Työpaikallani olen puhunut joillekin ihmisille lähteväni meditaatioretriittiin. Reaktiot ovat melkoisen outoja. Toiset eivät puhu mitään, jotkut hymistelevät ja eräät vaihtavat aihetta. Jopa päälle puhumista olen kokenut. Onko meditaatio kahvikeskustelun aiheena tabu? Eivätkö ihmiset tiedä, mitä se on? Vai eivätkö he oikeasti halua puhua asiasta?
Ensimmäisen kerran ottaessani aiheen esille törmäsin vaivautuneeseen hiljaisuuteen. Olin hämmentynyt! Sanoinko jotain sopimatonta tai outoa? Olenko nyt virallisesti hippi tai elämäntapaintiaani?
Kyse on kuitenkin vain hiljaisuudessa istumisesta ja huomion kääntämisestä omaan sisimpään, ei mistään mystisistä kulttimenoista.
maanantai 26. tammikuuta 2015
tiistai 20. tammikuuta 2015
Puuttuvat sanat
Olen päätynyt seuraavaan johtopäätökseen: Suomen kielestä puuttuu sanoja! Olen katsellut netistä monia englanninkielisiä videoita, joissa puhutaan tunteista ja niihin liittyvistä asioista. Englanniksi sanat ovat emotion ja feeling, jotka molemmat kääntyvät suomeksi sanaksi tunne. Kyse on kuitenkin kahdesta eri asiasta. Jos tarkastellaan asiaa englanninkielisten lauseiden kautta, huomataan ero. "I have a feeling in my gut." "Emotions running wild" kuvaavat sanojen emotion ja feeling eroja. Feelings can't run wild and emotions can't lay down on your gut. Feeling on siis pysyväisempi ja stabiilimpi kuin emotion. Emotion on voimakas, nopea tunne, joka voidaan aistia fyysisenä muutoksena ja joka usein yrittää saada meidät toimimaan jollain tapaa. Feeling on puolestaan hienovaraisempi vähemmän fyysisiä reaktiota aiheuttava ja pitkäkestoinen. En keksi miten nämä käännetään suomeksi ja se pännii.
tiistai 13. tammikuuta 2015
Sisäinen kommentaattori
Tämä kaveri, jota kuuntelemme kaiken valveillaoloaikamme, kenties myös unissamme. Kuinka vaikeaa on saada sitä vaikenemaan edes hetkeksi. Omani on ainakin melkoinen tyhjänpuhuja. Jatkuvasti on jotain asiaa. Kaikkea pitää kommentoida. Kommentaattorini on jonkun sortin naispuolinen Kaj Kunnas. Jos ei muuta sanottavaa ole se huutaa: "Juhuu!!"
Ehkä arvaatte, että on kysymys yrityksistä hiljentää mieli. Toivotonta. Viisammat sanovat, että on paras olla yrittämättä, kunhan ei vaan kiinnitä siihen huomiota niin kyllä se siitä hiljenee. Juupa-juu, ei siltä tunnu. Aamuisin sillä tuntuu olevan jokun verran vähemmän sanottavaa kuin iltaisin. Ehkä aikainen aamu on siksi parasta meditointiaikaa.
Sisäisen äänen laatuun on hyvä kiinnitää huomiota. Mitä se sinulle sanoo ja etenkin millä sävyllä. Ovatko viestit päivästä toiseen väheksyviä, syyttäviä ja lannistavia. Vai onko päänsisäinen papattaja yltiöoptimistinen ADHD- höpöttäjä, jonka ideat ovat ulkoavaruudesta...kuten omani. Onneksi ymmärrän, että sisäinen ääneni ja minä ovat kaksi eri asiaa, joskin kommentaattorini vaikuttaa käyttäytymiseeni. Olen vuosien varrella oppinut myös olemaan reagoimatta sen tietyntyyppisiin jankutuksiin.
On oikeastaan melkein kummallista kuinka tunnepohjaisesti me yhä käyttäydymme, vaikka kaikessa kulttuurimme painottaa rationaalisen ajattelun tärkeyttä. En tarkoita, että tunteissa sinänsä olisi mitään pahaa, päinvastoin. Kuitenkin monet elämämme suurimmista vaikeuksista johtuvat sokeasta reagoinnista tunteisiin. Toisissa asioissa olemme melko avuttomia tunteidemme orjia. Usein nämä asiat liittyvät fyysisten tarpeidemme tyydyttämiseen sekä henkisen tyhjiön täyttämiseen. Miksi muuten kokisimme suuria ongelmia ruokaan, seksiin ja kuluttamiseen (tai omistamiseen) liittyvissä asioissa.
