Työssä Espanjassa.

Maanantaina alkaa viimeinen viikko työssäoppimista. Koska minua koskee vaitiolovelvollisuus voin kertoa vain yleisluontoisesti asioista ja tapahtumista ryhmäkodissa. Olen tykännyt tosi paljon työkavereistani. Minut on otettu hyvin vastaan ja olen saanut palautetta. Olen keskustellut työn tekemisestä ja asumisesta täällä aurinkorannikolla. Olen saanut paljon lisätietoa suomalaisten elämästä täällä.

Tänne on paljon pyrkijöitä Suomesta, mutta monella haave jää vain haaveeksi. Parhaiten toteutuksessa auttaa tietty uhkarohkeus tai voisiko sanoa hullunrohkeus. Suomesta käsin on vaikea hakea töihin tänne, koska haastattelua on melko hankala järjestää. Jos hakemus on tyyliin: "Haaveilemme mieheni kanssa viiden vuoden kuluttua muuttavamme Espanjaan jos meille molemmille löytyy varma työpaikka." , voi asian unohtaa samantien. Täällä on oltava paikan päällä vaikkapa pitkän lomamatkan tai työnhakumatkan ajan ja valmis toimimaan nopealla aikataululla. On osattava olla vakuuttava ja tosissaan. Täällä voi työskennellä kokoaikaisesti, mutta useimmat alat tarjoavat sesonkityötä. Hoiva-ala on siitä hyvä, että työtä tehdään yleensä ympäri vuoden. Palkkaa on turha toivoa suomen palkkatason mukaan. Täällä esim. hoitajien palkat ovat paljon matalammalla tasolla kuin Suomessa, mutta toki veroprosenttikin on alhaisempi, kuten myös yleinen hintataso.

Monet tänne muuttaneet ovat ottaneet muuttaessaan suuria riskejä. Monet onnistuvat jäämään pysyvästi, osa tekee töitä vain jonkin aikaa. Kokemuksena täällä työskentely on kullan arvoista. Ei kannata ajatella, että on häviäjä jos palaa puolen vuoden päästä Suomeen. Matkailu avartaa ja maahanmuutto muuttaa koko elämän.

Sitä kuinka kaukaiselta Suomi tuntuu ei voi ymmärtää, ellei oleskele toisaalla jonkin aikaa. Minä en pode koti-ikävää. Toki kaipaan rakkaitani, mutta kotini on siellä missä olen. Kulttuurishokkia en myöskään ole kokenut. Kuljen täällä kuin kala vedessä. Sanon tutulle kerjäläiselle, että tänään minulla ei ole yhtään rahaa ja hän sanoo, ehkä sitten huomenna. "Quizás mañana."

Happy end

Sain oppisopimuspaikasta tarpeekseni ja irtisanouduin. En ole pätkääkään huolissani siitä, ettei minulla on pysyvää, vakituista työpaikkaa. Uskon, että saan sellaisen jos haluan. Syksyyn asti on jo suunnitelmat selvät. Minulla on kesätyö. Syksyllä jatkuu opiskelu ja keikkahommaa on luvasssa. Uskon, että tämä oli hyvä ratkaisu. Pystyn halutessani kieltäytymään töistä, eikä työ toivottavasti ole yhtä pakkotahtista kuin oppisopimuspaikassa. Edessä on kuitenkin opiskeluni rankimmat osiot: Hoito ja huolenpito sekä osaamisala. Kahdesta ensimmäisestä näytöstä olen saanut kiitettävät arvosanat, eikä se yhtään vähennä painetta jatkaa samaan malliin.

Oppisopimusaikani oli rankka, mutta opettava kokemus. Nostan hattua niille, jotka jaksavat kauemman kuin vuoden ruohonjuuritason perushoidossa. Oma asemani työyhteisössä oli hankala. Opiskelijana oli vaikea olla omassa roolissani, ikäni, kokemukseni, luonteeni ja osaston tilanteen vuoksi. Sain mielestäni melko omituista palautetta tutkintotilaisuudessa, mutta yritin parhaani mukaan miettiä oliko se aiheellista. Tiedän, että työyhteisössäni oli muutama henkilö, jotka eivät pitäneet minusta. Eikä tietysti ole pakkokaan. Palautteen vuoksi mietin pitkään olenko oikeasti sellainen persoona, jollaisen kuvan palautteesta sai. Tiedän olevani suorapuheinen ja melko kriittinen. Tiedän kokeneeni työssä turhautumista sekä epätoivon hetkiä, mutta sain myös paljon kiitosta asukkailta ja suurimmalta osalta työkavereistani. Niin paljon kuin potilaiden/asiakkaiden/asukkaiden itsemäärämisoikeudesta paasataankin, voin vain sanoa, että se ei todellakaan totetudu hoivakotiasumisessa, ainakaan kyseisessä laitoksessa. Lopulta olin tilanteessa, jossa yhteistyökykyäni muiden hoitajien kanssa arvosteltiin, sillä perusteella, että pidin asukkaan puolta häntä koskevissa asioissa.Oppimiskokemuksena hyvä, mutta en voinut välttyä ristiriitaisilta tuntemuksilta.

