Oppimispäiväkirja 4: Kiirettä ja kokemattomuutta

Osastomme on täynnä. Iltavuorossa kaksi hoitajaa 14:sta asukasta kohti. Onneksi osa heistä on omatoimisia. Kaksi asukkaista on  nostolaitteella nostettavia. Yhtenä iltana olimme toisen uuden työntekijän kanssa illassa kaksin. Molemmat toivottoman kokemattomia osaston rutiineista. Päivällisestä asti juoksimme kuin aropuput tehtävästä toiseen. Kun yöhoitaja saapui osastolla oli vielä monta asukasta jalkeilla, ilman iltapesua ja yöpaitaa. Osastolla oli sotkuista, pyykit ja tiskit hoitamatta. Olimme hikisiä, väsyneitä ja janoissamme. Jalkoja särky ja korvissa vihelsi. Päivittäiset huomiot kirjaamatta ja työaikaa jäljellä 15 minuuttia. Ylitöiksi meni.

Seuraavassa iltavuorossa tiedän, että iltatoimet kannattaa aloittaa heti päivällisen jälkeen ja tarjota iltapala osalle suoraan huoneisiin. Vaikka kuinka pöljältä tuntuu on ensimmäiset asukkaat laitettava yöpuulle jo kuuden- seitsemän aikaan. No, virheistä oppii ja ensi kerralla selvitään sitten paremmin.

Kiire on pahin vihollinen kun on kysymys ihmisten hoitamisesta. En itsekään haluaisi, että joku odottaisi hermostuneesti vessani oven takana tai repisi kiireellä vaatteita päältäni. Pyrin pitämään huolta, että minulla olisi aikaa myös kuunnella hoidettavaani, mutta valitettavasti joskun on vaan pyyhällettävä seuraavan hoidettavan luokse. Läsnäolo on ihan yhtä tärkeää kuin perushoitokin.

Työpaikallani on paljon nuoria hoitajia. Suurin osa heistä on hyviä, ammattitaitoisia ja vastuuntuntoisia. Osan olen kuullut käyttävän todella rumaa kieltä asukkaista esim. vuoronvaihtojen raporteissa. Lienee kypsymättömyyttä.. Toki meitä jokaista ottaa joskus päähän asukkaiden itsepäisyys ja kiukuttelu, mutta omasta mielestäni tietty etäisyys, ymmärrys ja ammattimainen käytös pitäisi yltää myös toimistossa käytäviin keskusteluihin. Pitkäksi menneen työvuoron huomioiden kirjausta kun ei ole kiva tehdä väsyneenä kun toiset hoitajat kiroilevat, kimittävät ja haukkuvat asukkaita samassa huoneessa niin ettei omia ajatuksiaan kuule.

Kuva ei liity kirjoituksessa mainittuihin asioihin.. ;)
 

Oppimispäiväkirja 3: Omainen on asiakas

Meidän osastolla (huomaa omiminen) on yksi hyvin iäkäs asukas, joka on asunut pitkään itsenäisesti kotonaan, kunnes kunto on äkisti romahtanut. Asukas on terveyskeskuksen kautta siirretty meille hoivakotiin. Hänellä on mm. muistisairaus. Omaisten on vaikea hyväksyä tilannetta. Kunnon romahtamisesta on aikaa muutamia  kuukausia. Omaiset syyttävät kaikesta hoitavia lääkäreitä, vääriä lääkkeitä, huonoa hoitoa, osaamatonta henkilökuntaa yms.

Saamme päivittäin puheluita omaisilta, jotka kyselevät asukkaan kuntoa.Omaiset haukkuvat meitä kovin sanoin: Emme osaa ruokkia, aktivoida, pestä, käsitellä, lääkitä, pukea..Heidän mukaansa asukas on suoranaisesti jätetty kuolemaan.  Hän itse on tilanteesta hämillään, peloissaan, ajoittain sekava ja hyvin masentunut.

