Lisälyöntejä

Ensimmäinen kuukausi uudessa työpaikassa on takana. Työkaverit on tulleet tutuiksi ja rutiinit alkaa jotenkin olla hallinnassa. Asukkaiden oikut opeteltu. Lääkkeiden jako suoritettu jo monesti. Hätätilanteilta toistaiseksi vältytty, myös paloharjoitukselta, sitä kauhulla odotan. Mitään kunnon perehdytystä en ole vieläkään saanut. Tuskin saankaan. Sama tilanne on ollut aiemmissakin työpaikoissa, myös Suomessa. Olen viihtynyt, vaikkakin erityisesti iltavuorot ovat osastolla haastavia, onhan kyse dementiapotilaista, jotka "villiintyvät" illan tullen. Lähes kaikki haluavat lähteä kotiin, eivätkä ymmärrä, miksi he ovat "laitoksessa", josta ei pääse lähtemään, kun siltä tuntuu.

Tässäpä on lisäksi yksi vitsi. Hoivakoti ei ole suljettu, ainoastaan suojattu, jolloin sieltä on mahdollista lähteä ulos jos vain tietää, mistä ovesta mennä. Käytäntö on suomalaisesta näkökulmasta outo. Kun kysyin asiaa työkaveriltani, hän sanoi, että Norjassa on laki, joka kieltää ovien lukitsemisen jos kysessä on hoivalaitos, joka luokitellaan suojatuksi, ei siis suljetuksi. Tällöin asukkaat, potilaat tai asukkaat eivät ole pakkotoimin hoidettavia. Myöskään ovia ei silloin saa lukita. Niinpä asiakkaitamme pääsee silloin tällöin ulos, omille teilleen. Busseja kulkee läheltä ja melkein vierestä kulkee vilkasliikenteinen valtatie. Rakennuksen takana on myös kohtalaisen suuri vesistö. Voimme vain yrittää suojata asukkaita näiltä riskeiltä. Kuljeskelevien asukkaiden kaulaan tai ranteeseen laitetaan hälytin ja toivotaan, etteivät he ota sitä itse pois.

Jos asukas katoaa, aloitetaan systemaattinen etsintä. Tämä on kivaa puuhaa (Sarkasmia!). Talossa kun on kaksi kerrosta ja useita risteäviä käytäviä, lukemattomia huoneita, varastoja, pukuhuoneita, kappeli, keittiö jne. Jos asukasta ei löydy sisältä, aletaan etsiä ulkoa ja ilmoitetaan omaisille ja poliisille.

Tämän karkaamismahdollisuuden lisäksi stressaavaa on iltavuorojen kiire ja vastuu, ainakin silloin kun olen ainoa sairaanhoitaja kolmelle tai pahimmassa tapauksessa kuudelle osastolle. Onneksi talossa on paljon osaava ja vastuunsa kantavaa henkilökuntaa. Koen pärjääväni hyvin norjankielellä, mutta kokemattomuuteni sairaanhoitajana sekä paikallisen hoitokulttuurin erikoispiirteet kyllä aiheuttavat välillä lisälyöntejä tai pelkkää hämmennystä, joskus huvitustakin. Esimerkkinä mainittakoon norjalaisen hoitokulttuurin kukkanen, jossa helsefagarbeiderit ja hjelpepleierit eli
apuhoitajat, jotka ovat olleet talossa ties kuinka kauan, käyvät kysymässä minulta lupaa antaa asukkaalle tarvittavia lääkkeitä, kuten kipugeeliä polveen tai parasetamolia särkyyn.

Lisälyöntejä tosiaan on löytynyt sydämestäni ihan oikeastikin. Olen tähän asti ollut perusterve, mutta muutama vuosi sitten aloin oireilla pyöräillessäni. Kurkkuuni tuli kova kipu ja aloin voida pahoin. Liitin asian silloin jotenkin kylmään ilmaan ja ajattelin, että vika on keuhkoissani. Viime kesänä sain samanlaisia oireita useamman kerran ja niihin liittyi pahoinvoinnin ja huonon olon lisäksi rintakipua ja huimausta. Oireet ilmaantuivat yleensä rasituksessa kun kapusin ylämäkeä työmaalleni. Omalääkäri otti verikokeet, verenpaineen ja ekg:n. Niissä ei ollut mitään poikkeavaa ja lääkärini epäili, että kyseessä on paniikkihäiriö ja/tai hiton huono kunto. Minut passitettiin kuitenkin rasituskokeeseen. Siellä paljastuivat lisälyönnit. Koe ei tuntunut juuri mitään, ei kipua kurkussa, eikä rinnassa. Hengästyin kyllä mutta en niin, että olisi pitänyt sen tähden lopettaa. Nyt joudun/pääsen vielä ct- tutkimukseen. Lääkitystäkin on suositeltu, ainakin siksi aikaa, että selviää, mistä oireet johtuvat. Vanhuus ei tule yksin, sillä on lääkäri ja pappi kyydissä.. No, ei vaan, kyllähän tästä vielä selvitään. Musta huumori se vaan kukkii!