Ruohonjuuritasoa ja unelmia

 Kävin takapihalla kuvaamassa nämä sateeseen heränneet. Pari päivää on ollut sateista ja kukkapenkeissä tapahtuu ihmeitä, ruoho vihertää ja puut pukkaavat lehtiä. Sikäli kiva ajankohta, että olen lomalla. LOMALLA!

 Skillat aivan villinä..

 Narsisseilla paikallista pulaa elintilasta.

 Myös suuremmat keltaiset narsissit aloittavat juuri kukintaansa.

Tämän rikkaruohokummun seasta ponnistaa tulppaaneja ja narsisseja.. Ihan kohta..
Unelmaosuus selittyy sillä, että olen jo jonkin aikaa ihmetellyt ns. havainnekuvia, joita olen tehnyt kuvankäsittelyllä (Paint- ohjelmalla ;)  ). Siellä oli mm. pihasta kuva, johon olin "siirtänyt" punaista soraa ja havukasveja ja siinähän ne nyt sitten ovat oikeasti pihassa. Toinen kuva on takasta, jonka olin "asentanut" olohuoneen nurkkaan ilman aavistustakaan mistä rahat tai kuka/milloin sen joku siihen tekisi. Tosin kuvassani on Kronspisen ja nurkassa muutaman tonnin halvempi, mutta hyvin samannäköinen, valkokuorinen, messinkiluukuilla varustettu pönttöuuni.

Haaveissani.

Tosielämässä. Paikka on täysin sama. Kuva on heti asennuksen jälkeen kun sai polttaa vasta kynttilää.

Tästä innostuneena "siirsin" ovipieleemme komean puisen terassin ja heti seuraavaksi itsemme espanjalaisen fincan pihalle, perheenjäseniä samaisen fincan huoneisiin ja kissakin pääsi kuviin pötköttelemään. Fincan piha ei ollut aivan tarpeeksi vihannoiva, joten "istutin" sen keskelle palmun ja "laitoin" ihmeköynnöksen kasvamaan katon reunalle. Taidan vielä laittaa kanat juosemaan pihalle, lampaat määkimään aitaukseen ja aurinkopaneelit katolle. Niin ja tietysti ne herttaiset mummot ja papat nauttimaan puutarhan antimista ja viettämään päättymätöntä siestaa pergolan alle.

Loman jälkeen minulla on tutkintoviikkoa jäljellä kaksi päivää, sitten tutkintotilaisuus ja oppisopimuksen väliarviointi, joka taitaa muuttua loppuarvioinniksi. Olen lupautunut kesäkuun alusta toiseen työpaikkaan, mutta en uskalla sanoa mitään ennen kuin tutkintotilaisuus on ohi, ettei vaan vaikuta arvosanaan. 

Oppimispäiväkirja 7: Vaihteeksi vapaata.

Pääsiäisen työajanlyhennysten vuoksi minulla on useampi vapaapäivä peräkkäin. Aion levätä ja unohtaa työasiat kokonaan. Koulua on kyllä kolmesta vapaapäivästä kahtena, mutta sen kyllä kestää. Ehdin ehkä tehdä myös rästiin jääneitä koulutehtäviä. Ajattelin nauttia kevään ihanista aurinkoisista päivistä, käydä kirjastossa ja valmistella seuraavaa tutkintotilaisuussuunnitelmaa, ainakin hankkimalla tarvittavat kirjat.

Huomaan, että kun pitkän työrumban jälkeen pääsee vapaille ei ensin osaa tehdä mitään. Yhden päivän vapaani ovat yleensä menneet nukkuessa ja kotia siivotessa. Nyt olisi aikaa ja ehkä jopa energiaakin lähteä ovesta ulos ja maailmalle. Oma elämä, ihanaa!

En ole ehtinyt kovin paljoa miettiä tätä jatkuvaa menoa, mutta tiedostan, että oppisopimuspaikassani on isoja ongelmia. Osaamisalavalintaani ja työssäoppimisjaksojani pyritään rajoittamaan ja ohjailemaan työpaikan haluamaan suuntaan. Toisin sanoen: En saa tehdä omia valintoja, vaan työpaikka sanelee ehdot. Ainoa, mitä saan on todella paljon töitä, satunnaisella ohjauksella. Aluksi sanottiin, että minun ei milloinkaan tarvitse olla osastolla yksin vaan minulla on aina ohjaaja. Nyt olen ollut osastolla yksin ja myös useita vuoroja uusien kokemattomien sijaisten kanssa. Lääkkeet on yleensä käynyt jakamassa joku kokeneempi, mutta silloin on ollut kiire, eikä minua ole otettu mukaan lääkkeenjakoon, eli en ole oppinut asiasta mitään. Joskus olen kiireen vuoksi joutunut jakamaan lääkkeet dosetista asukkaille, koska muuta vaihtoehtoa ei ole ollut.