Kuuntelin yhtenä päivänä omaista noin (5) viisi tuntia kun hän oli vierailemassa asukkaan luona. Puhetulva oli jatkuvaa, samoja asioita toistavaa ja sisälsi paljon asiavirheitä. Kuuntelin sujuvasti, paljoa kommentoimatta, mutta ymmärryksellä ja myötätunnolla. Kun omainen viimein lähti osastolta työkaverini kysyivät: Miten ihmeessä sinä jaksoit? No, olen asiakaspalvelija. Olen ollut sitä aina, ei se ole vaikeaa. Täytyy vain seistä väkevästi sängyn laidalla ja pitää korvat auki.

Oppimispäiväkirja 2: Kaikki on paskaa paitsi kusi

Olen ollut uudessa työpaikassani nyt neljä päivää; yhden aamuvuoron ja kolme iltavuoroa. Olen onnellinen siitä, että talossa on vakituiset yököt. Pidän iltavuoroista, ehkä siksi, että alkaa tuntua, että hallitsen joitain asioita. Pidän osastostani, joka vaihtui ensimmäisen päivän jälkeen osastoksi 4. Haluan olla siellä, vaikka tiedän, että voin joutua olemaan myös kolmosella. En pidä  kolmososaston kaakattavista rouvista. Toki muistan, että kehitymistä voi tapahtua vain epämukavuusalueella ;)

Olen oppinut mikä on cystofix ja avannepussin älypohja. Erotan pantsit, fleksin ja kitaran toisistaan. Erotan myös saippuan, pesuvoiteen ja perusvoiteen, mutta toisinaan en erota käsisaippuaa desistä. Yhden kerran ihmettelin, että johan tämä käsidesi vaahtoaa, ennen kuin tajusin tujauttaneeni väärästä pussista. Osaan käyttää nosturia. Enkä pelkää paskavaippoja. Avannepussin tyhjennys on myös ihan ok. Muistan, että käsisuikusta tulee ensin aina kylmää vettä.. Muistan nostaa laidat ylös sängyistä. Tiedän, että suihkusaappaisiin kannattaa laittaa muovipussit.

Lääkkeistä en tiedä vielä paljon mitään, mutta opettelen aina kun tulee uusi nimi vastaan. Cipralexin tiesin jo entuudestaan ja se olikin hyvä koska omainen tuli siitä minulta kysymään.
Stesolid
Deprakine
Absenor
Neurotol slow
Risperidon
Donepezil
Nämä ovat muutamia kauppanimiä lääkkeille, joista olen ehtinyt ottaa vähän selvää. Osa on tuttuja jo kehitysvammaisten asumisyksiköstä. Alzheimerin tautiin on käytössä melkoinen kirjo lääkeaineita, joilla pyritään lähinnä oireiden hoitoon. Mistään niistä ei ole apua sairauteen itseensä.  Toki tutkimusta ja testausta uusilla lääkeainella tehdään koko ajan. Meidän aikamme mummot ja vaarit ovat koekaniineina tuleville polville. Itse ( jos olisin tutkija) kiinnittäisin enemmän huomiota rasvaliukoisten vitamiinien, proteiinien ja rasva-aine vaihdunnan vaikutukseen aivoissa ja hermosoluissa.

Oho, tämä kirjoitukseni lähti vähän raiteilta.. Ainakin jos otsikkoa katsoo.

Oppimispäiväkirja 1: Vanhuus ei tule yksin

Viimeisestä kirjoituksesta onkin jo aikaa. Hektisyyden ja väsymyksen vuoksi en ole kyennyt kirjoittamaan lausettakaan. Kaikki on kääntynyt päälaelleen. Ensin sain sijaisuuksia kehitysvammaisten asumisyksiköstä ja ennen kuin ne olivat päättyneet sain oppisopimuspaikan hoivakodista. Koska blogini on omani voinkin hyvin käyttää sitä oppimispäiväkirjanani.