Høst; Velkommen til virkeligheten!

Syksy; Tervetuloa todellisuuteen! Syksyn pimeys ja trooppinen syysmyrsky saapuivat yhtä aikaa. Ostin lisää led-kynttilöitä.

 Sain töistä työvuorot ensi kevääseen saakka. Shokki iski! Apua olen jumissa! Milloin on loma? Loma; mieluiten puoli vuotta kerrallaan. Pitääkö se nyt päättää? Näin unta, että olin maalannut ainakin kymmenen keltaista auringon kuvaa. Kaipaan valoon, siis. Unessa kauhistelin, miten paljon olikaan keltaista väriä kulunut niihin kaikkiin aurinkoihin.

Toinen töistä saatu lappu on vuosisuunnitelma, jonka yläkulmassa lukee 2019/20. Aivan järjetöntä! En ole osannut kirjoittaa siihen mitään. "Lukitsetko vastauksen?" Ööö, en!

Vaikea on suunnitella 2020 maaliskuuta. Levoton sielu, ei ole ollenkaan varma missä silloin on. Miten voikaan olla ahdistavaa yrittää sopeutua ennaltasuunniteltuun tulevaisuuteen. Ahtaa itseään vähän liian pieneen laatikkoon, josta ajatukset, unelmat ja haaveet pursuilevat yli laitojen kuin vaaleanpunainen tyllialushame liian piukkaan pakattuna.

Työssäoppimassa; hoito ja huolenpito

Meneillään on tutkintotilaisuusviikko. Paikka on ihana jos niin voi dementiakodista sanoa. Olen nähnyt tähän mennessä sekä huonoa, että hyvää hoitoa ja tämä paikka kuuluu ehdottomasti jälkimmäiseen kategoriaan. Olen itse oppisopimuskokemukseni(kin) jälkeen valmiimpi kohtaamaan huonokuntoisia, äkäisiä asukkaita, säärihaavoja, ulostetta, keltaisia varpaankynsiä, virtsan hajua ja aamutossulla lattiaan liiskattua kaurapuuroa.
Olen varmempi, ammatillisempi, todellinen lehmänhermoilla varustettu hymyilevä buddha-hoitaja.
Kuva itsestäni on muuttunut. Palaute, jota saan työstäni ja opettajilta on hämmentävää tai sanotaanko hämmentävän positiivista. Olen ilmeisesti löytänyt paikkani.. tai ainakin alani.
Ihmiset tarvitsevat hoitoa, huolenpitoa, huomiota, kuulemista ja ymmärrystä. Se kaikki vaatii aikaa jos sitä ei ole, menee työ tulipalojen sammutteluksi. Työssäoppimispaikassani on aikaa ja se on ihanaa. Ehdin laittaa papiljotteja, kuljeskella asukkaiden vieressä käytävillä, hieroa käsiä, leikata kynsiä, jutella, siivota kaappeja, silittää poskia, lukea kirjaa, rasvata jalkoja, oikoa vaatteita ja mikä tärkeintä; kuunnella.( Pitikö tähän sittenkin kirjoittaa "istua kahvilla"? ;))
En ole kuin aavistuksen jännittynyt tutkintoviikostani. Uskon, että kaikki menee hyvin. Koulua on tänä vuonna enää yksi ilta ja sekin on ns. yhteenvetoa jaksosta ja glögit päälle. Ensi vuonna on vuorossa osaamisala. Olen suunnitellut hakevani vaihtoon Espanjaan. Katsotaan, miten siinä käy..Valmistun viimeistään ensi vuonna näihin aikoihin. Mitä sen jälkeen tapahtuu, jää nähtäväksi. Tulevilta töiltäni en toivo muuta kuin merkityksellisyyttä.
Kaikille niille, jotka kokevat tuskaa nykyisessä työssään: Etsi kutsumuksesi ja vaihda alaa, se kannattaa! Love what you do, do what you love.