Osaston jatkuva henkilöstöpula ja vaihtuvat sijaiset ovat todellinen ongelma. Kiire vie joskus jaksamisen äärirajoille ja asukkaiden jatkuva tyytymättömyys saa minutkin surulliseksi. Ihmettelen miksi osastomme on jätetty tuuliajolle. Miksi vanhoja työntekijöitä ei siirretä osastollemme perehdyttämään uusia. Ja miksi uusia hoitajia ei opeteta tai perehdytetä niillä osastoilla, joissa rutiinit jo toimivat. Olen alkanut uskoa, että osastomme on valikoitunut ylijäämävarastoksi, johon on kerätty asukkaista ongelmatapaukset ja hoitajiksi kaikkein epäpätevimmät, itseni mukaan lukien.

Tragikomiikkaa tai ei, istuin yhtenä aamuna yöhoitajan aamuraportilla ainoana hoitajana ja siinä hänen kanssaan pohdimme, että mitenköhän minä yksin pärjään. Uhkasin jopa  lähteä kotiin. Raportin jälkeen kun olin jo menossa osastolla, saapui myöhässä työpariksi, yllätys, yllätys: Uusi sijainen. Aamuvuorossa oli taas vajaa miehitys ja epäpätevät keskenään, mutta teimme, minkä ehdimme. Saimme kuin ihmeen kaupalla  lähes kaikki päivän työt hoidettua. Jossain vaiheessa jouduin jättämään sijaisen yksin osastolle, enkä ole siitä mitenkään ylpeä.

Mutta nyt: Vapaita viettämään!!

PS: Monet tietävät minun kirjoittavan oppimispäiväkirjaa, mutta toistaiseksi harva onneksi tajuaa sen olevan julkinen. Olen alkanut tiedostaa hienoisen "kiinnijäämisen" riskin blogiini kirjoittamisen suhteen, mutta sananvapauden nimissä: Antaa palaa!

Oppimispäiväkirja 6: Oravanpyörä

Lopputilejä, uusia perehdyttämättä jätettyjä sijaisia, tuplavuoroja, saapumatta jääviä opiskelijoita, yksinoloa osastolla, ammottavia aukkoja henkilöstöresurssissa, jatkuva kiire. Siinä parin viikon saldoa. Epäkohtien luetteloa voisi jatkaa loputtomiin, mutta mitä hyötyä siitä olisi. Eivät ne ongelmat valittamalla ratkea, vaikka työparikseni tullut uusi sijainen ehkä niin uskoo. Sanotaan häntä nyt vaikka Irmeliksi.

Olen osastolla Irmelin kanssa kahden. Irmeli on tullut kanssani iltavuoroon. Olen itse tehnyt töitä jo aamuvuoron. Irmeli on osastolla ensimmäistä kertaa. Hän on varmasti vähän minua vanhempi, lihavampi ja pirusti kyynisempi. Hänen työhousunsa kiristävät ja paita piukottaa. Hän valittaa jatkuvasti jostain ja valittaessaan pysähtyy paikalleen, tekemättä mitään. Puolessa välissä iltaa alan olla todella kypsä. Hän kärttää taukoa. Sanon, että senkun menet. Huitelen yksin osastolla hälyjen perässä  ja tuskin huomaan hänen poissaoloaan, koska hänen jatkuva nillittämisensä on jäänyt korviini soimaan. Ärsyynnyn hänen hitaisiin liikkeisiinsä ja papattavaan puhetyyliinsä. En jaksa enää katsoa häntä, kuuntelusta nyt puhumattakaan.

Jalkojani pakottaa. Kaksitoista tuntia täynnä, kaksi jäjellä. Juon nopeasti pari lasia mehua käyn auttamassa asukasta iltapesuissa. Sammuttelen valot ja toivottelen hyvät yöt. Viimeiset asukkaat istuvat vielä tv:n äärellä kun hosun muruja lattialta ja pyyhkäisen pöydät. Irmeli palaa tupakalta ja nillittäminen jatkuu. Sanon hänelle, että aivan sama mitä teet, työt on kuitenkin hoidettava. Saattelemme viimeiset nukkumaan. Käyn vielä kysymässä omatoimisilta onko kaikki kunnossa ja toivottelen heillekin hyvät yöt.

Pääsen osastolta kirjaamaan ja antamaan yökölle raporttia vasta 15 minuuttia ennen työajan päättymistä. En tiedä kumpaa tekisin. Sijaisesta ei ole kumpaankaan. Sanon hänelle, että hän voi lähteä. Irmeli jankuttaa edelleen ovella. Alan toivoa hänelle pikaista kuolemaa, mutta juuri silloin hän älyää lähteä. Raporttini on surkea. Päässäni ei liiku mitään. "Kaikki ovat nukkumassa", sanon ja jatkan: "Ei mitään erityistä". Raapaisen muutaman huomion sähköiseen rapsaan. Jalkani tuntuvat jauhelihalta, hiki kirvelee silmissä. Pukuhuoneessa sekoilen kenkieni kanssa. Huomaan kuinka väsynyt olen. Käyn wc:ssä ja huomaan vierailevani sielläkin aivan liian harvoin. Otan hikiset työvaatteet kainalooni ja lähden viemään niitä pyykkiin. Käytävältä käännyn vahingossa väärään suuntaan ja mietin pitäisikö minun olla täällä ennemmin hoidettavana kuin hoitajana.

