Oppimispäiväkirja 6: Oravanpyörä
Lopputilejä, uusia perehdyttämättä jätettyjä sijaisia, tuplavuoroja, saapumatta jääviä opiskelijoita, yksinoloa osastolla, ammottavia aukkoja henkilöstöresurssissa, jatkuva kiire. Siinä parin viikon saldoa. Epäkohtien luetteloa voisi jatkaa loputtomiin, mutta mitä hyötyä siitä olisi. Eivät ne ongelmat valittamalla ratkea, vaikka työparikseni tullut uusi sijainen ehkä niin uskoo. Sanotaan häntä nyt vaikka Irmeliksi.
Olen osastolla Irmelin kanssa kahden. Irmeli on tullut kanssani iltavuoroon. Olen itse tehnyt töitä jo aamuvuoron. Irmeli on osastolla ensimmäistä kertaa. Hän on varmasti vähän minua vanhempi, lihavampi ja pirusti kyynisempi. Hänen työhousunsa kiristävät ja paita piukottaa. Hän valittaa jatkuvasti jostain ja valittaessaan pysähtyy paikalleen, tekemättä mitään. Puolessa välissä iltaa alan olla todella kypsä. Hän kärttää taukoa. Sanon, että senkun menet. Huitelen yksin osastolla hälyjen perässä ja tuskin huomaan hänen poissaoloaan, koska hänen jatkuva nillittämisensä on jäänyt korviini soimaan. Ärsyynnyn hänen hitaisiin liikkeisiinsä ja papattavaan puhetyyliinsä. En jaksa enää katsoa häntä, kuuntelusta nyt puhumattakaan.
Jalkojani pakottaa. Kaksitoista tuntia täynnä, kaksi jäjellä. Juon nopeasti pari lasia mehua käyn auttamassa asukasta iltapesuissa. Sammuttelen valot ja toivottelen hyvät yöt. Viimeiset asukkaat istuvat vielä tv:n äärellä kun hosun muruja lattialta ja pyyhkäisen pöydät. Irmeli palaa tupakalta ja nillittäminen jatkuu. Sanon hänelle, että aivan sama mitä teet, työt on kuitenkin hoidettava. Saattelemme viimeiset nukkumaan. Käyn vielä kysymässä omatoimisilta onko kaikki kunnossa ja toivottelen heillekin hyvät yöt.
Pääsen osastolta kirjaamaan ja antamaan yökölle raporttia vasta 15 minuuttia ennen työajan päättymistä. En tiedä kumpaa tekisin. Sijaisesta ei ole kumpaankaan. Sanon hänelle, että hän voi lähteä. Irmeli jankuttaa edelleen ovella. Alan toivoa hänelle pikaista kuolemaa, mutta juuri silloin hän älyää lähteä. Raporttini on surkea. Päässäni ei liiku mitään. "Kaikki ovat nukkumassa", sanon ja jatkan: "Ei mitään erityistä". Raapaisen muutaman huomion sähköiseen rapsaan. Jalkani tuntuvat jauhelihalta, hiki kirvelee silmissä. Pukuhuoneessa sekoilen kenkieni kanssa. Huomaan kuinka väsynyt olen. Käyn wc:ssä ja huomaan vierailevani sielläkin aivan liian harvoin. Otan hikiset työvaatteet kainalooni ja lähden viemään niitä pyykkiin. Käytävältä käännyn vahingossa väärään suuntaan ja mietin pitäisikö minun olla täällä ennemmin hoidettavana kuin hoitajana.
Kotimatkalla toivon hiljaa mielessäni, etten milloinkaan näe Irmeliä työvuorossa. Toiveeni saattaa toteutua, koska Irmelillä kuului olevan todella kamalaa koko illan.
Olen osastolla Irmelin kanssa kahden. Irmeli on tullut kanssani iltavuoroon. Olen itse tehnyt töitä jo aamuvuoron. Irmeli on osastolla ensimmäistä kertaa. Hän on varmasti vähän minua vanhempi, lihavampi ja pirusti kyynisempi. Hänen työhousunsa kiristävät ja paita piukottaa. Hän valittaa jatkuvasti jostain ja valittaessaan pysähtyy paikalleen, tekemättä mitään. Puolessa välissä iltaa alan olla todella kypsä. Hän kärttää taukoa. Sanon, että senkun menet. Huitelen yksin osastolla hälyjen perässä ja tuskin huomaan hänen poissaoloaan, koska hänen jatkuva nillittämisensä on jäänyt korviini soimaan. Ärsyynnyn hänen hitaisiin liikkeisiinsä ja papattavaan puhetyyliinsä. En jaksa enää katsoa häntä, kuuntelusta nyt puhumattakaan.
Jalkojani pakottaa. Kaksitoista tuntia täynnä, kaksi jäjellä. Juon nopeasti pari lasia mehua käyn auttamassa asukasta iltapesuissa. Sammuttelen valot ja toivottelen hyvät yöt. Viimeiset asukkaat istuvat vielä tv:n äärellä kun hosun muruja lattialta ja pyyhkäisen pöydät. Irmeli palaa tupakalta ja nillittäminen jatkuu. Sanon hänelle, että aivan sama mitä teet, työt on kuitenkin hoidettava. Saattelemme viimeiset nukkumaan. Käyn vielä kysymässä omatoimisilta onko kaikki kunnossa ja toivottelen heillekin hyvät yöt.
Pääsen osastolta kirjaamaan ja antamaan yökölle raporttia vasta 15 minuuttia ennen työajan päättymistä. En tiedä kumpaa tekisin. Sijaisesta ei ole kumpaankaan. Sanon hänelle, että hän voi lähteä. Irmeli jankuttaa edelleen ovella. Alan toivoa hänelle pikaista kuolemaa, mutta juuri silloin hän älyää lähteä. Raporttini on surkea. Päässäni ei liiku mitään. "Kaikki ovat nukkumassa", sanon ja jatkan: "Ei mitään erityistä". Raapaisen muutaman huomion sähköiseen rapsaan. Jalkani tuntuvat jauhelihalta, hiki kirvelee silmissä. Pukuhuoneessa sekoilen kenkieni kanssa. Huomaan kuinka väsynyt olen. Käyn wc:ssä ja huomaan vierailevani sielläkin aivan liian harvoin. Otan hikiset työvaatteet kainalooni ja lähden viemään niitä pyykkiin. Käytävältä käännyn vahingossa väärään suuntaan ja mietin pitäisikö minun olla täällä ennemmin hoidettavana kuin hoitajana.
Kotimatkalla toivon hiljaa mielessäni, etten milloinkaan näe Irmeliä työvuorossa. Toiveeni saattaa toteutua, koska Irmelillä kuului olevan todella kamalaa koko illan.
Kommentit
Lähetä kommentti