Muistisairaiden hoitoa Norjassa

Olen nyt työskennellyt yli vuoden Norjassa hoitotyössä sekä kotihoidossa, että hoivakodissa. Tällä hetkellä työskentelen dementiaosastolla kunnallisessa hoivakodissa. Työ on pääasiassa samanlaista päivärutiinissa ahertamista kuin Suomessakin. Muistisairaiden hoidossa on kuitenkin yksi merkittävä ero. Suurin osa hoivapaikoista kuuluvat kategoriaan: Suojattu yksikkö tai mitekä tuo nyt kääntyisikään suomenkielelle. Ajatus on kuitenkin se, että yksikkö ei ole suljettu. Suomessahan lähes kaikki dementiayksiköt ovat suljettuja. Tähän vaikuttaa ennen kaikkea laki. Norjan laki on tiukempi sen suhteen voidaanko potilas/asukas sulkea lukkojen taakse vai ei. Vastaus on useimmiten: "Ei". Käytännössä  asukkaan on kuitenkin todella vaikea päästä vapaasti pois tai ulos yksiköstä. Mahdollista se kuitenkin on ja sitä tapahtuu.

Työpaikkani läheisyydessä kulkee vilkasliikenteinen moottoritie, josta on haettu karkureita useammankin kerran. Tämä "avoimet ovet"- ajatus on jokseenkin absurdi. Periaatteessa siis ovet ovat lukittuja, mutta aivan kaikkia ovia ei saa lukita. Jos asukas on tarpeeksi terävä-älyinen ja sinnikäs, hän löytää oven, josta on vapaa kulku ulos. Monella asukkaista on kaulassa tai ranteessa kannettava hälytin, joka antaa hälytyksen jos asukas kulkee ulos ovesta, mutta tähänkin tarvitaan lupa ja omaisten suostumus. Kaikki asukkaat eivät pidä hälytintä tai ottavat sen pois/hukkaavat sen.

Muistisairaille, usein levottomille ja ahdistuneille asukkaille siis ikään kuin tarjotaan  mahdollisuus päästä karkuun. Vaikka en pidä sähkölukoin suojattuja suomalaisia hoivakoteja ihanteellisena ratkaisuna, tuntuu tämä norjalainen vaihtoehto vähintäänkin yhtä pöljältä.

Toinen ero suomen käytäntöihin on melko ehdoton norjalainen tulkinta pakkokeinojen käyttämisestä. Pakoksi lasketaan muun muassa pesu- ja hoivatilanteissa (esim. käsistä) kiinnipitäminen, paikalta poistumista estävä fyysinen estäminen, esimerkiksi oviaukossa seisominen ja kulun estäminen, sängynlaitojen käyttäminen yms. Pakkokeinoiksi lasketaan myös hoitotilanteita edeltävän rauhoittavan lääkityksen käyttäminen.

Pakkoa  saa käyttää vain jos siihen on lääkärin lupa. Se edellyttää aina, että potilaan terveys ja turvallisuus on uhattuna, ellei hoitotoimenpidettä tai esim. pesua suoriteta. Esimerkiksi kerrottakoon, että asukas saa siis istua yhteisessä ruokapöydässä ulosteet housussa ja pahalta haisten jos se ei uhkaa akuutisti hänen terveyttään. Terveyttä uhkaavaksi tilanteeksi voisi laskea vaikkapa suuri infektiovaara, jos asukkaalla vaikkapa olisi painehaava takamuksessa. Pelkkä ruokottomuus, lika ja haju eivät siis riitä pakkokeinojen käytön oikeutukseksi.

Olemme usein työpaikalla pohtineet tätä ongelmaa myös eettiseltä kannalta. Missä menee raja asukkaan itsemäärämisoikeuden ja toisaalta arvokkuuden ja ihmisarvon kunnioittamisen välillä. Tästä esimerkkinä on ollut tilanne, jossa hoitoa ja pesua vastustava asukas ja hänen omaisensa liikkuvat yhdessä julkisilla paikoilla. Asukas ulkoilee likaisena ja haisevana. Onko se ihmisarvoista? Omaisten ja hoitajien  mielestä ei ole, mutta lääkäri ei voi auttaa, koska tästä ei ole haittaa asukkaan terveydelle tai turvallisuudelle.

Toivoisitko vastaavassa tilanteessa, että sinua pestäisiin pienellä pakolla edes kerran viikossa vai haluasitko haista? Voisiko potilas/asukas itse määrätä tästä asiasta etukäteen hoitotestamentissa? Itse ainakin haluaisin, että minut pestäisiin, vaikka hangoittelisin vastaan. Mieluusti voisin ottaa myös lyhytvaikutteisen rauhoittavan lääkityksen ennen pesua jos hoitajani arvioisivat, että siitä olisi minulle apua.

Eteenpäin, me mennään eteenpäin..

Taas homma etenee kun taakka kevenee..

Uusi työ alkoi tällä viikolla. Homma tuntuu omalta, vähän samalta kuin Suomessa, vanhainkodissa. Ei vaan ole niin kova kiire. Asukkaita on vain kymmenen, hoitajia yksi vuorossa enemmän, vähintäänkin. Suomessa 14-16 asukasta syötettäviä, sänkyyn hoidettavia. Täällä perässäjuostavia. Palkka lähes tuplat. Sairaanhoitajalla on suurempi vastuu ja enemmän töitä, koska hjelpepleierit eivät saa tehdä kaikkea sitä, mitä lähihoitajat saavat tehdä Suomessa. Työyhteisössä on hyvä henki. Tunnen olevani tervetullut ja toivottu. Tulevaisuus näyttää, minkälaiseksi koen työni sitten kun "honeymoon" on ohi.

Työpaikka ainakin on helpommin saavutettavissa kuin kesätyöni, viiden minuutin, hyvien bussiyhteyksien päässä. Työpaikan ympäristö on kaunis. Kiinteistössä työskentelee keittiöhenkilökuntaa, laitossiivoojia, vahtimestari ja pyykkihuolto, kaikki se, mikä Suomessa on ulkoistettu, lopetettu tai siirretty hoitajien vastuulle. Se ei muuten ole mikään pikkujuttu, se!

Just nyt tuntuu hyvältä! 