Kotimatkalla toivon hiljaa mielessäni, etten milloinkaan näe Irmeliä työvuorossa. Toiveeni saattaa toteutua, koska Irmelillä kuului olevan todella kamalaa koko illan.

Oppimispäiväkirja 5: Seinä

Osastollani henkilöstön vaihtuvuus on suurta, kiire jatkuvaa, epäselvyydet, epätietoisuus ja epämukavuus jokapäiväistä. Olen odottanut, että tilanne vakiintuisi, saisi muotoja, rutiineja, aikatauluun löysää. Kaikki odotukseni ovat olleet turhia. Hoitotiimimme on hajanainen, ilman yhteistä aikaa tai sovittuja työtapoja. Työkaverini viestittävät väsymyksestä, kiireestä ja sekaannuksista. He ovat turhautuneita työvuoroepäselvyyksiin, sijaismenettelyyn, esimiestyöhön.. Asukkaat valittavat viivästyksistä, huonosta informaatiosta, unohduksista, vaihtuvista hoitajista sekä hoitamattomista asioista.

Olen itse yrittänyt keskittyä perustyöhöni, mutta sitäkin haittaa kireä aikataulu ja vastuukysymysten epäselvyys. Useissa tilanteissa olen toiminut itsenäisesti, vaikka periaatteessa olisin tarvinnut ohjaajan tai toisen hoitajan avukseni. Olen nostanut vuoteeseen, kääntänyt ja hoitanut yksin kahden autettavia asukkaita. Olen  myös hieman vastentahtoisesti jakanut annosteltuja lääkkeitä. Ainoa, mihin en ole vielä suostunut on pistäminen. Ohjaajani kanssa en ole työskennellyt yhtään päivää kolmeen viikkoon.

Minua ei henkilökohtaisesti haittaa pieni kiirekään, mutta asukkaat eivät koe sitä kovinkaan positiivisena. Olen useaan otteeseen kuullut heidän sanovan, että meitä hoitajia on liian vähän. Tiedän, että odottaminen on turhauttavaa, vallankin kun on kysymys sairaista ihmisistä, joiden pitäisi päästä pitkäkseen tai  nukkumaan, syömään, vessaan tai saada puhdas vaippa tai lääkkeet.

Vastassani on seinä tai paremminkin muuri. Asia, jolle en voi mitään. En voi muuttua enemmäksi, en enää nopeammaksi, muuttumatta huonommaksi. Eilen kaadoin kiireessä maitopurkin pöydälle, unohdin jakaa yhden ihmisen lääkkeet ja toisen silmätipat. Lääkkeet menivät 50 minuuttia myöhässä ja silmätipat kolme tuntia myöhässä.

Silti sain vaipanvaihdosta asukkaalta arvosanaksi  10+ ja siirrosta pyörätuoliin 9 :). Sain monta asukasta hyvillä mielin sänkyynsä nukkumaan. Silitin montaa poskea ja selkää. Pitelin montaa kättä. Kuuntelin monet jutut, muutaman itkun ja useat valitukset. Kun illalla lähdin kotiin mietin tuliko kaikki tehtyä. En ollut varma, mutta sen tiedän, että parhaani tein.

Oppimispäiväkirja 4: Kiirettä ja kokemattomuutta

Osastomme on täynnä. Iltavuorossa kaksi hoitajaa 14:sta asukasta kohti. Onneksi osa heistä on omatoimisia. Kaksi asukkaista on  nostolaitteella nostettavia. Yhtenä iltana olimme toisen uuden työntekijän kanssa illassa kaksin. Molemmat toivottoman kokemattomia osaston rutiineista. Päivällisestä asti juoksimme kuin aropuput tehtävästä toiseen. Kun yöhoitaja saapui osastolla oli vielä monta asukasta jalkeilla, ilman iltapesua ja yöpaitaa. Osastolla oli sotkuista, pyykit ja tiskit hoitamatta. Olimme hikisiä, väsyneitä ja janoissamme. Jalkoja särky ja korvissa vihelsi. Päivittäiset huomiot kirjaamatta ja työaikaa jäljellä 15 minuuttia. Ylitöiksi meni.

Seuraavassa iltavuorossa tiedän, että iltatoimet kannattaa aloittaa heti päivällisen jälkeen ja tarjota iltapala osalle suoraan huoneisiin. Vaikka kuinka pöljältä tuntuu on ensimmäiset asukkaat laitettava yöpuulle jo kuuden- seitsemän aikaan. No, virheistä oppii ja ensi kerralla selvitään sitten paremmin.

Kiire on pahin vihollinen kun on kysymys ihmisten hoitamisesta. En itsekään haluaisi, että joku odottaisi hermostuneesti vessani oven takana tai repisi kiireellä vaatteita päältäni. Pyrin pitämään huolta, että minulla olisi aikaa myös kuunnella hoidettavaani, mutta valitettavasti joskun on vaan pyyhällettävä seuraavan hoidettavan luokse. Läsnäolo on ihan yhtä tärkeää kuin perushoitokin.