Henkinen tyhjiö yritetään täyttää ideologioilla, uskonnolla, riippuvuuksilla päihteisiin, työhön, seksiin, uhkapeleihin yms. Jos näissä asioissa käyttäisimme edes hipun verran sitä kuuluisaa arki- tai maalaisjärkeä emme olisi ollenkaan niin onnettomia. Eksistentiaalinen ahdistus ja erillisyysharha saa kehityksemme pyörimään väärään suuntaan. Olemme tunteidemme harhassa emmekä ymmärrä miksi olemme olemassa, kuvittelemme olevamme yksin ja koko ajan vaarassa menettää kuvitellun vapautemme, terveytemme, omaisuutemme, arvostuksemme, asemamme ja lopulta järkemme. Kaikki tunteiden vuoksi.
Tiedän kokemuksesta, että sisäinen kommentaattori on dramatiikan tajuinen ylinäyttelevä diiva, joka osaa kaikki pateettisimmatkin fraasit, jotta saisi minut nyyhkimään elämäni surkeutta, turhuutta, tylsyyttä ja täydellistä epätoivoa. Toisaalta se saa minut tulkitsemaan tulista vihaa, rakkautta ja ylipusuavaa onnea. Elämän eri käänteissä on vaikea erottaa mitkä asiat sanomme sisäisen kommentaattorimme suorasta komennosta, mutta jälkiviisaus kuuluu ainakin sen luonteeseen. "Olisi pitänyt sanoa, että..."
Jos jollekulle on jäänyt epäselväksi, mitä tarkoitan sisäisellä kommentaattorilla suosittelen istumaan hetken häiriöttömässä tilassa yrittäen olla ajattelematta mitään. Todennäköisesti sen ensimmäiset sanat liittyvät siihen, miten typerää on yrittää olla ajattelematta mitään. "Eihän tästä mitään tule, jalatkin puutuu ja olisi tärkeämpääkin tekemistä, siivotakin pitäisi..."
Ehkä arvaatte, että on kysymys yrityksistä hiljentää mieli. Toivotonta. Viisammat sanovat, että on paras olla yrittämättä, kunhan ei vaan kiinnitä siihen huomiota niin kyllä se siitä hiljenee. Juupa-juu, ei siltä tunnu. Aamuisin sillä tuntuu olevan jokun verran vähemmän sanottavaa kuin iltaisin. Ehkä aikainen aamu on siksi parasta meditointiaikaa.
Sisäisen äänen laatuun on hyvä kiinnitää huomiota. Mitä se sinulle sanoo ja etenkin millä sävyllä. Ovatko viestit päivästä toiseen väheksyviä, syyttäviä ja lannistavia. Vai onko päänsisäinen papattaja yltiöoptimistinen ADHD- höpöttäjä, jonka ideat ovat ulkoavaruudesta...kuten omani. Onneksi ymmärrän, että sisäinen ääneni ja minä ovat kaksi eri asiaa, joskin kommentaattorini vaikuttaa käyttäytymiseeni. Olen vuosien varrella oppinut myös olemaan reagoimatta sen tietyntyyppisiin jankutuksiin.
On oikeastaan melkein kummallista kuinka tunnepohjaisesti me yhä käyttäydymme, vaikka kaikessa kulttuurimme painottaa rationaalisen ajattelun tärkeyttä. En tarkoita, että tunteissa sinänsä olisi mitään pahaa, päinvastoin. Kuitenkin monet elämämme suurimmista vaikeuksista johtuvat sokeasta reagoinnista tunteisiin. Toisissa asioissa olemme melko avuttomia tunteidemme orjia. Usein nämä asiat liittyvät fyysisten tarpeidemme tyydyttämiseen sekä henkisen tyhjiön täyttämiseen. Miksi muuten kokisimme suuria ongelmia ruokaan, seksiin ja kuluttamiseen (tai omistamiseen) liittyvissä asioissa.
Henkinen tyhjiö yritetään täyttää ideologioilla, uskonnolla, riippuvuuksilla päihteisiin, työhön, seksiin, uhkapeleihin yms. Jos näissä asioissa käyttäisimme edes hipun verran sitä kuuluisaa arki- tai maalaisjärkeä emme olisi ollenkaan niin onnettomia. Eksistentiaalinen ahdistus ja erillisyysharha saa kehityksemme pyörimään väärään suuntaan. Olemme tunteidemme harhassa emmekä ymmärrä miksi olemme olemassa, kuvittelemme olevamme yksin ja koko ajan vaarassa menettää kuvitellun vapautemme, terveytemme, omaisuutemme, arvostuksemme, asemamme ja lopulta järkemme. Kaikki tunteiden vuoksi.
