Työssäoppimassa; hoito ja huolenpito

Meneillään on tutkintotilaisuusviikko. Paikka on ihana jos niin voi dementiakodista sanoa. Olen nähnyt tähän mennessä sekä huonoa, että hyvää hoitoa ja tämä paikka kuuluu ehdottomasti jälkimmäiseen kategoriaan. Olen itse oppisopimuskokemukseni(kin) jälkeen valmiimpi kohtaamaan huonokuntoisia, äkäisiä asukkaita, säärihaavoja, ulostetta, keltaisia varpaankynsiä, virtsan hajua ja aamutossulla lattiaan liiskattua kaurapuuroa.
Olen varmempi, ammatillisempi, todellinen lehmänhermoilla varustettu hymyilevä buddha-hoitaja.
Kuva itsestäni on muuttunut. Palaute, jota saan työstäni ja opettajilta on hämmentävää tai sanotaanko hämmentävän positiivista. Olen ilmeisesti löytänyt paikkani.. tai ainakin alani.
Ihmiset tarvitsevat hoitoa, huolenpitoa, huomiota, kuulemista ja ymmärrystä. Se kaikki vaatii aikaa jos sitä ei ole, menee työ tulipalojen sammutteluksi. Työssäoppimispaikassani on aikaa ja se on ihanaa. Ehdin laittaa papiljotteja, kuljeskella asukkaiden vieressä käytävillä, hieroa käsiä, leikata kynsiä, jutella, siivota kaappeja, silittää poskia, lukea kirjaa, rasvata jalkoja, oikoa vaatteita ja mikä tärkeintä; kuunnella.( Pitikö tähän sittenkin kirjoittaa "istua kahvilla"? ;))
En ole kuin aavistuksen jännittynyt tutkintoviikostani. Uskon, että kaikki menee hyvin. Koulua on tänä vuonna enää yksi ilta ja sekin on ns. yhteenvetoa jaksosta ja glögit päälle. Ensi vuonna on vuorossa osaamisala. Olen suunnitellut hakevani vaihtoon Espanjaan. Katsotaan, miten siinä käy..Valmistun viimeistään ensi vuonna näihin aikoihin. Mitä sen jälkeen tapahtuu, jää nähtäväksi. Tulevilta töiltäni en toivo muuta kuin merkityksellisyyttä.
Kaikille niille, jotka kokevat tuskaa nykyisessä työssään: Etsi kutsumuksesi ja vaihda alaa, se kannattaa! Love what you do, do what you love.

Juhannus, kylmä kivi ja illat pimenee jouluun

Niin se menee aika aatellessa, päivät päätä käännellessä. Juhannus oli töiden vuoksi tynkä. Ehdin sentään heittää talviturkin ennen kuin Jaakko heittää kylmän kiven.  Niin, unohdin kai mainita, että olen ihanassa kesätyöpaikassa, jälleen sosiaalipalveluiden ja vammaistyön parissa. Raatamisesta ei todellakaan voi tässä paikassa puhua. Asiakkaat ovat omatoimisia, ohjattavia ja melko kuuliaisia. Toki hankaliakin tapauksia löytyy, mutta enemmistö ottaa ohjausta vastaan ja tunnelma on suurelta osin leppoisa. Työkaverit ovat puhetaitoisia- ja haluisia aikuisia. Olen tuntenut oloni alusta asti tervetulleeksi. Vastuuta on juuri sopivasti ja työn opastus on riittävää. Asiat tehdään kunnolla ja jokaiselle asiakkaalle on aikaa. Olo on kuin herran kukkarossa.

Olen vakavasti harkinnut osaamisalan vaihtamista kuntoutuksesta vammaistyöhön. Syksyn koulutusohjelmasta on kuulunut sen verran, että tiedän mitkä illat on koulua. Lisäksi kautta rantain kuului, että pikkuinen ryhmämme tulee taas yhdistymään toiseen luokkaan. Osaamisalan valinnasta tai siitä miten vammaistyön opintojaksoa on tarjolla, ei minulla ole aavistutakaan. Tiedän, että sosiaalipalvelujen alla järjestetään oma osaamisalakoulutus vammaistyöhön, mutta aiemmin koulumme oppilaat eivät ole saaneet osallistua siihen. Ajatukset ovat siis jo vahvasti syksyssä vaikka kesä ei ole vielä edes taittunut heinäkuulle. Syksylle on luvassa sijaisuutta ainakin vammaistyön parissa. Olen kevyesti heittänyt ilmaan ajatuksen oppisopimuksesta sairaanhoitopiirillä.