Työpaikallani on paljon nuoria hoitajia. Suurin osa heistä on hyviä, ammattitaitoisia ja vastuuntuntoisia. Osan olen kuullut käyttävän todella rumaa kieltä asukkaista esim. vuoronvaihtojen raporteissa. Lienee kypsymättömyyttä.. Toki meitä jokaista ottaa joskus päähän asukkaiden itsepäisyys ja kiukuttelu, mutta omasta mielestäni tietty etäisyys, ymmärrys ja ammattimainen käytös pitäisi yltää myös toimistossa käytäviin keskusteluihin. Pitkäksi menneen työvuoron huomioiden kirjausta kun ei ole kiva tehdä väsyneenä kun toiset hoitajat kiroilevat, kimittävät ja haukkuvat asukkaita samassa huoneessa niin ettei omia ajatuksiaan kuule.

Kuva ei liity kirjoituksessa mainittuihin asioihin.. ;)
 

Oppimispäiväkirja 3: Omainen on asiakas

Meidän osastolla (huomaa omiminen) on yksi hyvin iäkäs asukas, joka on asunut pitkään itsenäisesti kotonaan, kunnes kunto on äkisti romahtanut. Asukas on terveyskeskuksen kautta siirretty meille hoivakotiin. Hänellä on mm. muistisairaus. Omaisten on vaikea hyväksyä tilannetta. Kunnon romahtamisesta on aikaa muutamia  kuukausia. Omaiset syyttävät kaikesta hoitavia lääkäreitä, vääriä lääkkeitä, huonoa hoitoa, osaamatonta henkilökuntaa yms.

Saamme päivittäin puheluita omaisilta, jotka kyselevät asukkaan kuntoa.Omaiset haukkuvat meitä kovin sanoin: Emme osaa ruokkia, aktivoida, pestä, käsitellä, lääkitä, pukea..Heidän mukaansa asukas on suoranaisesti jätetty kuolemaan.  Hän itse on tilanteesta hämillään, peloissaan, ajoittain sekava ja hyvin masentunut.

Kuuntelin yhtenä päivänä omaista noin (5) viisi tuntia kun hän oli vierailemassa asukkaan luona. Puhetulva oli jatkuvaa, samoja asioita toistavaa ja sisälsi paljon asiavirheitä. Kuuntelin sujuvasti, paljoa kommentoimatta, mutta ymmärryksellä ja myötätunnolla. Kun omainen viimein lähti osastolta työkaverini kysyivät: Miten ihmeessä sinä jaksoit? No, olen asiakaspalvelija. Olen ollut sitä aina, ei se ole vaikeaa. Täytyy vain seistä väkevästi sängyn laidalla ja pitää korvat auki.

Oppimispäiväkirja 2: Kaikki on paskaa paitsi kusi

Olen ollut uudessa työpaikassani nyt neljä päivää; yhden aamuvuoron ja kolme iltavuoroa. Olen onnellinen siitä, että talossa on vakituiset yököt. Pidän iltavuoroista, ehkä siksi, että alkaa tuntua, että hallitsen joitain asioita. Pidän osastostani, joka vaihtui ensimmäisen päivän jälkeen osastoksi 4. Haluan olla siellä, vaikka tiedän, että voin joutua olemaan myös kolmosella. En pidä  kolmososaston kaakattavista rouvista. Toki muistan, että kehitymistä voi tapahtua vain epämukavuusalueella ;)

Olen oppinut mikä on cystofix ja avannepussin älypohja. Erotan pantsit, fleksin ja kitaran toisistaan. Erotan myös saippuan, pesuvoiteen ja perusvoiteen, mutta toisinaan en erota käsisaippuaa desistä. Yhden kerran ihmettelin, että johan tämä käsidesi vaahtoaa, ennen kuin tajusin tujauttaneeni väärästä pussista. Osaan käyttää nosturia. Enkä pelkää paskavaippoja. Avannepussin tyhjennys on myös ihan ok. Muistan, että käsisuikusta tulee ensin aina kylmää vettä.. Muistan nostaa laidat ylös sängyistä. Tiedän, että suihkusaappaisiin kannattaa laittaa muovipussit.

Lääkkeistä en tiedä vielä paljon mitään, mutta opettelen aina kun tulee uusi nimi vastaan. Cipralexin tiesin jo entuudestaan ja se olikin hyvä koska omainen tuli siitä minulta kysymään.
Stesolid
Deprakine
Absenor
Neurotol slow
Risperidon
Donepezil
Nämä ovat muutamia kauppanimiä lääkkeille, joista olen ehtinyt ottaa vähän selvää. Osa on tuttuja jo kehitysvammaisten asumisyksiköstä. Alzheimerin tautiin on käytössä melkoinen kirjo lääkeaineita, joilla pyritään lähinnä oireiden hoitoon. Mistään niistä ei ole apua sairauteen itseensä.  Toki tutkimusta ja testausta uusilla lääkeainella tehdään koko ajan. Meidän aikamme mummot ja vaarit ovat koekaniineina tuleville polville. Itse ( jos olisin tutkija) kiinnittäisin enemmän huomiota rasvaliukoisten vitamiinien, proteiinien ja rasva-aine vaihdunnan vaikutukseen aivoissa ja hermosoluissa.