Positiivisesta palautteesta työpaikalla

Suomalaiset ovat tunnetusti huonoja kehumaan ja vaivaantuneita kehujen vastaanottamisessa. Ylistystä tulee ani harvoin, kiitosta ja kehuja sentään joskus. Työkavereiden kesken tulee liian harvoin sanottua, että hyvin meni, kiitos päivästä tai muutakaan positiivista. Joskus vapaiden jälkeen työpari tuli töihin tietämättä kenen kanssa on iltavuorossa ja sanoi sitten, että vähän jännitti, mutta onneksi se olit sinä. Olin ajatellut vähän samoin ja sanoinkin sen. Mukava kehu, vaikka ei kovin ihmeellinen juttu. Voisihan sen useamminkin sanoa. "Kiva tehdä töitä sun kanssa." tai "Sun kanssa hommat sujuu."

Yhden iltavuoron alussa eräs asukas sanoi minut nähdessään: "Ilta pelastettu!" Voiko parempaa palautetta saada? Joskus sellaisina päivinä, kiireenkin keskellä ajattelen, että onpa kiva työpaikka, oikeastaan tosi mukavaa työtä. Ja sitten seuraavana päivänä noroviruksen jyllätessä voi ajatella jotain ihan muuta..

Hyvän palautteen antaminen on taitolaji. Liika on teennäistä ja falskia, mutta mikä sitten on sopivasti? Joskus pyysin itseäni fiksumpaa apua puhelimella toiselta osastolta ja luurin toisessa päässä oltiin kovasti kehujen lumoissa.  Apua sain ja kiitoksen hyvästä mielestä. Yksi hyvä tapa kehua on kysyä: Miten ihmeessä teet tuon noin näppärästi/nopeasti/hienosti? Arvostuksen osoittaminen, kokemuksen kunnioittaminen ja kiinnostus kollegan työtavasta voi jo sinällään olla hyvää palautetta.

Henkilökohtainen palaute on aina vielä syvemmälle menevää. Siinä piilee vaara yliampumisesta. Jos aina kehut työkaverin kampausta, ulkonäköä, vaatetusta tai muuta siihen liittyvää, vaikuttaa se kovin nuoleskelevalta. Luonteenpiirteitä tai käytöstä kehuessa on jo vähän turvallisemmalla pohjalla. Toiminnasta saatu palautekin voi sisältää henkilökohtaisen kehun. Tärkeää on muistaa, että saatu palaute muokkaa palautteen saajan kuvaa itsestään ja  hänen toiminnastaan. Aina näin ei tietysti käy. Muistan tilanteen, jossa yritin kovasti kehua ja kannustaa työkaveriani. Hän väitti koko ajan vastaan, sanoen, ettei hänestä ole mihinkään. Väittelimme jonkun aikaa asiasta ja minusta tilanne oli aika hassu.

Ja lopuksi: Facebookista luin jotain sen tyylistä, että vaikka uskot itseesi, voit silti olla ihan paska. Eli se siitä palautteesta sitten!

Hoitajista, hoitotyön laadusta ja työhyvinvoinnista

Viime päivinä on taas kirjoiteltu hoitajien työmoraalista, etenkin vanhustenhuollossa. Erään kirjoituksen mukaan hoitajat istuvat tauolla näpräämässä puhelimiaan ja selaavat toimiston uumenissa facebookia, kun vanhukset samaan aikaan makaavat märissä vaipoissa tuntikausia. Hoitajat myös käyvät kuulemma kaikki yhtä aikaa syömässä ja tupakalla, jättäen hoidokit vaille valvontaa ja hoivaa. Monissa tapauksissa haukut tulevat omaisilta tai niiltä, jotka eivät itse ole hoitotyössä. Tämä tapaus on siinä poikkeus. Avautujina toimivat hoitotyötä tekevät itse.

Kerronpa oman näkemykseni. Olen työssä kaupungin vanhainkodissa ns. vakituisena sijaisena. Osastolla on 12-14 asukasta, joista karkeasti puolet on vuodepotilaita. Omatoimisia asukkaita on 1-2 kunnosta riippuen. Osastolla työskentelee aamuvuorossa 3-4 hoitajaa ja iltavuorossa 2 hoitajaa. Yövuorossa on kaksi hoitajaa, jotka valvovat yhdessä kolmea osastoa, joissa yhteensä noin 40 asukasta. Tällä porukalla teemme perushoidon, päivittäiset siivoukset, lääkehoidon, pesut, syöttämisen yms. Aikaa ei ole mihinkään ylimääräiseen. Omat puhelimet on työajalla pukukaapissa eikä facebook tule edes mieleen työn tohinassa. Olemme useasti tuoneet johtoportaalle tiedoksi, että joudumme päivittäin tinkimään perushoidon tasosta, henkilöstön vähyyden vuoksi.

Oma käsitykseni on, että pelkät luvut, siis henkilökunnan määrä tai hoidettavien määrä ei kerro vielä mitään hoitopaikan tilanteesta. Jos henkilökunnasta on vuorossa yksi hoitaja, yksi laitoshuoltaja ja yksi hoiva-apulainen on tilanne ihan eri kuin jos vuorossa on esim. sairaanhoitaja ja kaksi lähihoitajaa. Myös hoidettavien kunto ja hoitoisuus vaikuttavat resurssien tarpeeseen. On ihan eri hoitaa kahtatoista omatoimista kuin kahtatoista syötettävää tai neliraajahalvaantunutta. Myös eristyksessä hoidettavat asukkaat vievät huomattavasti enemmän aikaa kuin tavalliset asukkaat.

Yksi paljon närää aiheuttava asia tuntuu olevan tauot ja niiden käyttäminen. Hoitotyössä tauot yhdistetään usein raporttiin, jolloin ulkopuolisesta saattaa näyttää, että tauolla vain istutaan ja rupatellaan. Voin kuitenkin itse sanoa, että raportit ovat kullan arvoinen osa hoitotyötä. Asukkaiden tilannekatsauksen lisäksi siinä usein myös puretaan työn aiheuttamia paineita. Toisissa paikoissa on käytössä ns. hiljainen raportti. Aikaa siinäkin menee, eikä vertaistukea kyllä tule.

Oli miten oli, hoitaja on taukonsa ansainnut. En ainakaan jaksaisi ilman niitä.  Hoitaja myös tehköön tauollaan mitä haluaa, vaikka sitten puhelimen näpräystä. Tupakalla käyminen onkin sitten toinen juttu. Se on omalla työpaikallani kielletty, joten siellä ei ainakaan työaikaa haaskata. Usein itselleni ainakin käy niin, että juoksen vuoroni jälkeen kiireesti vessaan, koska työajalla ei vaan tunnu aina ehtivän. Joku kai seuraavaksi ehdottaa vaippoja myös hoitajille. Siinähän sitä aikaa säästyisi.

