Ensi viikolla minulla alkaa ensimmäinen työssäoppimisjakso ja ehkä siitä syystä olen jotenkin normaalia vireämpi. Työpaikkani on minulle täysin uusi maailma, enkä tiedä, mitä minulta odotetaan. Sukellan päätäpahkaa kehitysvammaisten maailmaan. Jännittää!
Olen nähnyt paljon unia "vanhasta alastani", entisistä työnantajistani ja työkavereistani. Ehkä se on jonkinlaista irrottautumista entisistä kuvioista. Viime yönä näin unen, jossa palautin vanhan työpaikkani avaimet työnantajalleni. Se minun pitäisi tehdä oikeastikin. Minulla on edelleen avaimet, vaikka työ päättyi jo kesällä. Kaikenvaralta, jos minua tarvitaan. Näin sovittiin. Oma intoni palata on laimentunut kuukausi kuukaudelta. En koe enää kuuluvani sinne. Olen tuleva lähihoitaja, opiskelija, hermoratahieroja, en enää myyjä. Haluan jättää sen taakseni. Haluan ottaa siitä vain sen opin, minkä olen vuosien mittaan saanut, ihmisten kohtaamisen yksilöinä; ihmisinä.
Marraskuu tulee olemaan käänteentekevä kuukausi. Tiedän, että jotain merkittävää tapahtuu minussa nyt kun lähden työssäoppimiseen. Jotain sellaista, jota koetaan vain kerran, pari elämässä . En tiedä onko se kutsumus, kääntymys vai "ei ainakaan tätä"-kokemus. Tulevat työssäoppimiset ovat kaikki merkittäviä ja uskon, että niiden myötä minulle selviää, mikä on oma polkuni. Vaikka olenkin alustavasti ajatellut suuntautua kuntoutukseen voi sekin vielä muuttua.
Oi, marraskuu!