Oho, tämä kirjoitukseni lähti vähän raiteilta.. Ainakin jos otsikkoa katsoo.

Oppimispäiväkirja 1: Vanhuus ei tule yksin

Viimeisestä kirjoituksesta onkin jo aikaa. Hektisyyden ja väsymyksen vuoksi en ole kyennyt kirjoittamaan lausettakaan. Kaikki on kääntynyt päälaelleen. Ensin sain sijaisuuksia kehitysvammaisten asumisyksiköstä ja ennen kuin ne olivat päättyneet sain oppisopimuspaikan hoivakodista. Koska blogini on omani voinkin hyvin käyttää sitä oppimispäiväkirjanani.

Hoivakoti, jossa työskentelen on osa suurempaa yritystä. Talossa on useita osastoja ja joka osastolla noin 15 hoidettavaa.Tilat ovat kahdessa kerroksessa. Asukkaiden kunto vaihtelee suuresti ja voisikin sanoa, että ollaan kahden kerroksen väkeä. Alakerrassa ovat dementoituneimmat ja yläkerrassa  parempikuntoiset.
Ensimmäinen päiväni talossa oli melkeinpä shokki. Tulooni oli valmistauduttu huonosti, jos ollenkaan. Lähtölaukaus työhöni oli se, että joku työkavereistani haki minut käytävältä, kaivoi kaapin uumenista minulle työvaatteet ja vei minut toimistoon, jossa oli palaveri jo menossa. Tuntui, etten tajunnut mistään mitään. Olin vieraalla maaperällä, työpaidassa, jonka niskassa luki jonkun toisen nimi.

Palaverin jälkeen kaikki lähtivät osastoille ja toiseksi viimeisenä minut otettiin osastolle nro 3 aamutoimiin. Kävimme hoitamassa kahden autettavat asukkaat. Nostoja sängystä, vaipotusta ja lappupesua sängyssä, vessatusta, rasvausta, tukisukkia, pukemista. Nimet ja diagnoosit vilahtelivat ja kertakäyttöhanskoja sekä essuja kului. Aamupala päiväsalissa: Lääkkeiden ja ruuan jakaminen sujui hyvässä järjestyksessä. Huomasin osaston vastaavan olevan järjestelmällinen ja tarkka tyyppi.

Aamupalan jälkeen jatkui hoitaminen. Suihkutuksia, vaipanvaihtoja, kääntelyä, syöttämistä. En oikeastaan muista kovin paljoa tuosta päivästä, mutta parhaiten jäi mieleen se, että vasta puolen päivän jälkeen joku hoitajista kertoi, että osastolla on yksi MRSA- potilas, eikä häneen, hänen tavaroihinsa tai mihinkään mihin hän on koskenut saa tarttua ilman suojahanskoja. Ööö, olin juuri ruokailussa vienyt hänen nimikkotarjottimensa hänelle ilman hanskoja, eikä kukaan ollut sanonut mitään. Osastolla oli myös noroa ja muutama potilas oli huone-eristyksessä, mutta niistä olin tietoinen.

Iltapäivällä kahvilla asukkaat istuivat pöytien ääressä ja odottelivat kahvejaan kun yllättäen kaikki hoitajat, minua lukuunottamatta liukenivat jonnekin osaston syövereihin. Jäin yksin keittiöön ja pöydistä kuuluvan nurkumisen vuoksi aloitin kahvien jakamisen. Koska en tuntenut vielä talon tapoja enkä asukkaita kysyin ensimmäiseltä rouvalta minkälaisen kahvin hän haluaa. Oj, mikä riemu siitä syntyikään. Pöydässä olevat rouvat alkoivat kaakattaa, että enkö tiedä millaista kahvia täällä juodaan ja onkos nyt joku uudistus meneillään. Yksi kysyi, että etkös sinä ole koskaan ennen kenellekään kahvia laittanut. Sanoin, että toki olen, mutta kun en rouvien mieltymyksistä tiedä, niin on kysyttävä. Vaihtoehtoja kun tällä saralla riittää: iso tai pieni kahvi, mustana, tavallisella maidolla, laktoosittomalla maidolla, punaisella maidolla, tilkalla kylmää vettä, sokerilla, ilman tai makeutusaineella.

Osastolla on muutamia sänkyyn hoidettavia asukkaita. Osa heistä on kohtuullisen nuoria. Sängystä ei välttämättä mielellään nousta edes vessaan, kauppareissusta nyt puhumattakaan. Osalla heistä on varmasti paljon kipuja ja jäykkyyttä, joka suoranaisesti estää liikkumista. Toiset vain laitostuvat, ei enää kiinnosta..

Ensimmäisen päivän iltana mietin, kuinka havahduttavaa on nähdä ihmisiä, joiden liikkumista rajoittaa jokin vamma tai sairaus. Se saa kummasti motivaation liikkumista kohtaan nousemaan. On parempi pysyä jaloillaan, ettei joudu toisten armoille. Ajattelin jopa, että haluaisin itse heittäytyä ennemmin jyrkänteeltä alas kuin jäädä liikkumattomaksi sängyn pohjalle. Tietysti sängystä voi myös toipua uudelleen käveleväksi, joten eipä nyt vielä sinne rotkoon heittäydytä.