Itsestä tuntuu usein pahalta, että ei ehdi tehdä töitä niin hyvin kuin haluaisi. Moni asia jää puolitiehen tai seuraavan vuoron hoidettavaksi. Totta on myös se, että vuodepotilaat ovat usein pitkään märissä vaipoissa ja ruuatta. Tähän ei kuitenkaan ole syynä hoitajien laiskuus vaan vähyys. Kaikkia kun ei ehdi hoitaa yhtä aikaa, valitettavasti.

Huomattava työhyvinvointia lisäävä tekijä olisi mielestäni se, että hoitajia olisi riittävästi. Silloin kokisi voivansa tehdä työnsä hyvin ja käyttää riittävästi aikaa myös asukkaisen henkisten ja sosiaalisten tarpeiden täyttämiseen. Läsnäoloa on vaikea toteuttaa jos on koko ajan kiire. Jatkuva stressi ja paine luovat hoitajalle riittämättömyyden tunteen, joka pitkään jatkuessaan aiheuttaa kyynisyyttä, vihaa ja epätoivoa. Se koituu vääjäämättä myös asukkaiden tappioksi. Niin kauan kun raha ja säästäminen koetaan tärkeämmäksi kuin ihmisarvoinen hoito ja hyvät työolot ei asiaan saada muutosta.

Näiden hoitajien avautumisesta voin sanoa, että jotain on pahasti pielessä myös heidän maailmankuvassaan. Kollegiaalisuus ei ole käynyt mielessäkään. On tuijotettu vain epäkohtia. Mitään parannusehdotuksia ei ole esitetty. Itse ovat varmasti tahrattomia työn sankareita, vai kuinka? Hyviä kandidaatteja virkailijoiksi sisäiseen tarkastukseen.

Sanaton

Olet vanha
Olet pieni, laiha ja heiveröinen
Olen auttanut sinua
sata kertaa vessaan
ja takaisin
Olen kestänyt oikkusi
nauranut tarinoille
Puristanut pientä kättäsi
katsonut syvälle silmiisi

On vaikea katsoa sinua nyt
Hymyilet, vaikka tiedän
että tiedät:
Aika on täynnä
Kysyn onko sinulla hyvä olla.
Sanot: Nyt on hyvä.

Olet sanaton
Keuhkoissa rohisee
käsi hamuaa ilmaa
silmissä välähtää


Nukut silmät auki
Henki kulkee hiljaa
Jaloissa on jo lautumat

Olen sanaton

Vanhukset, nuo nykypäivän huutolaiset

Tilastot väestörakenteesta kertovat, että iäkkäiden suhteellinen osuus koko väestöstä jatkaa kasvuaan aina vuoteen 2040 saakka ja saattaa pysyä korkealla sitä seuraavat kymmenen vuotta. Vuonna 2007 yli 65-vuotiaita oli väestöstä noin 16 % ja yli 85-vuotiaita 1,8 %. Arvioiden mukaan luvut nousevat niin, että vuonna 2040 yli 65-vuotiaita on 26 % ja yli 85-vuotiaita 6,1 % väestöstä. Tällöin yli 85-vuotiaita olisi noin 350 000 henkeä, kun heitä vuonna 2007 oli alle satatuhatta. (Tilastokeskus 2015) Samaan aikaan vanhustenhuoltoon käytetyt varat supistuvat, eläkkeitä pyritään leikkaamaan ja vanhusten laitospaikkoja vähennetään.

Suomessa on tällä hetkellä, kansainvälisestikin arvioiden, erittäin runsaasti muistihäiriöitä ja dementoivia aivosairauksia sairastavia henkilöitä. Dementian osuus kuolinsyytilastoissa on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana kolminkertaistunut väestön ikääntymisen myötä. Yli 95-vuotiaiden kuolemista joka kolmas aiheutuu dementiasta. (Tilastokeskus 2015)

Muistisairaus on kavala, usein hitaasti etenevä ja persoonallisuutta peruttamattomasti muuttava sairaus. Muistisairas on yleensä raskas hoidettava. Vain harvoin omainen kykenee hoitamaan muistisairasta kotona ilman apua. Voi olla raskasta ja kestämätöntäkin kun oma rakas puoliso/vanhempi/omainen muuttuu sairauden myötä epäsiistiksi, höperöksi, käytöstavattomaksi hyypiöksi, joka sotkee asuntoa, piilottelee tavaroita ja kuljeskelee yökaudet levottomasti.

Näkemykseni on, ettei ketään voi velvoittaa hoitamaan muistisairasta omaistaan kotona. Hoitotyö kuuluu ammattilaisille. Jopa ammattilaiselle muistisairaan hoitotyö on raskasta ja vaativaa. Puhumattakaan maallikosta, jolla on muistisairaaseen henkilökohtainen suhde. On musertavaa katsoa vierestä kuinka läheisen terveys ja persoonallisuus hajoaa. Luopumisen, katkeruuden ja vihan tunteilta ei tuollaisissa tilanteissa voi välttyä. Sairaus ei toki ole sairastuneen oma vika, mutta usein häntä kohdellaan niin kuin se sitä olisi. Vanhukset ja muistisairaat kokevat, vähättelyä, laiminlyöntiä, pilkkaa, henkistä väkivaltaa ja ikävä kyllä, myös fyysistä väkivaltaa.

Kun yhteiskunnan tarjoama apua ja tuki on tiukassa, hoitovastuu jää yhä useammin lähimpien omaisten harteille. Olen työni ohessa nähnyt useita tapauksia, jossa muistisairasta vanhusta hoitaa omainen tai puoliso, jolle ei oikeasti saisi antaa hoidettavaksi edes kultakalaa, ihmisestä nyt puhumattakaan.

Toisaalta nykyisen rahatalouden aikana on vaikea nähdä mitään hyötyä niin kutsutusta arvokeskustelustakaan. Nykyarvojen pohjalta vanhukset hoitaa se, joka lupaa tehdä sen halvimmalla. Laadusta voidaan puhua, mutta tuottavuuden nimissä se harvoin toteutuu. Näin on kohdeltu vanhuksia (ja lapsia) Suomessa ennenkin. Sitä kutsuttiin huutolaisuudeksi ja sen luultiin loppuneen 1930-luvulla.