Niin hassulta kuin se kuulostaakin, olen ylpeä tilinauhastani, jonka yläreunassa lukee työnantajan kohdalla sairaanhoitopiiri. Olen ylpeä onnistuneesta alanvaihdosta. Siitä, miten opintoni jatkuvat lähihoitajatutkinnon jälkeen, en osaa vielä sanoa, mutta todennäköisesti jatkuvat johonkin suuntaan. Tuleva syksy ja talvi ovat opintojen suhteen vaativampia kuin aiemmat jaksot. Edessä on hoidon ja huolenpidon opinnot lääkelaskuineen ja toimenpiteineen. Työssäoppimisesta ei ole vielä hajuakaan, vaikka tiedän sen olevan ensimmäinen asia, jota koulussa syksyllä kysytään.

Näin pari yötä sitten unen, jossa olin töissä entisessä myyntityössäni. Olin ahdistunut, turhautunut ja lähdössä pois, johonkin tuntemattomaan. Herättyäni tajusin kuinka onnellinen olen, ettei enää tarvitse kokea ahdistusta myyntitavoitteista, budjeteista, kateprosenteista, tilausten tarkistamisesta, reklamaatioista... Toki työ on aina työtä, mutta mikä kenellekin parhaiten sopii..

Surkea kuva superkuusta. Valitettavasti ei vaan optiikka riitä.. Eikä oikeasti ei ollut noin pimeää.

Talviturkinheittopaikka.

Oppimispäiväkirja 6: Oravanpyörä

Lopputilejä, uusia perehdyttämättä jätettyjä sijaisia, tuplavuoroja, saapumatta jääviä opiskelijoita, yksinoloa osastolla, ammottavia aukkoja henkilöstöresurssissa, jatkuva kiire. Siinä parin viikon saldoa. Epäkohtien luetteloa voisi jatkaa loputtomiin, mutta mitä hyötyä siitä olisi. Eivät ne ongelmat valittamalla ratkea, vaikka työparikseni tullut uusi sijainen ehkä niin uskoo. Sanotaan häntä nyt vaikka Irmeliksi.

Olen osastolla Irmelin kanssa kahden. Irmeli on tullut kanssani iltavuoroon. Olen itse tehnyt töitä jo aamuvuoron. Irmeli on osastolla ensimmäistä kertaa. Hän on varmasti vähän minua vanhempi, lihavampi ja pirusti kyynisempi. Hänen työhousunsa kiristävät ja paita piukottaa. Hän valittaa jatkuvasti jostain ja valittaessaan pysähtyy paikalleen, tekemättä mitään. Puolessa välissä iltaa alan olla todella kypsä. Hän kärttää taukoa. Sanon, että senkun menet. Huitelen yksin osastolla hälyjen perässä  ja tuskin huomaan hänen poissaoloaan, koska hänen jatkuva nillittämisensä on jäänyt korviini soimaan. Ärsyynnyn hänen hitaisiin liikkeisiinsä ja papattavaan puhetyyliinsä. En jaksa enää katsoa häntä, kuuntelusta nyt puhumattakaan.

Jalkojani pakottaa. Kaksitoista tuntia täynnä, kaksi jäjellä. Juon nopeasti pari lasia mehua käyn auttamassa asukasta iltapesuissa. Sammuttelen valot ja toivottelen hyvät yöt. Viimeiset asukkaat istuvat vielä tv:n äärellä kun hosun muruja lattialta ja pyyhkäisen pöydät. Irmeli palaa tupakalta ja nillittäminen jatkuu. Sanon hänelle, että aivan sama mitä teet, työt on kuitenkin hoidettava. Saattelemme viimeiset nukkumaan. Käyn vielä kysymässä omatoimisilta onko kaikki kunnossa ja toivottelen heillekin hyvät yöt.