Työssäoppimisjaksolla

Ensimmäinen viikko työssäoppimista meneillään. Olen harjoittelemassa kehitysvammaisten aikuisten asumisyksikössä. Koska hoitoala on minulle uutta, suunnilleen kaikki on uutta. Olen välillä todella "kädetön" koska täällä ei aina pelkkä maalaisjärki riitä. Muutamassa päivässä olen oppinut, että monessa hommassa on hyvä vetää ensin suojakäsineet käsiin, käyttää  pesulappua, klooripesuainetta, käsidesiä ja vettä ja saippuaa. Ei sentään klooripesua asiakkaisiin. Jokainen asukki on yksilö, jonka omia juttuja on syytä kunnioittaa.

Työtä on kolmessa vuorossa ja niistä jokaisessa hihassa, kaulassa, käsivarressa tai housunpuntissa "roikkuu" joku, jolla asiaa, kysyttävää tai muuten vaan halu olla lähellä. Jokainen on ihana, sympaattinen, hauska, rakastettava omalla tavallaan. Oma puutteeni on epäselvän puheen ymmärtämisessä, pitää kysyä ja kysyä, aina uudelleen: Sano vielä, en saanut selvää. Jokaisella on myös oma tapansa puhua, mutista, myöntää tai kieltää ja sen ymmärtämiseen menee aikaa. Tiesin tämän tulkinta-asian olevan suurin haaste jo ennen työssäoppimisjakson alkua, mutta on vaikea päästä eroon turhautumisen tunteesta, kun ei vaan hahmota toisen sanomaa. Onneksi on vielä runsaasti aikaa edessä, paljon uusia kokemuksia ja haasteita.

Olen ollut iltaisin väsynyt, mutta silti eilen illalla nukahtamiseen meni pari tuntia. Ajatukset askartelivat päivän tapahtumissa. Luulen, että tänään väsymys vie voiton. Ensi viikolla on ensimmäinen yövuoro. Saapa nähdä miten siitä selviän.

Mar-ra-skuuuu!

Marraskuu on mielestäni vuoden ankein kuukausi. Onko moni samaa mieltä? Marraskuu on yleensä näillä leveysasteilla, pimeääkin pimeämpi, kylmä, vetinen, väsyttävä ja lohduton. Voisi poistaa ajankulusta!
Ensi viikolla minulla alkaa ensimmäinen työssäoppimisjakso ja ehkä siitä syystä olen jotenkin normaalia vireämpi. Työpaikkani on minulle täysin uusi maailma, enkä tiedä, mitä minulta odotetaan. Sukellan päätäpahkaa kehitysvammaisten maailmaan. Jännittää!

Olen nähnyt paljon unia "vanhasta alastani", entisistä työnantajistani ja työkavereistani. Ehkä se on jonkinlaista irrottautumista entisistä kuvioista. Viime yönä näin unen, jossa palautin vanhan työpaikkani avaimet työnantajalleni. Se minun pitäisi tehdä oikeastikin. Minulla on edelleen avaimet, vaikka työ päättyi jo kesällä. Kaikenvaralta, jos minua tarvitaan. Näin sovittiin. Oma intoni palata on laimentunut kuukausi kuukaudelta. En koe enää kuuluvani sinne. Olen tuleva lähihoitaja, opiskelija, hermoratahieroja, en enää myyjä. Haluan jättää sen taakseni. Haluan ottaa siitä vain sen opin, minkä olen vuosien mittaan saanut, ihmisten kohtaamisen yksilöinä; ihmisinä.

Marraskuu tulee olemaan käänteentekevä kuukausi. Tiedän, että jotain merkittävää tapahtuu minussa nyt kun lähden työssäoppimiseen. Jotain sellaista, jota koetaan vain kerran, pari elämässä . En tiedä onko se kutsumus, kääntymys vai "ei ainakaan tätä"-kokemus. Tulevat työssäoppimiset ovat kaikki merkittäviä ja uskon, että niiden myötä minulle selviää, mikä on oma polkuni. Vaikka olenkin alustavasti ajatellut suuntautua kuntoutukseen voi sekin vielä muuttua.

 Oi, marraskuu!

Uusille urille

Haparoidessani kohti uutta uraani, otin alkuun rokotuksen parsinneulalla ja luin Kaarina Davisin Rankka kutsumus-kirjan. Oh-hoh! Mihin sitä onkaan päätään työntämässä. Työ itsessään on rankkaa sen tiedän jo entuudestaan, mutta kirjassa kuvataan lohduttomasti työyhteisön hierarkkista nokkimisjärjestelmää, kuuroja esimiehiä, ylimielisiä lääkäreitä, joustamattomia työvuorolistoja, jatkuvasti kasvavia vaatimuksia sekä uuvuttavaa määrää harjoittelijoita, säästövaatimuksia ja uusia sääntöjä.