Asiaa ikäihmisten "koti"hoidosta

Taas olen ohuella jäällä. Pakko kuitenkin kirjoittaa kun niin päätä kiristää. Tässä kirjoituksessa viittaan kotihoidolla oikeastaan laitoshoitoon, mutta sellaistahan ei juuri Suomessa enää ole? (Nimi muuttaa kaiken?) Vanhuksethan asuvat hoivakodeissa ja tehostetun palveluasumisen yksiköissä. Hoivakoti on siis vanhuksen koti. Eipä uskoisi! Kukapa tahtoisi omassa kotonaan tulla herätetyksi kukonlaulun aikaan ja raahatuksi väkisin suolattomalle kaurapuurolle( tai odottamaan sitä) päiväsalin pöydän ääreen. Halusit tai et, näin käy useimmissa paikoissa. Niin myös pesupäivät, ruokailut, askartelut, ulkoilut, nukkumaanmenot ja jopa sen mitä laittaa päällensä, päättää joku muu. Tv:täkin saa tai pitää katsoa silloin kun se henkilökunnalle sopii.Usein on niin, että vanhukselta ei kysytä yhtään mitään vaan kaikki toiminnot on etukäteen päätetty henkilökunnan toimesta, jotta arki sujuisi.

Kenen kotona joku toinen hoitaa kaikki toiminnot niin, että asukas itse voi seistä/ istua tumput suorana jopa henkilökohtaisen hygienian hoitamisen ajan. Monessa laitoksessa, eh, anteeksi "paikassa" asukkaat eivät saa tai ehdi osallistua mihinkään arkipäivän toimintaan, koska sen katsotaan ainoastaan hidastavan ja tuovan hoitajille lisää työtä. Kuitenkin omatoiminen asukas on usein enemmän apu kuin taakka hoivakodille. Nimetyt tehtävät tuovat asukkaalle tarpeellisuuden tuntetta ja mukavia hetkiä arjen yksitoikkoisuuteen.

Lokeroiminen ja turvallisuuteen vetoamalla yhteiskunnan ulkopuolelle sulkeminen ovat pahimpia asioita joita ihmiselle voi tehdä. Nykyinen vanhusten hoito tekee juuri tämän. Hoivakoti on pahimmillaan vankila sähkölukkoineen ja hoitorutiineineen. Vaikka vanhusten ulkoilusta on puhuttu paljon, vain vähän on saatu aikaan. Oman kokemukseni mukaan talviulkoilu on monille vanhuksille vain haavetta. Ulkoilulle, kuten muillekaan asioinneille ei ole varattu aikaa eikä resursseja. Talon ulkopuoliset vierailut ovat harvinaisia, elleivät omaiset tai vapaaehtoiset niitä järjestä. Vierailijoita saisi olla paljon enemmän, mieluiten joka ikäluokasta. Vanhukset pitävät yleensä tosi paljon esim. päiväkotien vierailuista. Lapset ovat aina tervetulleita.

Olen yrittänyt ja yritän edelleen vaikuttaa muutamiin sääntöihin tämän hetkisessä työpaikassani. En voi hyväksyä sitä, että oman tahtonsa ilmaisemaan pystyvä ihminen (ikää 80-90 v) pakotetaan aamulla sängystä osastorutiinin nimissä. En voi myöskään hyväksyä, että terminaalivaiheessa olevat asukkaat kiskotaan sängystä aamukahdeksalta istumaan epämukaviin tuoleihin tuntikausiksi, vain periaatteen vuoksi.Tähän mennessä olen käyttänyt vaikuttamiskeinona ainoastaan passiivista vastarintaa ja kansalaistottelemattomuutta.

Olen yrittänyt miettiä miten tulevaisuudessa vastaan kun tekemisiäni tai tekemättä jättämisiäni kyseenalaistetaan työpaikallani. En ole keksinyt toistaiseksi muuta kuin sen, että sanon hoivakodin olevan vanhuksen koti ja että hänellä on itsemääräämisoikeus. Mikään rutiini ei voi ajaa itsemääräämisoikeuden ohi.

Aiheeseen liittyen: http://areena.yle.fi/tv/2177839

Oikeus kuolla

Sanottakoon nyt heti alkuun, että tämä asia on kuuma peruna. Eikä millään muotoa minulle henkilökohtainen. Olen silti miettinyt tätä viime aikoina jo uuden ammattinikin puolesta. Viimeksi mietin tätä tänään kuunnellessani Yle Puheen Politiikkaradiota, jossa puhuttiin kestävyysvajeesta ja eläkeiän nostosta, joka perustuu elinikäodotteen nousuun. Jatkuvasti puhutaan siitä, kuinka paljon suurten ikäluokkien eläkkeet ja  vanhuspalvelut tulevat maksamaan. Itsekin vanhuspalvelujen parissa työskennelleenä tiedän millaista elämän viime vuodet voivat olla suurissa kasvottomissa hoivayksiköissä.

Muistisairaat, joiden terveys ja toimintakyky hitaasti heikkenee kokevat monenlaisia pelkoja ja tuskaa, mutta saattavat fyysisesti pysyä toimintakykyisinä. Toisaalta on myös rapistuvan fysiikan, erilaisten degeneroivien sairauksien seurauksena aiheuttavien kipujen kanssa taistelevia henkilöitä. Onko heillä oikeus päättää milloin haluavat poistua tästä elämästä? Haluaisitko itse maata hoivakodin pedissä kuukausia, vuosia tai vuosikymmeniä syötettynä ja vaipoitettuna? Tai haluaistko elää niin, ettet tuntisi perheenjäseniäsi, et osaisi puhua tai ilmaista itseäsi? Tai niin, että muuttuisit päivä päivältä järjettömämmäksi kunnes et enää tietäisi kuka olet tai mitä lusikalla tehdään?

Toisenlaisen näkökannan asiaan antaa uutinen jonka satuin näkemään aukaistessani Espanjan tv:n uutissivuston. Uutinen amerikkalaisesta 29-vuotiaasta Brittany Maynardista, joka teki avustetun itsemurhan sairastuttuaan aggressiviseen aivosyöpään. Sama uutinen löytyy varmasti kaikilta uutissivustoilta ja netistä.

