan tai saada puhdas vaippa tai lääkkeet.

Vastassani on seinä tai paremminkin muuri. Asia, jolle en voi mitään. En voi muuttua enemmäksi, en enää nopeammaksi, muuttumatta huonommaksi. Eilen kaadoin kiireessä maitopurkin pöydälle, unohdin jakaa yhden ihmisen lääkkeet ja toisen silmätipat. Lääkkeet menivät 50 minuuttia myöhässä ja silmätipat kolme tuntia myöhässä.

Silti sain vaipanvaihdosta asukkaalta arvosanaksi  10+ ja siirrosta pyörätuoliin 9 :). Sain monta asukasta hyvillä mielin sänkyynsä nukkumaan. Silitin montaa poskea ja selkää. Pitelin montaa kättä. Kuuntelin monet jutut, muutaman itkun ja useat valitukset. Kun illalla lähdin kotiin mietin tuliko kaikki tehtyä. En ollut varma, mutta sen tiedän, että parhaani tein.

Oppimispäiväkirja 4: Kiirettä ja kokemattomuutta

Osastomme on täynnä. Iltavuorossa kaksi hoitajaa 14:sta asukasta kohti. Onneksi osa heistä on omatoimisia. Kaksi asukkaista on  nostolaitteella nostettavia. Yhtenä iltana olimme toisen uuden työntekijän kanssa illassa kaksin. Molemmat toivottoman kokemattomia osaston rutiineista. Päivällisestä asti juoksimme kuin aropuput tehtävästä toiseen. Kun yöhoitaja saapui osastolla oli vielä monta asukasta jalkeilla, ilman iltapesua ja yöpaitaa. Osastolla oli sotkuista, pyykit ja tiskit hoitamatta. Olimme hikisiä, väsyneitä ja janoissamme. Jalkoja särky ja korvissa vihelsi. Päivittäiset huomiot kirjaamatta ja työaikaa jäljellä 15 minuuttia. Ylitöiksi meni.

Seuraavassa iltavuorossa tiedän, että iltatoimet kannattaa aloittaa heti päivällisen jälkeen ja tarjota iltapala osalle suoraan huoneisiin. Vaikka kuinka pöljältä tuntuu on ensimmäiset asukkaat laitettava yöpuulle jo kuuden- seitsemän aikaan. No, virheistä oppii ja ensi kerralla selvitään sitten paremmin.

Kiire on pahin vihollinen kun on kysymys ihmisten hoitamisesta. En itsekään haluaisi, että joku odottaisi hermostuneesti vessani oven takana tai repisi kiireellä vaatteita päältäni. Pyrin pitämään huolta, että minulla olisi aikaa myös kuunnella hoidettavaani, mutta valitettavasti joskun on vaan pyyhällettävä seuraavan hoidettavan luokse. Läsnäolo on ihan yhtä tärkeää kuin perushoitokin.

Työpaikallani on paljon nuoria hoitajia. Suurin osa heistä on hyviä, ammattitaitoisia ja vastuuntuntoisia. Osan olen kuullut käyttävän todella rumaa kieltä asukkaista esim. vuoronvaihtojen raporteissa. Lienee kypsymättömyyttä.. Toki meitä jokaista ottaa joskus päähän asukkaiden itsepäisyys ja kiukuttelu, mutta omasta mielestäni tietty etäisyys, ymmärrys ja ammattimainen käytös pitäisi yltää myös toimistossa käytäviin keskusteluihin. Pitkäksi menneen työvuoron huomioiden kirjausta kun ei ole kiva tehdä väsyneenä kun toiset hoitajat kiroilevat, kimittävät ja haukkuvat asukkaita samassa huoneessa niin ettei omia ajatuksiaan kuule.

Kuva ei liity kirjoituksessa mainittuihin asioihin.. ;)
 

Uusille urille

Haparoidessani kohti uutta uraani, otin alkuun rokotuksen parsinneulalla ja luin Kaarina Davisin Rankka kutsumus-kirjan. Oh-hoh! Mihin sitä onkaan päätään työntämässä. Työ itsessään on rankkaa sen tiedän jo entuudestaan, mutta kirjassa kuvataan lohduttomasti työyhteisön hierarkkista nokkimisjärjestelmää, kuuroja esimiehiä, ylimielisiä lääkäreitä, joustamattomia työvuorolistoja, jatkuvasti kasvavia vaatimuksia sekä uuvuttavaa määrää harjoittelijoita, säästövaatimuksia ja uusia sääntöjä.

Olen Kaarinan kanssa samaa mieltä siitä, että hoitajiksi valikoituu kutsumustyötä tekeviä, kilttejä, empaattisia ihmisiä,  joiden on vaikea sanoa "Ei" kun kyseessä on potilaiden hyvinvointi tai lojaalisuus työkavereita ja yhteisöä kohtaan. Kuitenkin jatkuvuuden kannalta olisi enemmän kuin järkevää painottaa hoitoalan opiskelijoille omien rajojen asettamisen tärkeyttä ja omasta jaksamisesta huolehtimista.