Pääsen osastolta kirjaamaan ja antamaan yökölle raporttia vasta 15 minuuttia ennen työajan päättymistä. En tiedä kumpaa tekisin. Sijaisesta ei ole kumpaankaan. Sanon hänelle, että hän voi lähteä. Irmeli jankuttaa edelleen ovella. Alan toivoa hänelle pikaista kuolemaa, mutta juuri silloin hän älyää lähteä. Raporttini on surkea. Päässäni ei liiku mitään. "Kaikki ovat nukkumassa", sanon ja jatkan: "Ei mitään erityistä". Raapaisen muutaman huomion sähköiseen rapsaan. Jalkani tuntuvat jauhelihalta, hiki kirvelee silmissä. Pukuhuoneessa sekoilen kenkieni kanssa. Huomaan kuinka väsynyt olen. Käyn wc:ssä ja huomaan vierailevani sielläkin aivan liian harvoin. Otan hikiset työvaatteet kainalooni ja lähden viemään niitä pyykkiin. Käytävältä käännyn vahingossa väärään suuntaan ja mietin pitäisikö minun olla täällä ennemmin hoidettavana kuin hoitajana.

Kotimatkalla toivon hiljaa mielessäni, etten milloinkaan näe Irmeliä työvuorossa. Toiveeni saattaa toteutua, koska Irmelillä kuului olevan todella kamalaa koko illan.

Mar-ra-skuuuu!

Marraskuu on mielestäni vuoden ankein kuukausi. Onko moni samaa mieltä? Marraskuu on yleensä näillä leveysasteilla, pimeääkin pimeämpi, kylmä, vetinen, väsyttävä ja lohduton. Voisi poistaa ajankulusta!
Ensi viikolla minulla alkaa ensimmäinen työssäoppimisjakso ja ehkä siitä syystä olen jotenkin normaalia vireämpi. Työpaikkani on minulle täysin uusi maailma, enkä tiedä, mitä minulta odotetaan. Sukellan päätäpahkaa kehitysvammaisten maailmaan. Jännittää!

Olen nähnyt paljon unia "vanhasta alastani", entisistä työnantajistani ja työkavereistani. Ehkä se on jonkinlaista irrottautumista entisistä kuvioista. Viime yönä näin unen, jossa palautin vanhan työpaikkani avaimet työnantajalleni. Se minun pitäisi tehdä oikeastikin. Minulla on edelleen avaimet, vaikka työ päättyi jo kesällä. Kaikenvaralta, jos minua tarvitaan. Näin sovittiin. Oma intoni palata on laimentunut kuukausi kuukaudelta. En koe enää kuuluvani sinne. Olen tuleva lähihoitaja, opiskelija, hermoratahieroja, en enää myyjä. Haluan jättää sen taakseni. Haluan ottaa siitä vain sen opin, minkä olen vuosien mittaan saanut, ihmisten kohtaamisen yksilöinä; ihmisinä.

Marraskuu tulee olemaan käänteentekevä kuukausi. Tiedän, että jotain merkittävää tapahtuu minussa nyt kun lähden työssäoppimiseen. Jotain sellaista, jota koetaan vain kerran, pari elämässä . En tiedä onko se kutsumus, kääntymys vai "ei ainakaan tätä"-kokemus. Tulevat työssäoppimiset ovat kaikki merkittäviä ja uskon, että niiden myötä minulle selviää, mikä on oma polkuni. Vaikka olenkin alustavasti ajatellut suuntautua kuntoutukseen voi sekin vielä muuttua.

 Oi, marraskuu!

Uusille urille

Haparoidessani kohti uutta uraani, otin alkuun rokotuksen parsinneulalla ja luin Kaarina Davisin Rankka kutsumus-kirjan. Oh-hoh! Mihin sitä onkaan päätään työntämässä. Työ itsessään on rankkaa sen tiedän jo entuudestaan, mutta kirjassa kuvataan lohduttomasti työyhteisön hierarkkista nokkimisjärjestelmää, kuuroja esimiehiä, ylimielisiä lääkäreitä, joustamattomia työvuorolistoja, jatkuvasti kasvavia vaatimuksia sekä uuvuttavaa määrää harjoittelijoita, säästövaatimuksia ja uusia sääntöjä.

Olen Kaarinan kanssa samaa mieltä siitä, että hoitajiksi valikoituu kutsumustyötä tekeviä, kilttejä, empaattisia ihmisiä,  joiden on vaikea sanoa "Ei" kun kyseessä on potilaiden hyvinvointi tai lojaalisuus työkavereita ja yhteisöä kohtaan. Kuitenkin jatkuvuuden kannalta olisi enemmän kuin järkevää painottaa hoitoalan opiskelijoille omien rajojen asettamisen tärkeyttä ja omasta jaksamisesta huolehtimista.

On järkevämpää tarvittaessa olla vähän hankala ja vaativa kuin pitää itseään heittopussina ja polttaa itsensä loppuun muutamassa vuodessa. Tiedän itse kuuluvani näihin kiltteihin, joustaviin ja uhrautuviin tyyppeihin, jotka raahaavat itsensä vuoro vuoron jälkeen töihin vaikka ryömien, pää kainalossa.