Jos koiralle tulee kasvain päähän ja siitä tulee aggressiivinen vastuullinen koiranomistaja vie sen eläinlääkärille lopetettavaksi. Jos kissa alkaa vanheta ja sen hampaat tippuvat suusta, eikä se pysty enää syömään, se lopetetaan. Miksi teemme näin? Rakkaudesta. Välttääksemme aiheuttamasta tuskaa eläimelle tai itsellemme.
Miksi ihmisen annetaan kärsiä ja katsotaan vain vierestä. Moni vanhus sanoo elämänsä loppupuolella: "Pääsisinpä jo pois. Olen elänyt täyden ja hyvän elämän, en jaksa enää." Mutta me emme tee mitään, vain odotamme.Miten jaloa se on?  Miten pyhää on elämä? Onko kärsimyksen määrällä mitään rajaa? Miksi pidämme elämän päättämistä tabuna. Itsemurha on tabu. Entä hidas itsetuho? Mitä eroa sillä on nopeaan ja medikaaliseen kuolemaan? Aika, jossa se tehdään? Onko väliä tapahtuuko se nopeasti vai hitaasti?

Jos tietäisin varmasti, että päädyn itse hoidettavaksi vanhustenhuollossa vaikeasti muistisairaiden osastolle, lukkojen taakse, ravaamaan levottomana pitkin käytäviä ja levittämään ulostettani pitkin seiniä, voisin harkita vaihtoehtoista tapaa lähteä ennen järjettömyyden aikaa. Kuinka moni ihminen valitsisi helpon ja siistin tavan lähteä jos siihen olisi mahdollisuus. Kuinka paljon kärsimystä se säätäisikään, kuinka paljon resursseja..rahastahan ei tässä yhteydessä saa puhua, koska silloin asia muuttuu tulikuumaksi perunaksi.

Puhutaan sitten inhimillisyydestä, puhutaan oikeudesta päättää elämästään ja kuolemastaan. Puhutaan edes, eikä vaieta!

Työssä Espanjassa.

Maanantaina alkaa viimeinen viikko työssäoppimista. Koska minua koskee vaitiolovelvollisuus voin kertoa vain yleisluontoisesti asioista ja tapahtumista ryhmäkodissa. Olen tykännyt tosi paljon työkavereistani. Minut on otettu hyvin vastaan ja olen saanut palautetta. Olen keskustellut työn tekemisestä ja asumisesta täällä aurinkorannikolla. Olen saanut paljon lisätietoa suomalaisten elämästä täällä.

Tänne on paljon pyrkijöitä Suomesta, mutta monella haave jää vain haaveeksi. Parhaiten toteutuksessa auttaa tietty uhkarohkeus tai voisiko sanoa hullunrohkeus. Suomesta käsin on vaikea hakea töihin tänne, koska haastattelua on melko hankala järjestää. Jos hakemus on tyyliin: "Haaveilemme mieheni kanssa viiden vuoden kuluttua muuttavamme Espanjaan jos meille molemmille löytyy varma työpaikka." , voi asian unohtaa samantien. Täällä on oltava paikan päällä vaikkapa pitkän lomamatkan tai työnhakumatkan ajan ja valmis toimimaan nopealla aikataululla. On osattava olla vakuuttava ja tosissaan. Täällä voi työskennellä kokoaikaisesti, mutta useimmat alat tarjoavat sesonkityötä. Hoiva-ala on siitä hyvä, että työtä tehdään yleensä ympäri vuoden. Palkkaa on turha toivoa suomen palkkatason mukaan. Täällä esim. hoitajien palkat ovat paljon matalammalla tasolla kuin Suomessa, mutta toki veroprosenttikin on alhaisempi, kuten myös yleinen hintataso.

Monet tänne muuttaneet ovat ottaneet muuttaessaan suuria riskejä. Monet onnistuvat jäämään pysyvästi, osa tekee töitä vain jonkin aikaa. Kokemuksena täällä työskentely on kullan arvoista. Ei kannata ajatella, että on häviäjä jos palaa puolen vuoden päästä Suomeen. Matkailu avartaa ja maahanmuutto muuttaa koko elämän.

Sitä kuinka kaukaiselta Suomi tuntuu ei voi ymmärtää, ellei oleskele toisaalla jonkin aikaa. Minä en pode koti-ikävää. Toki kaipaan rakkaitani, mutta kotini on siellä missä olen. Kulttuurishokkia en myöskään ole kokenut. Kuljen täällä kuin kala vedessä. Sanon tutulle kerjäläiselle, että tänään minulla ei ole yhtään rahaa ja hän sanoo, ehkä sitten huomenna. "Quizás mañana."

Lähihoitaja=siivooja, pyykkäri, tiskari

Kun jokainen työvuoro tuntuu puolimaratonilta, alkaa miettiä onko hommassa mitään järkeä. Hoitajamitoituksen mukaan asukkaille, asiakkaille tai potilaille jäävä aika on monessa paikassa jakautunut myös pyykinpesun, siivoamisen, ruuanlaiton ja tiskien kesken. Hoitajamitoituksessa tuskin on tarkoitus, että puolet työpäivästä kuluu johonkin muuhun kuin hoitotyöhön. Tähän ongelmaan olisi puututtava rankalla kädellä ja tehtävä selvät pelisäännöt lähihoitajan tehtävänkuvaan. Ensinnäkään lähihoitajakoulutus ei valmista laitoshuoltajia eikä siivoojia, vaan hoitajia. Toiseksi hoitajan työ tarpeeksi rankkaa ilman näitä "lisätöitäkin". Jotenkin vielä ymmärrän, että hoitajan tehtäviin kuuluu ylläpitosiivousta, sänkyjen petaamista yms, mutta, että hoitajat tekevät koko talon viikkosiivoukset ja pesevät koko talon pyykit.. siinä mennään kyllä säästämisessä metsään. Kas, kun eivät laita kasvattamaan vielä syötävää takapihalla, hups, nyt mä sen sanoin ja kohta olen perunamaata kitkemässä.

