Arjen etsintää

Kesälomaturistit ovat lähteneet suurin joukoin täältä rannikolta. Sen huomaa nyt jo heti vaikka elokuu ei vielä ole edes vaihtunut syyskuuksi. Päivisin on rannalla tilaa, rantaravintoloista osa on jo sulkenut ja iltaisin on kaduilla tilaa. Autonomistajat saavat jo autonsa parkkeerattua kotikadulleen. 

Me olemme kohta kuukauden asuneet uudessa kodissamme Torreviejan kaupungin kupeessa. Olemme kulkeneet Torreviejan ja Mil Palmerasin väliä ja käyneet hoitamassa kasveja ja pitämässä paikat kunnossa vanhempieni asunnolla. Välillä olemme menneet bussilla ja välillä polkupyörillä. Toissapäivänä oli pilvistä, mutta yhäkin kuuma, eli 29 astetta. Ajoimme ensin keilahallille keilaamaan. Keilahallilta kotiin pyöräillessä satoi muutama pisara vettä, enemmänkin oli saanut tulla. Haimme kotoa Mil Palmerasin asunnon avaimet ja ajoimme saman tien sinne. Läpimärkinä hiestä. Kastelimme kasvit, vedimme wc:t ja siivosimme pihat sekä tarkistimme postit. Sitten lukitsimme ovet ja portit ja ajoimme takasin kotiin. Alamäessä oli vauhtia 30 km tunnissa. Kotona saunanveroinen hiki. Päivästä meni 3 tuntia pyörän selässä. 

Pyöräteistä täällä: Ensin ne kauhistuttavat, sitten suututtavat ja sitten niihin tottuu. Ne alkavat, mistä alkavat ja päättyvät, mihin päättyvät. Siinä välillä on kuoppia, kaivonkansia, tielle työntyviä puskia, soraa ja  väylän leveys on paikoin ehkä noin 50 cm. 

Olen kaatunut kaksi kertaa pyörällä. En voi tietenkään syyttää pyöräteiden kuntoa, ennemminkin omaa kokemattomuuttani sähköavusteisten pyörän kanssa. Molemmilla kerroilla olen selvinnyt makeilla reisimustelmilla. Olemme hankkineet kuitenkin nyt kypärät molemmille, sekä minulle, että miehelleni. Itseäni eniten pelottaa autoliikenteen seassa ajaminen, etenkin kaksikaistaiset liikenneympyrät. Toisaalta myös hankalaa on yksikaistaisilla kapeilla kaduilla, missä autot eivät mahdu kunnolla ohittamaan polkupyöriä. Muita ärsyttävyyksiä/hankaluuksia tuottavat korkeat rotvallit, yllättäen päättyvät pyörätiet, vaaralliset risteykset, kapeat ylikulkusillat, hortoilevat kävelijät sekä hurjaa vauhtia kiitävät skuuttikuskit.

Liikun hyvin mielelläni kävellen jos menemme kaupungin keskustan suuntaan. Matka on lyhyt ja mahdollisia reittejä on useita. Toki tämä kesä on ollut tosi kuuma, mutta aina voi etsiä varjoista kadun puolta. 

Kesäillat ovat olleet samettia. Kun aurinko laskee alkavat paikallisten ruokailuvälineet kolista takapihoilla ja ravintoloiden terasseilla. Isot perheet ruokailevat valaistuilla takapihoillaan ja keskustelevat kiihkeästi. Lapset nukahtelevat vanhempiensa syliin, rantapedeille tai rattaisiinsa täydessä hulinassa. Nämä lapset eivät tarvitse hiljaisuutta saadakseen unta.. Myöhäisimmät ovat vielä meressä uimassa kun kalastajat tulevat vapoineen rannalle. Rouvat istuvat rantatuoleissa kahta puolen katua ja keskustelevat keskenään kadun yli. Vanha mies istuu tuolinsa kanssa myös kadulla asuntonsa edustalla, pimenevässä illassa. Hän on laskenut ruokalautasensa maahan ja tervehtii minua kun kävelen ohi. 

 

Arkea Espanjassa

Työssäoppiminen tuntuu ihan työnteolta. Olen tehnyt enimmäkseen aamuvuoroja, enkä todella koe olevani kovinkaan aamuihminen. Menen kahdeksaksi, mikä nyt ei edes ole kovin aikainen aamu, mutta ylösnousut aamulla ovat pientä tuskaa. Nyt olen saanut nukuttua suhteellisen hyvin, eikä meteli ulkoa ole haitannut uniani. Viime yönä kylläkin heräsin sateen ääneen neljän aikaan aamuyöllä. En saanut hetkeen nukuttua kun jäin miettimään mieheni mukana Suomeen palauttamaani sadeasua. Luulin todella, että en tarvitse sitä. 
Suunnittelin siinä aamuyön tunteina miten pääsen kuivana töihin ja takaisin. Päätin ottaa kuivat vaihtovaatteet muovipussiin. Onneksi aamulla ei kuitenkaan satanut.

