Uusille urille

Haparoidessani kohti uutta uraani, otin alkuun rokotuksen parsinneulalla ja luin Kaarina Davisin Rankka kutsumus-kirjan. Oh-hoh! Mihin sitä onkaan päätään työntämässä. Työ itsessään on rankkaa sen tiedän jo entuudestaan, mutta kirjassa kuvataan lohduttomasti työyhteisön hierarkkista nokkimisjärjestelmää, kuuroja esimiehiä, ylimielisiä lääkäreitä, joustamattomia työvuorolistoja, jatkuvasti kasvavia vaatimuksia sekä uuvuttavaa määrää harjoittelijoita, säästövaatimuksia ja uusia sääntöjä.

Olen Kaarinan kanssa samaa mieltä siitä, että hoitajiksi valikoituu kutsumustyötä tekeviä, kilttejä, empaattisia ihmisiä,  joiden on vaikea sanoa "Ei" kun kyseessä on potilaiden hyvinvointi tai lojaalisuus työkavereita ja yhteisöä kohtaan. Kuitenkin jatkuvuuden kannalta olisi enemmän kuin järkevää painottaa hoitoalan opiskelijoille omien rajojen asettamisen tärkeyttä ja omasta jaksamisesta huolehtimista.

On järkevämpää tarvittaessa olla vähän hankala ja vaativa kuin pitää itseään heittopussina ja polttaa itsensä loppuun muutamassa vuodessa. Tiedän itse kuuluvani näihin kiltteihin, joustaviin ja uhrautuviin tyyppeihin, jotka raahaavat itsensä vuoro vuoron jälkeen töihin vaikka ryömien, pää kainalossa.

 Yritän kuunnella herkällä korvalla opettajiani: Sanotaanko jotain työsuhdeasioista,  työajoista, vuorolistoista , vapaapäivista, lomista. Valmennetaanko työyhteisön nokkimisjärjestelmän varalle. Opetetaanko sanomaan: " Ei, minulle ei sovi." "Ei, minulla ei ole aikaa." "Ei, minä tarvitsen vapaapäivän/ ruokatauon/kahvitauon/loman/lepohetken."

Harjoittelen mielessäni: "Ei, ei ei." "Ei, ei, ei." Oman etuni nimissä, ei.