Kesätunnelmissa

Etukäteen povailin, että kesästä tulee kuuma ja työntäyteinen ja siltä se nyt alkaa vaikuttaa, vaikka varsinainen kesä ei kai ole vielä alkanutkaan. Olen aloittanut työt uudessa työpaikassani ja  viime kuukausina laiskuuteen tottunut kroppani on ihmeissään. Yht'äkkiä  juostaan tuntitolkulla paikasta toiseen, nostellaan, kumarrellaan, käännetään, väännetään ja jynssätään. Jalat etenkin nilkasta alaspäin ovat kovilla. Tiedän kokemuksesta, että tottuvat muutamassa viikossa ja hyvistä työkengistä olisi myös apua. Kuumuus lisää työn rasittavuutta.  Työ on melkolailla sitä, mitä osasin odottaa.Perushoitoa maustettuna, keittöhommilla, pyykinpesulla ja siivouksella. Sitä ihteään. Mummoja ja pappoja, ruokaa, pesua, vaipanvaihtoa, lääkkeitä, pukemista ja riisumista, haavahoitoa, vahtimista, leikkiä, laulua ja liikuntaa. Viimeksimainittua enemmän hoitajille kuin hoidettaville. Työyhteisö on pieni ja tiivis, joten kaikenlaista voi vielä tulla eteen. Toivon kuitenkin, että kesästä jäisi hyviä muistoja.


Tulevassa syksyssä kajastelee odotusta ja toivoa. Vaikka kaikki taloomme liittyvät hankkeet ovat tähän mennessä menneet myttyyn, en ole menettänyt toivoani. Uskon, että kohta tapahtuu ja saamme talosta kaupat. Uskon, uskon ja odotan. Fatalismi on vikani, joten kahden vuokralaisperheen vetäydyttyä vuokraamasta, pudotimme talon pyyntihintaa ja heitimme ilmaan ääneen lausutun toiveen, että ostaja sittenkin löytyy. Näistä ääneen lausutuista toiveista on tullut tietynlainen vitsi. Viime viikkoina ääneen lausuttuja asioita on vaan toteutunut monta. Toki hidasteita ja hankaluuksiakin on ollut, mutta niinhän elämässä yleensäkin.
Olen kokeillut opastettua meditaatiota muutaman kerran. Siinä positiiviset odotukset ovat pääosassa ja tietysti usko itseen, omaan arvoon ja kykyihin. Minua se auttaa ja muullahan ei ole väliä. Meditaatiosta jää hyvä mieli ja rentoutunut olo.

Aikuisiällä olen huomannut olevani sillä tavalla kieroutunut, että pidän muutoksesta. Inhoan jumittumista, pysyviä, staattisia tiloja, joissa ei tapahdu mitään tai tapahtuu vain samaa päivästä toiseen. Kuitenkin huomaan, että muutokset vaativat voimia. Olen iloinen ja onnellinen. Haluan olla liikkeessä ja ihmisten parissa. Haluan nähdä ympäristöäni ja tutustua siihen. Vain sitä kautta saa tunteen kuulumisesta johonkin. Kokemisesta. Kokeminen myös väsyttää. Elämä on niin ihanan väsyttävän koettavaa.

Kotiinkuolijat ja menetetty sukupolvi

"Tavoitteena on, että mahdollisimman moni vanhus saisi asua kotona mahdollisimman pitkään." Onko kotona asuminen sama kuin kotiin kuoleminen ilman asianmukaista hoitoa ja huolenpitoa. Jos nykyinen kehitys jatkuu on tulevaisuuden vanhustenhoito kriittisellä polulla. Nykyiselläänkin hoitajat ( ne, jotka uskaltavat aukaista suunsa) kertovat karmaisevia tarinoita riittämättömästä henkilökuntamäärästä, jatkuvasta kiireestä, riittämättömyyden tunteesta ja omien eettisten periaatteiden rikkomisesta. Mitä konkreettisia toimenpiteitä kuntatasolla tai lainsäädännössä on viime vuosina tapahtunut, jotka mahdollistaisivat tilanteen myönteisen kehityksen? Väittäisin, että ei mitään. Ennemminkin päinvastoin. Tässäkin yksi esimerkki.

Vanhuspalvelulaki ei määrä hoitajaresurssista, eikä mikään takaa suurille ikäpolville laadukasta ja riittävää kotihoitoa. Koko kotihoito on suuri vitsi, jossa matalapalkkaiset hoitajat raatavat ylitöitä jaksamisen rajoilla. Mistä tämä johtuu? Rahapulasta! Kestävyysvajeen kaatuessa syliin on vaikea nähdä mitään ratkaisuja jos tuijotetaan ainoastaa rahakirstun suuntaan. Raha kuin ei ole koskaan lisääntynyt itsestään.
Koko talousjärjestelmämme on perinpohin mätä. Raha tai ennemminkin sen puute ajaa meidät kurjistamaan, leikkaamaan ja velkaantumaan lisää. Miksi emme kykene tekemään rakenteille mitään? Eikö järjestelmä on itse luomamme?

Samaan aikaan kun mummot ja vaarit kaatuilevat yksin kotonaan, joukko nuoria työttömiä räkii kattoon ja potee eksistentiaalista ahdistusta. Mihin jäikään talvisodan henki. Se on kai jo puhallettu loppuun. Väitän, (nyt ja aina) että yksilö on aina yhteiskuntansa tuotos. Olisiko yhteiskunnan otettava vähän vastuuta tuotoksistaan. Ainoa järkevä idea, jonka olen pitkiin aikoihin kuullut on vastikkeellinen sosiaaliturva. Mutta missä vaiheessa kasvatus meni metsään kun nuorisomme osaa vain ajaa oikeuksiaan, mutta ei tunne vastuutaan itsestään, saati sitten yhteiskunnasta. Ehdotan koulukurin palauttamisen lisäksi kouluhin uutta oppiainetta. Yhteiskuntavastuu ja ihmisläheisyys! Eiköhän tämä oman navan ympärillä pyöriminen jo ala riittää.

Tai: Niille, jotka eivät halua tai pysty osallistumaan asepalvelukseen tulisi määrätä pakollinen palvelus erilaisten hoitotyöyksiköiden sisällä. Voisi tehdä hyvää monelle nuorelle neidille. Olisi vähän muutakin ajateltavaa kuin ripsien paksuus tai geelikynsien pituus. Ja hyväähän se tekisi myös nuorille miehille.