On järkevämpää tarvittaessa olla vähän hankala ja vaativa kuin pitää itseään heittopussina ja polttaa itsensä loppuun muutamassa vuodessa. Tiedän itse kuuluvani näihin kiltteihin, joustaviin ja uhrautuviin tyyppeihin, jotka raahaavat itsensä vuoro vuoron jälkeen töihin vaikka ryömien, pää kainalossa.

 Yritän kuunnella herkällä korvalla opettajiani: Sanotaanko jotain työsuhdeasioista,  työajoista, vuorolistoista , vapaapäivista, lomista. Valmennetaanko työyhteisön nokkimisjärjestelmän varalle. Opetetaanko sanomaan: " Ei, minulle ei sovi." "Ei, minulla ei ole aikaa." "Ei, minä tarvitsen vapaapäivän/ ruokatauon/kahvitauon/loman/lepohetken."

Harjoittelen mielessäni: "Ei, ei ei." "Ei, ei, ei." Oman etuni nimissä, ei.

Kesäkiireet

Eihän tässä ehdi yhtään mitään.. Sain eilen ihanan pinon kankaita PeeKaalta, mutta en niitä nyt ehdi kuin vähän ohimennen hypistellä. Tämä viikko on todellista matalalentoa ja päivälle kertyy mittaa jo töiden osalta 10-11 tuntia. Muuta ei sitten paljon ehdi/jaksa. Tässä kuitenkin pikaiset kuvaterveiset aamun kunniaksi.

Kesäkaverit alkavat tottua toisiinsa.

Kahden kerroksen väkeä

Tämä pitkäaikainen haave toteutui tänä kesänä. Syksyllä saadaan lämpöä pönttöuunista.

Elämä koostuu pienistä palasista

Tässä huonosti silitetty aikaansaannos. Täytevanu on matkalla tänne päin jossain päin Suomea. Juhannuksena ei ainakaan tullut levättyä, joten tämän tekstin otsikko kuvaa hyvin tämän hetken tunnelmia. Huomenna teen kahta työtä ja samalla yritän hoitaa juoksevat asiat. Näitä juoksevia asioita tuntuu nykyään olevan niin, ettei normaalilla nopeudella kulkevia asioita ole juuri ollenkaan. Olen viime päivinä/viikkoina herännyt useina aamuina kuuden- seitsemän aikaan. Eikä tekeminen tunnu loppuvan ollenkaan. Elämä on tilkkutäkkiä. Toivotaan, että siitä tulee kaunis, värikäs, kirjavakin kokonaisuus, josta löytää myöhemmin jotain värien tai sävyjen harmoniaa. Täyttä elämää, aamusta iltaan myös muille!

Työt alkoi, yritetään ylläpitää luovuutta

Päivät kuluvat niin nopeaan. Pelkään, että ihan "huomenna" huomaan olevani eläkeiässä ja kaikki kiva jäi tekemättä.. ei vaan jaksa. Työ todella vie enemmän kuin sen kahdeksan tuntia päivässä. Työ vaivaa mieltä viimeiseksi illalla, ennen nukahtamista, tulee uniin ja on taas ajatuksissa heti herättyä. Energiaa kuluu ja kotona illalla vietetyt tunnit tuntuvat tosi lyhyiltä. Viikonloppuna huomaan, että vasta sunnuntaina alkaa luovuus luistaa. Yritän tosissani uppoutua harrastuksiini, jotta saan hetken hengähtää. Olla ajattelematta töitä. Olla vapaalla.

Kontrasti kotona vietettyihin viikkoihin on jyrkkä. Töissä on koko ajan kiire. Kaikki henkilökohtaiset asiat jäävät hoitamatta tai ainakin aivan viime tinkaan. Ärsyynnyn kun oma puhelimeni soi. Kuka siellä soittaa? Nyt ei sovi. Olen töissä. Ajatus katkeaa. Tarvitsen kupin kahvia ja vessatauon, mutta kumpaakin pitää hoputtaa. Mikä helkkarin pakko on koko ajan olla kiireessä? Miksi mitään ei saa tehdä rauhassa? Kuka minua käskee? Olenko sittenkin itse pahin orjapiiskurini?

Onnistuisinko työssäni, tekisinkö tulosta, pysyisinkö aikataulussa jos ottaisin kaiken hitaammin? Istuisin vessassa edes viisi minuuttia. Joisin rauhassa kahvini. Söisin ruokani hitaasti, mättölapioinnin sijaan. Jospa ottaisin tavaksi sanoa, ettei minulla ole mitään kiirettä. Leimautuisinko laiskottelijaksi ja hitaaksi älykääpiöksi?