Tiedän kokemuksesta, että sisäinen kommentaattori on dramatiikan tajuinen ylinäyttelevä diiva, joka osaa kaikki pateettisimmatkin fraasit, jotta saisi minut nyyhkimään elämäni surkeutta, turhuutta, tylsyyttä ja täydellistä epätoivoa. Toisaalta se saa minut tulkitsemaan tulista vihaa, rakkautta ja ylipusuavaa onnea. Elämän eri käänteissä on vaikea erottaa mitkä asiat sanomme sisäisen kommentaattorimme suorasta komennosta, mutta jälkiviisaus kuuluu ainakin sen luonteeseen. "Olisi pitänyt sanoa, että..."
Jos jollekulle on jäänyt epäselväksi, mitä tarkoitan sisäisellä kommentaattorilla suosittelen istumaan hetken häiriöttömässä tilassa yrittäen olla ajattelematta mitään. Todennäköisesti sen ensimmäiset sanat liittyvät siihen, miten typerää on yrittää olla ajattelematta mitään. "Eihän tästä mitään tule, jalatkin puutuu ja olisi tärkeämpääkin tekemistä, siivotakin pitäisi..."
tiistai 6. tammikuuta 2015
Asiaa ikäihmisten "koti"hoidosta
Taas olen ohuella jäällä. Pakko kuitenkin kirjoittaa kun niin päätä kiristää. Tässä kirjoituksessa viittaan kotihoidolla oikeastaan laitoshoitoon, mutta sellaistahan ei juuri Suomessa enää ole? (Nimi muuttaa kaiken?) Vanhuksethan asuvat hoivakodeissa ja tehostetun palveluasumisen yksiköissä. Hoivakoti on siis vanhuksen koti. Eipä uskoisi! Kukapa tahtoisi omassa kotonaan tulla herätetyksi kukonlaulun aikaan ja raahatuksi väkisin suolattomalle kaurapuurolle( tai odottamaan sitä) päiväsalin pöydän ääreen. Halusit tai et, näin käy useimmissa paikoissa. Niin myös pesupäivät, ruokailut, askartelut, ulkoilut, nukkumaanmenot ja jopa sen mitä laittaa päällensä, päättää joku muu. Tv:täkin saa tai pitää katsoa silloin kun se henkilökunnalle sopii.Usein on niin, että vanhukselta ei kysytä yhtään mitään vaan kaikki toiminnot on etukäteen päätetty henkilökunnan toimesta, jotta arki sujuisi.
Kenen kotona joku toinen hoitaa kaikki toiminnot niin, että asukas itse voi seistä/ istua tumput suorana jopa henkilökohtaisen hygienian hoitamisen ajan. Monessa laitoksessa, eh, anteeksi "paikassa" asukkaat eivät saa tai ehdi osallistua mihinkään arkipäivän toimintaan, koska sen katsotaan ainoastaan hidastavan ja tuovan hoitajille lisää työtä. Kuitenkin omatoiminen asukas on usein enemmän apu kuin taakka hoivakodille. Nimetyt tehtävät tuovat asukkaalle tarpeellisuuden tuntetta ja mukavia hetkiä arjen yksitoikkoisuuteen.
Lokeroiminen ja turvallisuuteen vetoamalla yhteiskunnan ulkopuolelle sulkeminen ovat pahimpia asioita joita ihmiselle voi tehdä. Nykyinen vanhusten hoito tekee juuri tämän. Hoivakoti on pahimmillaan vankila sähkölukkoineen ja hoitorutiineineen. Vaikka vanhusten ulkoilusta on puhuttu paljon, vain vähän on saatu aikaan. Oman kokemukseni mukaan talviulkoilu on monille vanhuksille vain haavetta. Ulkoilulle, kuten muillekaan asioinneille ei ole varattu aikaa eikä resursseja. Talon ulkopuoliset vierailut ovat harvinaisia, elleivät omaiset tai vapaaehtoiset niitä järjestä. Vierailijoita saisi olla paljon enemmän, mieluiten joka ikäluokasta. Vanhukset pitävät yleensä tosi paljon esim. päiväkotien vierailuista. Lapset ovat aina tervetulleita.