Työikäisten tukeminen omien iäkkäiden ja sairaiden vanhempiensa hoitoon on surkea. Voisiko kuvitella, että samaan tapaan kuin lastenhoitoon myös vanhustenhoitoon olisi järjestettävissä palkallista tai tuettua vapaata töistä. Älkääkä nyt vain missään nimessä kuvitelko, että kannatan nykyistä järjestelmää äityislomien rahoituskuviossa. Yhteiskunnan vastuun tulisi olla tasapuolista niin äitiys- kuin muidenkin lomien suhteen. Yksittäisen yrittäjän taakkaa tulisi jakaa kaikkien työantajien kanssa yrityksen tuloksen, liikevaihdon ja koon mukaan. Hyvä hoito maksaa joka tapauksessa. Olisi ehkä hyvä keksiä uudenlaisia malleja myös sille miten työikäisten joustava, osa-aikainen omaishoito olisi mahdollista.

Jotenkin minusta kuitenkin luonnolliselta tuntuisi yhdistää kaksi erillistä ongelmaa, jossa piilee molempien ongelmien ratkaisu. Nuoret, syrjäytyneet ja työttömät sekä hoitoa ja huolenpitoa sekä seuraa ja peräänkatsomista tarvitsevat vanhukset. Usein tässä vaiheessa vedetään esiin ammattitaidottomuus ja mahdollisuus hoitovirheisiin. Minusta pahempaa kuitenkin on jos ei hoideta lainkaan ja mummot saavat rauhassa maata tuntikausia kaatuneena lattialla.

Miksi suostumme tekemään töitä tauotta?

Sukellan nyt työaikakäytäntöjen ihanaan maailmaan. Laki sanoo, että jos töitä on yhtäjaksoisesti päivän aikana enemmän kuin 6 tuntia on työntekijällä oikeus taukoon, jonka pituus on vähintään puoli tuntia ja sen aikana on oikeus poistua työpaikalta. MUTTA asiasta voidaan "sopia" työnantajan ja työntekijän kesken myös muuta. Niinpä asiasta on "sovittu", että taukoja ei pidetä eli tauko on ns. joutuisa tauko, joka kuuluu työaikaan ja sen aikana tehdään "tarvittaessa" töitä. Joutuisastihan se kuluu töitä tehdessä..
Kuka tällaista on "sopinut" ja kenen kanssa. Samalla toisella suunnalla runokielellä sanotaan, että tauot auttavat ylläpitämään työntekijän jaksamista ja hyvinvointia. Eli käännettynä työntekijän hyvinvointi ja jaksaminen ei kiinnosta työnantajaa ollenkaan.

Sama asenne koskee myös vuorokautista lepoa ja työvuorojärjestelyä. Vuorokautinen lepo työaikalaissa on 11 tuntia, mutta jotenkin se on saatu kutistumaan Superilla 9 tuntiin. Työvuorot olisi runokielen mukaan hyvä suunnittella aamu-ilta-yö-vapaa-mallilla, mutta käytännössä ne pyörivät juuri väärin päin. Teen jatkuvasi ilta- aamu-periaatteella, jolloin vuorojen väliin jää 9 tuntia, josta työmatkat syövät vielä reilun tunnin. Eli nukun vajaat yöunet ilman hereillä vietettyä vapaa-aikaa ja palaan takaisin tauottomaan työhöni. Olen myös tehnyt tuplavuoroja, eli paikannut poissaolevaa työntekijää jäämällä aamuvuorosta suoraan iltavuoroon. Työaikani oli tällöin klo 07- 21. Tämän jälkeen kävin nukkumassa vajaat yöunet ja tulin seuraavana aamuna jälleen töihin klo: 07.00. Tiedän, etten ole työpaikallani ainoa, joka on tehnyt tällaisia vuoroja, mutta en odota saavani työn sankari mitalia.

Samaan tapaan toimivat käytännöt vapaapäivien suhteen. Vapaapäiväsijoittelussa vapaapäivät osuvat harvoin peräkkäisiin päiviin, jolloin lepo olisi yhtämittaista ja työstä irrottautuminen tapahtuisi paremmin. Yhden päivän vapaalla työntekijä ei palaudu, koska mieli työskentelee ensin menneen päivän tapahtumissa ja sen jälkeen tulevan päivän tapahtumissa.  Kenen etu tällainen työaikajärjestelmä on? Miten pitkälle se kantaa?

Yhä vahvemmin olen alkanut ajatella, että isossa yrityksessä, jonka pääasiallinen toimiala on rahan tekeminen ei ole ihmisen hyvä olla. Ihminen muuttuu koneen osaksi. Jos työntekijänä kysyn jostain asiasta, jonka koen epäkohdaksi on perustelu yleensä se, että näitä samanlaisia paikkoja on monta ja kaikissa muissakin paikoissa tehdään näin. Tasapäistämälläkö asiat saadaan luistamaan? Eli jos kaikilla on yhtä huonosti niin kukaan ei voi vaatia parempaa. Kaikki muutkin tyytyvät. Tyydy sinäkin. Lusikoi vellisi ilman taukoa ja ole hiljaa. Ja tsop, tsop takaisin töihisi siitä!

Mar-ra-skuuuu!

Marraskuu on mielestäni vuoden ankein kuukausi. Onko moni samaa mieltä? Marraskuu on yleensä näillä leveysasteilla, pimeääkin pimeämpi, kylmä, vetinen, väsyttävä ja lohduton. Voisi poistaa ajankulusta!
Ensi viikolla minulla alkaa ensimmäinen työssäoppimisjakso ja ehkä siitä syystä olen jotenkin normaalia vireämpi. Työpaikkani on minulle täysin uusi maailma, enkä tiedä, mitä minulta odotetaan. Sukellan päätäpahkaa kehitysvammaisten maailmaan. Jännittää!

Olen nähnyt paljon unia "vanhasta alastani", entisistä työnantajistani ja työkavereistani. Ehkä se on jonkinlaista irrottautumista entisistä kuvioista. Viime yönä näin unen, jossa palautin vanhan työpaikkani avaimet työnantajalleni. Se minun pitäisi tehdä oikeastikin. Minulla on edelleen avaimet, vaikka työ päättyi jo kesällä. Kaikenvaralta, jos minua tarvitaan. Näin sovittiin. Oma intoni palata on laimentunut kuukausi kuukaudelta. En koe enää kuuluvani sinne. Olen tuleva lähihoitaja, opiskelija, hermoratahieroja, en enää myyjä. Haluan jättää sen taakseni. Haluan ottaa siitä vain sen opin, minkä olen vuosien mittaan saanut, ihmisten kohtaamisen yksilöinä; ihmisinä.