Olen Kaarinan kanssa samaa mieltä siitä, että hoitajiksi valikoituu kutsumustyötä tekeviä, kilttejä, empaattisia ihmisiä,  joiden on vaikea sanoa "Ei" kun kyseessä on potilaiden hyvinvointi tai lojaalisuus työkavereita ja yhteisöä kohtaan. Kuitenkin jatkuvuuden kannalta olisi enemmän kuin järkevää painottaa hoitoalan opiskelijoille omien rajojen asettamisen tärkeyttä ja omasta jaksamisesta huolehtimista.

On järkevämpää tarvittaessa olla vähän hankala ja vaativa kuin pitää itseään heittopussina ja polttaa itsensä loppuun muutamassa vuodessa. Tiedän itse kuuluvani näihin kiltteihin, joustaviin ja uhrautuviin tyyppeihin, jotka raahaavat itsensä vuoro vuoron jälkeen töihin vaikka ryömien, pää kainalossa.

 Yritän kuunnella herkällä korvalla opettajiani: Sanotaanko jotain työsuhdeasioista,  työajoista, vuorolistoista , vapaapäivista, lomista. Valmennetaanko työyhteisön nokkimisjärjestelmän varalle. Opetetaanko sanomaan: " Ei, minulle ei sovi." "Ei, minulla ei ole aikaa." "Ei, minä tarvitsen vapaapäivän/ ruokatauon/kahvitauon/loman/lepohetken."

Harjoittelen mielessäni: "Ei, ei ei." "Ei, ei, ei." Oman etuni nimissä, ei.

Onnea valitsemallanne tiellä!?

Olen lukenut kirjoja ja artikkeleita alanvaihtajista, mutta ei mikään lukemastani anna oikeaa kuvaa siitä kauhusta ja epävarmuudesta, jota ainakin minä, alanvaihtajana aika ajoin tunnen. Vaikka kuinka uskon, että muutos on  minulle oikeansuuntainen tulee eteen hetkiä, jolloin mietin olenko totaalisesti päästäni vialla ja menossa ojasta allikkoon. Lähinnä epäilen (mielen)terveydellisiä seikkoja ja sitä olenko sittenkään oikea henkilö hoivatyöhön. Tähtäimessäni ei suoranaisesti ole osastotyö tai esim. vanhustenhoito, mutta tiedän, että toki tällä sektorilla töitä olisi eniten ja varmimmin.

Hoitoalaa ajatellessa nousevat nopeasti mieleen uhkakuvat henkilöstöpulasta, jatkuvasta kiireestä sekä huoli  jaksamisesta. Asioiden nykytila esimerkiksi vanhusten kotihoidossa ei aiheuta äänekkäitä hurraa-huutoja. Uskon, että parempaan suuntaan ollaan menossa, mutta en voi olla tyytyväinen nyt tehtyyn ratkaisuun, jossa hoitohenkilökunnan  määrän TAVOITE vanhustenhoidossa on puolikas yhtä hoidettavaa kohden. Yhdellä kädellä, joskus vasemmalla, pitäisi siis hoitaa yhtä mummoa tai pappaa. 
En voi kuin kysyä: MIKSI?

Suomessa, jota myös hyvinvointivaltioksikin kutsutaan on hukattu totuus siitä, että vain huolella tehty työ on kannattavaa. Kellottamalla, kiristämällä ja säästämällä ei voi saada aikaan kuin sutta. Tähän vetiseen totuuteen pitäisi jo vihdoin herätä! Juosten kustu on aina juosten kustu!

Sama typerä kelloon ja rahapussiin tuijottava asenne on kuin syövän lailla levinnyt koskemaan kaikkea yleistä terveydenhuoltoa, sosiaalipalveluja, koulutusta, jne. Olisi ymmärrettävä, että rahan ja sitä kautta käytettävän työajan pitäisi palvella ihmistä ja inhimillisyyttä eikä toisinpäin. Työn mielekkyys muodostuu siitä, että saa tehdä parhaansa ja välillä pystyy tuntemaan onnistumisen iloa. Siinä hetkessä kun työntekijä muuttuu resurssiksi ja työ budjetoidaan tikittäviksi minuuteiksi ja käsistä luisuviksi euroiksi ollaan jo pahasti kusessa.

Yhtenä päivänä kotihoidossa olevan vanhuksen luona voidaan käydä 6 (kuusi) lyhyttä pyrähdystä eri tai samojen ihmisten toimesta. Lääke, ruoka, tarkistus, hoitotoimenpiteitä, pesu, siivous, jne. Jokainen käynti maksaa. Olisiko ehkä edullisempaa ja laadullisesti parempaa jos yksi tai kaksi ihmistä hoitaisivat kaiken kerralla ja viipyisivät vähän pidempään, ehkä jopa tunteja(!) minuuttien sijaan ja olisivat selvillä vanhuksen tilasta ja voininista.  Kokisiko vanhus ehkä saavansa parempaa palvelua, läsnäoloa ja huolenpitoa? Olisko hoitajalla "vähemmän kilometrejä mittarissa" päivän päätteeksi?

Vinkkinä sanottakoon, että Tanskassa saa kaksikätistä ja täyspäistä hoitoa, jopa yli satavuotiaana.