Olen yrittänyt ja yritän edelleen vaikuttaa muutamiin sääntöihin tämän hetkisessä työpaikassani. En voi hyväksyä sitä, että oman tahtonsa ilmaisemaan pystyvä ihminen (ikää 80-90 v) pakotetaan aamulla sängystä osastorutiinin nimissä. En voi myöskään hyväksyä, että terminaalivaiheessa olevat asukkaat kiskotaan sängystä aamukahdeksalta istumaan epämukaviin tuoleihin tuntikausiksi, vain periaatteen vuoksi.Tähän mennessä olen käyttänyt vaikuttamiskeinona ainoastaan passiivista vastarintaa ja kansalaistottelemattomuutta.
Olen yrittänyt miettiä miten tulevaisuudessa vastaan kun tekemisiäni tai tekemättä jättämisiäni kyseenalaistetaan työpaikallani. En ole keksinyt toistaiseksi muuta kuin sen, että sanon hoivakodin olevan vanhuksen koti ja että hänellä on itsemääräämisoikeus. Mikään rutiini ei voi ajaa itsemääräämisoikeuden ohi.
Aiheeseen liittyen: http://areena.yle.fi/tv/2177839
Kenen kotona joku toinen hoitaa kaikki toiminnot niin, että asukas itse voi seistä/ istua tumput suorana jopa henkilökohtaisen hygienian hoitamisen ajan. Monessa laitoksessa, eh, anteeksi "paikassa" asukkaat eivät saa tai ehdi osallistua mihinkään arkipäivän toimintaan, koska sen katsotaan ainoastaan hidastavan ja tuovan hoitajille lisää työtä. Kuitenkin omatoiminen asukas on usein enemmän apu kuin taakka hoivakodille. Nimetyt tehtävät tuovat asukkaalle tarpeellisuuden tuntetta ja mukavia hetkiä arjen yksitoikkoisuuteen.
Lokeroiminen ja turvallisuuteen vetoamalla yhteiskunnan ulkopuolelle sulkeminen ovat pahimpia asioita joita ihmiselle voi tehdä. Nykyinen vanhusten hoito tekee juuri tämän. Hoivakoti on pahimmillaan vankila sähkölukkoineen ja hoitorutiineineen. Vaikka vanhusten ulkoilusta on puhuttu paljon, vain vähän on saatu aikaan. Oman kokemukseni mukaan talviulkoilu on monille vanhuksille vain haavetta. Ulkoilulle, kuten muillekaan asioinneille ei ole varattu aikaa eikä resursseja. Talon ulkopuoliset vierailut ovat harvinaisia, elleivät omaiset tai vapaaehtoiset niitä järjestä. Vierailijoita saisi olla paljon enemmän, mieluiten joka ikäluokasta. Vanhukset pitävät yleensä tosi paljon esim. päiväkotien vierailuista. Lapset ovat aina tervetulleita.
Olen yrittänyt ja yritän edelleen vaikuttaa muutamiin sääntöihin tämän hetkisessä työpaikassani. En voi hyväksyä sitä, että oman tahtonsa ilmaisemaan pystyvä ihminen (ikää 80-90 v) pakotetaan aamulla sängystä osastorutiinin nimissä. En voi myöskään hyväksyä, että terminaalivaiheessa olevat asukkaat kiskotaan sängystä aamukahdeksalta istumaan epämukaviin tuoleihin tuntikausiksi, vain periaatteen vuoksi.Tähän mennessä olen käyttänyt vaikuttamiskeinona ainoastaan passiivista vastarintaa ja kansalaistottelemattomuutta.
Olen yrittänyt miettiä miten tulevaisuudessa vastaan kun tekemisiäni tai tekemättä jättämisiäni kyseenalaistetaan työpaikallani. En ole keksinyt toistaiseksi muuta kuin sen, että sanon hoivakodin olevan vanhuksen koti ja että hänellä on itsemääräämisoikeus. Mikään rutiini ei voi ajaa itsemääräämisoikeuden ohi.
Aiheeseen liittyen: http://areena.yle.fi/tv/2177839
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
-
Tiesitkö, että oliiviöljyä voi polttaa kuten kynttilöitä lyhdyssä tai astiassa? Oliiviöljy ei ainakaan minun herkkään nenääni haise palaes...
-
Muistan lukeneeni tätä vanhaa aapista lapsena. En tiedä mistä se meille oli tullut ja kenen mukana, mutta kuvat ja lorut ovat vieläkin selai...
-
18 km Uudestakaupungista Hiun tietä Lepäisille päin ja sitten Korssaarentien ja Merikaskistentien kautta Oinassaarentielle. Tien päästä vain...