Pelko vie jalat alta ja sisun kaulaan

Olen jo melkein siinä kuuluisassa pisteessä, josta ei ole paluuta. Koko ajan mielessä jyskyttää ajatus siitä, että kohta kaikki on ohi, eikä mitään ole enää tehtävissä. Mitä jos valitsin väärin? Mitä jos alkaakin kaduttaa? Tätä en kyllä usko, mutta kaikkea pitää tietysti käydä läpi. Päätöksen olen jo tehnyt ja olen siitä varma, mutta käytännön järjestelyt lähtivätkin rullaamaan minusta riipumattomista syistä vähän varkain ja etukäteen.  Aikataulu ei menekään suunnitelmieni mukaan ja minua pelottaa! Pelkään eniten sitä, että lamaannun pelosta ja jään paikoilleni kun pitäisi toimia. Pelkään, että suunnitelmissani on jokin aukko, joka vesittää kaiken ja löydän itseni köyhänä, kurjana ja vaihtoehdottomana. Tätäkään en ihan usko, mutta pelko kuitenkin kummittelee mielessäni. Mitä jos kaikki meneekin totaalisesti pieleen?

Kaavoihin kangistuneena on vaikeaa ajatella, että voisin tulla toimeen omillani, ilman, että pomo koko ajan huohottaa niskaan ja jankuttaa tuottavuudesta. Päässäni jyskyttää ajatus siitä, että ilman orjallista, ikävää ja pakollista päivätyötä ei voi maksaa asuntolainaa ja saada ruokaa pöytään. Täytyy olla pähkähullu kun jättää päivätyönsä. Eihän ilman sitä voi pärjätä, eihän? Vai voiko?  En toki kokonaan jätä työntekoa, mutta onhan se kornia, että työstä voi nauttia ja tehdä vain sen verran, että pärjää. Sehän on ihan kuin syntiä ja aivan liian helppoa.

Onhan minun tietysti hankittava yhteistyökumppanit ja asiakkaat. Tästä minulla on useitakin ideoita, mutta uskon, että asiat järjestyvät. Kuin hyvänä enteenä sain aamulla postia yli puolen vuoden takaiseen kyselyyni eräästä toisesta koulutuksesta, josta olin tiedustellut. Nyt sekin on ajankohtaista. Koulutukseni alkaa elokuussa ja minulla on kesä aikaa miettiä miten asiani järjestän. Jos nyt en sitten kuole nälkään ja viluun ennen sitä...