 Yritän kuunnella herkällä korvalla opettajiani: Sanotaanko jotain työsuhdeasioista,  työajoista, vuorolistoista , vapaapäivista, lomista. Valmennetaanko työyhteisön nokkimisjärjestelmän varalle. Opetetaanko sanomaan: " Ei, minulle ei sovi." "Ei, minulla ei ole aikaa." "Ei, minä tarvitsen vapaapäivän/ ruokatauon/kahvitauon/loman/lepohetken."

Harjoittelen mielessäni: "Ei, ei ei." "Ei, ei, ei." Oman etuni nimissä, ei.

Onnea valitsemallanne tiellä!?

Olen lukenut kirjoja ja artikkeleita alanvaihtajista, mutta ei mikään lukemastani anna oikeaa kuvaa siitä kauhusta ja epävarmuudesta, jota ainakin minä, alanvaihtajana aika ajoin tunnen. Vaikka kuinka uskon, että muutos on  minulle oikeansuuntainen tulee eteen hetkiä, jolloin mietin olenko totaalisesti päästäni vialla ja menossa ojasta allikkoon. Lähinnä epäilen (mielen)terveydellisiä seikkoja ja sitä olenko sittenkään oikea henkilö hoivatyöhön. Tähtäimessäni ei suoranaisesti ole osastotyö tai esim. vanhustenhoito, mutta tiedän, että toki tällä sektorilla töitä olisi eniten ja varmimmin.

Hoitoalaa ajatellessa nousevat nopeasti mieleen uhkakuvat henkilöstöpulasta, jatkuvasta kiireestä sekä huoli  jaksamisesta. Asioiden nykytila esimerkiksi vanhusten kotihoidossa ei aiheuta äänekkäitä hurraa-huutoja. Uskon, että parempaan suuntaan ollaan menossa, mutta en voi olla tyytyväinen nyt tehtyyn ratkaisuun, jossa hoitohenkilökunnan  määrän TAVOITE vanhustenhoidossa on puolikas yhtä hoidettavaa kohden. Yhdellä kädellä, joskus vasemmalla, pitäisi siis hoitaa yhtä mummoa tai pappaa. 
En voi kuin kysyä: MIKSI?

Suomessa, jota myös hyvinvointivaltioksikin kutsutaan on hukattu totuus siitä, että vain huolella tehty työ on kannattavaa. Kellottamalla, kiristämällä ja säästämällä ei voi saada aikaan kuin sutta. Tähän vetiseen totuuteen pitäisi jo vihdoin herätä! Juosten kustu on aina juosten kustu!

Sama typerä kelloon ja rahapussiin tuijottava asenne on kuin syövän lailla levinnyt koskemaan kaikkea yleistä terveydenhuoltoa, sosiaalipalveluja, koulutusta, jne. Olisi ymmärrettävä, että rahan ja sitä kautta käytettävän työajan pitäisi palvella ihmistä ja inhimillisyyttä eikä toisinpäin. Työn mielekkyys muodostuu siitä, että saa tehdä parhaansa ja välillä pystyy tuntemaan onnistumisen iloa. Siinä hetkessä kun työntekijä muuttuu resurssiksi ja työ budjetoidaan tikittäviksi minuuteiksi ja käsistä luisuviksi euroiksi ollaan jo pahasti kusessa.

Yhtenä päivänä kotihoidossa olevan vanhuksen luona voidaan käydä 6 (kuusi) lyhyttä pyrähdystä eri tai samojen ihmisten toimesta. Lääke, ruoka, tarkistus, hoitotoimenpiteitä, pesu, siivous, jne. Jokainen käynti maksaa. Olisiko ehkä edullisempaa ja laadullisesti parempaa jos yksi tai kaksi ihmistä hoitaisivat kaiken kerralla ja viipyisivät vähän pidempään, ehkä jopa tunteja(!) minuuttien sijaan ja olisivat selvillä vanhuksen tilasta ja voininista.  Kokisiko vanhus ehkä saavansa parempaa palvelua, läsnäoloa ja huolenpitoa? Olisko hoitajalla "vähemmän kilometrejä mittarissa" päivän päätteeksi?

Vinkkinä sanottakoon, että Tanskassa saa kaksikätistä ja täyspäistä hoitoa, jopa yli satavuotiaana.