Kävelen työmatkani noin 20 minuutin matkan joka aamu ja ilta. Reitti kulkee pääkatuja ja kaikkialla on valot. Silti minusta tuntui vähän jännittävältä ensimmäisinä pimeinä aamuina ja iltoina. Aamulla kaduilla työskentelevät liikkeitään avaavat kauppiaat, tavarantoimittajat, roskisten tyhjentäjät ja kadunlakaisijat. Kadut pestään joka aamu ja sateisen yön jälkeen katuroskisten pussit tyhjennetään sekä roskista, että niihin kertyneestä vedestä. Leipomot ja kahvilat availevat oviaan. Yhden kuppilan edessä on aina monta ukkoa odottamassa milloin kuppilanpitäjä saapuu. Mietin ovatko ukot asunnottomia vai muuten vain janoisia.

Pankin sisäeteisessä töröttävät jalat, likaiset sukat ja riisutut kengät. Jonkun asunnottoman yömaja. Täällä näkee kerjäämässä kokonaisia perheitä koirineen ja tavaroineen. Toiset rakentavat rannalle hiekkataideteoksia ja keräävät katselijoilta pieniä avustuksia niiden avulla ja toiset vain istuvat kadulla lappu kaulassa tai lakki maassa.  Pariskunnalle, joka istuu kadulla koiransa ja tavaroidensa kanssa jätän kolikot taskustani. Samalla mietin missä pankin eteisessä he torkkuvat sateisina ja kylminä öinä.

Kaupungin laidoilla ja keskustassakin  on paljon tyhjiä liiketiloja. Monessa liikkeessä on loppuunmyynti. Rantakadun myyntipisteitä hallitsevat aasialaiset kauppiaat, jotka vaikuttavat usein olevan koko perheen pyörittämiä yrityksiä. Aasialaiset sopeutuvat, oppivat kielen ja tavat. He myyvät halpaa tavaraa melkeinpä kellon ympäri, ilman vapaapäiviä. Heille tämä on hyvä maa siestoineen ja juhlapyhineen ja kauppa käy vaikka joka puodissa on melkein samat tavarat.

Pieni poika tekee läksyjään kiinakaupan edessä.

 
Suomessa voin olla köyhä opiskelija, mutta täällä kuulun etuoikeutettuihin. Kuulun niihin, joiden ostoksiin kuuluu muutakin kuin kaksi olutta ja yksi tomaatti. Tällaiset ostoksetkin on nähty. Voin ostaa rantakadulta halpaa kiinakamaa mielin määrin ja syödä ja juoda ravintoloissa. Minulla on kahden makuuhuoneen asunto, tietokone, puhelin, kamera, luottokortti ja taskussa käteistä.

Tämä ei ole mikään kiinakauppa.

Melankolia

Karmean flunssan jälkimainingeissa ja ankean kotiinpalun seuraksena poden pahaa melankolista kautta. Periaatteessa kaikki on hyvin, mutta koen asioiden polkevan paikallaan, vaikka kuinka yritän niitä vauhdittaa. On kuin polkisi kaulaa myöten jäähtyneessä puurossa. Aurinkoa ei näy. Ulkona ei tee mieli olla kuin roskalaatikolle, postilaatikolle tai autoon asti. Pelkkä polttopuiden noutaminen puuvarastosta tuntuu liian suurelta ponnistukselta. Ärsyttää, väsyttää, masentaa eikä millään tunnu olevan juuri mitään merkitystä.

Siivoilin ja sytyttelin kynttilöitä vähän niin kuin hieronta-asiakasta silmälläpitäen. Vähän ennen H-hetkeä huomasin häneltä tekstiviestin, että hän olikin sairastunut. Toisaalta olin huojentunut, koska olen itsekin vielä puolikuntoinen ja hoito vaatii kuitenkin reilun kahden tunnin puristuksen. Toisaalta, vajosin takaisin mitääntekemättömyyteeni. Pyh, mitäpä tässä! Olin kuitenkin hyvilläni, että sain vähän siivottua.

Olemme selanneet netistä (ainakin) sata asuntoa Espanjan Costa Blancalta. Joistakin kohteista olemme kysyneet sähköpostilla tarkempia tietoja. Ei ole vielä vastattu. Tähän liittyen olen yrittänyt ottaa selvää miten voisin nopeuttaa opintojeni etenemistä ja sehän se vasta vaikeaa tuntuu olevan..Plääh!

Näin Huopalinnun blogissa ihania esikoita ja sydän oikein läikähti. Ihania, mun synttärikukkia! Pitäiskö lähteä markettiin hakemaan esikoita.. jos vaikka pääsis tästä melankoliasta.