Hoivakoti, jossa työskentelen on osa suurempaa yritystä. Talossa on useita osastoja ja joka osastolla noin 15 hoidettavaa.Tilat ovat kahdessa kerroksessa. Asukkaiden kunto vaihtelee suuresti ja voisikin sanoa, että ollaan kahden kerroksen väkeä. Alakerrassa ovat dementoituneimmat ja yläkerrassa  parempikuntoiset.
Ensimmäinen päiväni talossa oli melkeinpä shokki. Tulooni oli valmistauduttu huonosti, jos ollenkaan. Lähtölaukaus työhöni oli se, että joku työkavereistani haki minut käytävältä, kaivoi kaapin uumenista minulle työvaatteet ja vei minut toimistoon, jossa oli palaveri jo menossa. Tuntui, etten tajunnut mistään mitään. Olin vieraalla maaperällä, työpaidassa, jonka niskassa luki jonkun toisen nimi.

Palaverin jälkeen kaikki lähtivät osastoille ja toiseksi viimeisenä minut otettiin osastolle nro 3 aamutoimiin. Kävimme hoitamassa kahden autettavat asukkaat. Nostoja sängystä, vaipotusta ja lappupesua sängyssä, vessatusta, rasvausta, tukisukkia, pukemista. Nimet ja diagnoosit vilahtelivat ja kertakäyttöhanskoja sekä essuja kului. Aamupala päiväsalissa: Lääkkeiden ja ruuan jakaminen sujui hyvässä järjestyksessä. Huomasin osaston vastaavan olevan järjestelmällinen ja tarkka tyyppi.

Aamupalan jälkeen jatkui hoitaminen. Suihkutuksia, vaipanvaihtoja, kääntelyä, syöttämistä. En oikeastaan muista kovin paljoa tuosta päivästä, mutta parhaiten jäi mieleen se, että vasta puolen päivän jälkeen joku hoitajista kertoi, että osastolla on yksi MRSA- potilas, eikä häneen, hänen tavaroihinsa tai mihinkään mihin hän on koskenut saa tarttua ilman suojahanskoja. Ööö, olin juuri ruokailussa vienyt hänen nimikkotarjottimensa hänelle ilman hanskoja, eikä kukaan ollut sanonut mitään. Osastolla oli myös noroa ja muutama potilas oli huone-eristyksessä, mutta niistä olin tietoinen.

Iltapäivällä kahvilla asukkaat istuivat pöytien ääressä ja odottelivat kahvejaan kun yllättäen kaikki hoitajat, minua lukuunottamatta liukenivat jonnekin osaston syövereihin. Jäin yksin keittiöön ja pöydistä kuuluvan nurkumisen vuoksi aloitin kahvien jakamisen. Koska en tuntenut vielä talon tapoja enkä asukkaita kysyin ensimmäiseltä rouvalta minkälaisen kahvin hän haluaa. Oj, mikä riemu siitä syntyikään. Pöydässä olevat rouvat alkoivat kaakattaa, että enkö tiedä millaista kahvia täällä juodaan ja onkos nyt joku uudistus meneillään. Yksi kysyi, että etkös sinä ole koskaan ennen kenellekään kahvia laittanut. Sanoin, että toki olen, mutta kun en rouvien mieltymyksistä tiedä, niin on kysyttävä. Vaihtoehtoja kun tällä saralla riittää: iso tai pieni kahvi, mustana, tavallisella maidolla, laktoosittomalla maidolla, punaisella maidolla, tilkalla kylmää vettä, sokerilla, ilman tai makeutusaineella.

Osastolla on muutamia sänkyyn hoidettavia asukkaita. Osa heistä on kohtuullisen nuoria. Sängystä ei välttämättä mielellään nousta edes vessaan, kauppareissusta nyt puhumattakaan. Osalla heistä on varmasti paljon kipuja ja jäykkyyttä, joka suoranaisesti estää liikkumista. Toiset vain laitostuvat, ei enää kiinnosta..

Ensimmäisen päivän iltana mietin, kuinka havahduttavaa on nähdä ihmisiä, joiden liikkumista rajoittaa jokin vamma tai sairaus. Se saa kummasti motivaation liikkumista kohtaan nousemaan. On parempi pysyä jaloillaan, ettei joudu toisten armoille. Ajattelin jopa, että haluaisin itse heittäytyä ennemmin jyrkänteeltä alas kuin jäädä liikkumattomaksi sängyn pohjalle. Tietysti sängystä voi myös toipua uudelleen käveleväksi, joten eipä nyt vielä sinne rotkoon heittäydytä.