Marraskuu tulee olemaan käänteentekevä kuukausi. Tiedän, että jotain merkittävää tapahtuu minussa nyt kun lähden työssäoppimiseen. Jotain sellaista, jota koetaan vain kerran, pari elämässä . En tiedä onko se kutsumus, kääntymys vai "ei ainakaan tätä"-kokemus. Tulevat työssäoppimiset ovat kaikki merkittäviä ja uskon, että niiden myötä minulle selviää, mikä on oma polkuni. Vaikka olenkin alustavasti ajatellut suuntautua kuntoutukseen voi sekin vielä muuttua.

 Oi, marraskuu!

Uusille urille

Haparoidessani kohti uutta uraani, otin alkuun rokotuksen parsinneulalla ja luin Kaarina Davisin Rankka kutsumus-kirjan. Oh-hoh! Mihin sitä onkaan päätään työntämässä. Työ itsessään on rankkaa sen tiedän jo entuudestaan, mutta kirjassa kuvataan lohduttomasti työyhteisön hierarkkista nokkimisjärjestelmää, kuuroja esimiehiä, ylimielisiä lääkäreitä, joustamattomia työvuorolistoja, jatkuvasti kasvavia vaatimuksia sekä uuvuttavaa määrää harjoittelijoita, säästövaatimuksia ja uusia sääntöjä.

Olen Kaarinan kanssa samaa mieltä siitä, että hoitajiksi valikoituu kutsumustyötä tekeviä, kilttejä, empaattisia ihmisiä,  joiden on vaikea sanoa "Ei" kun kyseessä on potilaiden hyvinvointi tai lojaalisuus työkavereita ja yhteisöä kohtaan. Kuitenkin jatkuvuuden kannalta olisi enemmän kuin järkevää painottaa hoitoalan opiskelijoille omien rajojen asettamisen tärkeyttä ja omasta jaksamisesta huolehtimista.

On järkevämpää tarvittaessa olla vähän hankala ja vaativa kuin pitää itseään heittopussina ja polttaa itsensä loppuun muutamassa vuodessa. Tiedän itse kuuluvani näihin kiltteihin, joustaviin ja uhrautuviin tyyppeihin, jotka raahaavat itsensä vuoro vuoron jälkeen töihin vaikka ryömien, pää kainalossa.

 Yritän kuunnella herkällä korvalla opettajiani: Sanotaanko jotain työsuhdeasioista,  työajoista, vuorolistoista , vapaapäivista, lomista. Valmennetaanko työyhteisön nokkimisjärjestelmän varalle. Opetetaanko sanomaan: " Ei, minulle ei sovi." "Ei, minulla ei ole aikaa." "Ei, minä tarvitsen vapaapäivän/ ruokatauon/kahvitauon/loman/lepohetken."

Harjoittelen mielessäni: "Ei, ei ei." "Ei, ei, ei." Oman etuni nimissä, ei.

Onnea valitsemallanne tiellä!?

Olen lukenut kirjoja ja artikkeleita alanvaihtajista, mutta ei mikään lukemastani anna oikeaa kuvaa siitä kauhusta ja epävarmuudesta, jota ainakin minä, alanvaihtajana aika ajoin tunnen. Vaikka kuinka uskon, että muutos on  minulle oikeansuuntainen tulee eteen hetkiä, jolloin mietin olenko totaalisesti päästäni vialla ja menossa ojasta allikkoon. Lähinnä epäilen (mielen)terveydellisiä seikkoja ja sitä olenko sittenkään oikea henkilö hoivatyöhön. Tähtäimessäni ei suoranaisesti ole osastotyö tai esim. vanhustenhoito, mutta tiedän, että toki tällä sektorilla töitä olisi eniten ja varmimmin.

Hoitoalaa ajatellessa nousevat nopeasti mieleen uhkakuvat henkilöstöpulasta, jatkuvasta kiireestä sekä huoli  jaksamisesta. Asioiden nykytila esimerkiksi vanhusten kotihoidossa ei aiheuta äänekkäitä hurraa-huutoja. Uskon, että parempaan suuntaan ollaan menossa, mutta en voi olla tyytyväinen nyt tehtyyn ratkaisuun, jossa hoitohenkilökunnan  määrän TAVOITE vanhustenhoidossa on puolikas yhtä hoidettavaa kohden. Yhdellä kädellä, joskus vasemmalla, pitäisi siis hoitaa yhtä mummoa tai pappaa. 
En voi kuin kysyä: MIKSI?

Suomessa, jota myös hyvinvointivaltioksikin kutsutaan on hukattu totuus siitä, että vain huolella tehty työ on kannattavaa. Kellottamalla, kiristämällä ja säästämällä ei voi saada aikaan kuin sutta. Tähän vetiseen totuuteen pitäisi jo vihdoin herätä! Juosten kustu on aina juosten kustu!

Sama typerä kelloon ja rahapussiin tuijottava asenne on kuin syövän lailla levinnyt koskemaan kaikkea yleistä terveydenhuoltoa, sosiaalipalveluja, koulutusta, jne. Olisi ymmärrettävä, että rahan ja sitä kautta käytettävän työajan pitäisi palvella ihmistä ja inhimillisyyttä eikä toisinpäin. Työn mielekkyys muodostuu siitä, että saa tehdä parhaansa ja välillä pystyy tuntemaan onnistumisen iloa. Siinä hetkessä kun työntekijä muuttuu resurssiksi ja työ budjetoidaan tikittäviksi minuuteiksi ja käsistä luisuviksi euroiksi ollaan jo pahasti kusessa.

Yhtenä päivänä kotihoidossa olevan vanhuksen luona voidaan käydä 6 (kuusi) lyhyttä pyrähdystä eri tai samojen ihmisten toimesta. Lääke, ruoka, tarkistus, hoitotoimenpiteitä, pesu, siivous, jne. Jokainen käynti maksaa. Olisiko ehkä edullisempaa ja laadullisesti parempaa jos yksi tai kaksi ihmistä hoitaisivat kaiken kerralla ja viipyisivät vähän pidempään, ehkä jopa tunteja(!) minuuttien sijaan ja olisivat selvillä vanhuksen tilasta ja voininista.  Kokisiko vanhus ehkä saavansa parempaa palvelua, läsnäoloa ja huolenpitoa? Olisko hoitajalla "vähemmän kilometrejä mittarissa" päivän päätteeksi?

Vinkkinä sanottakoon, että Tanskassa saa kaksikätistä ja täyspäistä hoitoa, jopa yli satavuotiaana.