Oppimispäiväkirja 6: Oravanpyörä

Lopputilejä, uusia perehdyttämättä jätettyjä sijaisia, tuplavuoroja, saapumatta jääviä opiskelijoita, yksinoloa osastolla, ammottavia aukkoja henkilöstöresurssissa, jatkuva kiire. Siinä parin viikon saldoa. Epäkohtien luetteloa voisi jatkaa loputtomiin, mutta mitä hyötyä siitä olisi. Eivät ne ongelmat valittamalla ratkea, vaikka työparikseni tullut uusi sijainen ehkä niin uskoo. Sanotaan häntä nyt vaikka Irmeliksi.

Olen osastolla Irmelin kanssa kahden. Irmeli on tullut kanssani iltavuoroon. Olen itse tehnyt töitä jo aamuvuoron. Irmeli on osastolla ensimmäistä kertaa. Hän on varmasti vähän minua vanhempi, lihavampi ja pirusti kyynisempi. Hänen työhousunsa kiristävät ja paita piukottaa. Hän valittaa jatkuvasti jostain ja valittaessaan pysähtyy paikalleen, tekemättä mitään. Puolessa välissä iltaa alan olla todella kypsä. Hän kärttää taukoa. Sanon, että senkun menet. Huitelen yksin osastolla hälyjen perässä  ja tuskin huomaan hänen poissaoloaan, koska hänen jatkuva nillittämisensä on jäänyt korviini soimaan. Ärsyynnyn hänen hitaisiin liikkeisiinsä ja papattavaan puhetyyliinsä. En jaksa enää katsoa häntä, kuuntelusta nyt puhumattakaan.

Jalkojani pakottaa. Kaksitoista tuntia täynnä, kaksi jäjellä. Juon nopeasti pari lasia mehua käyn auttamassa asukasta iltapesuissa. Sammuttelen valot ja toivottelen hyvät yöt. Viimeiset asukkaat istuvat vielä tv:n äärellä kun hosun muruja lattialta ja pyyhkäisen pöydät. Irmeli palaa tupakalta ja nillittäminen jatkuu. Sanon hänelle, että aivan sama mitä teet, työt on kuitenkin hoidettava. Saattelemme viimeiset nukkumaan. Käyn vielä kysymässä omatoimisilta onko kaikki kunnossa ja toivottelen heillekin hyvät yöt.

Pääsen osastolta kirjaamaan ja antamaan yökölle raporttia vasta 15 minuuttia ennen työajan päättymistä. En tiedä kumpaa tekisin. Sijaisesta ei ole kumpaankaan. Sanon hänelle, että hän voi lähteä. Irmeli jankuttaa edelleen ovella. Alan toivoa hänelle pikaista kuolemaa, mutta juuri silloin hän älyää lähteä. Raporttini on surkea. Päässäni ei liiku mitään. "Kaikki ovat nukkumassa", sanon ja jatkan: "Ei mitään erityistä". Raapaisen muutaman huomion sähköiseen rapsaan. Jalkani tuntuvat jauhelihalta, hiki kirvelee silmissä. Pukuhuoneessa sekoilen kenkieni kanssa. Huomaan kuinka väsynyt olen. Käyn wc:ssä ja huomaan vierailevani sielläkin aivan liian harvoin. Otan hikiset työvaatteet kainalooni ja lähden viemään niitä pyykkiin. Käytävältä käännyn vahingossa väärään suuntaan ja mietin pitäisikö minun olla täällä ennemmin hoidettavana kuin hoitajana.

Kotimatkalla toivon hiljaa mielessäni, etten milloinkaan näe Irmeliä työvuorossa. Toiveeni saattaa toteutua, koska Irmelillä kuului olevan todella kamalaa koko illan.

Oppimispäiväkirja 5: Seinä

Osastollani henkilöstön vaihtuvuus on suurta, kiire jatkuvaa, epäselvyydet, epätietoisuus ja epämukavuus jokapäiväistä. Olen odottanut, että tilanne vakiintuisi, saisi muotoja, rutiineja, aikatauluun löysää. Kaikki odotukseni ovat olleet turhia. Hoitotiimimme on hajanainen, ilman yhteistä aikaa tai sovittuja työtapoja. Työkaverini viestittävät väsymyksestä, kiireestä ja sekaannuksista. He ovat turhautuneita työvuoroepäselvyyksiin, sijaismenettelyyn, esimiestyöhön.. Asukkaat valittavat viivästyksistä, huonosta informaatiosta, unohduksista, vaihtuvista hoitajista sekä hoitamattomista asioista.

Olen itse yrittänyt keskittyä perustyöhöni, mutta sitäkin haittaa kireä aikataulu ja vastuukysymysten epäselvyys. Useissa tilanteissa olen toiminut itsenäisesti, vaikka periaatteessa olisin tarvinnut ohjaajan tai toisen hoitajan avukseni. Olen nostanut vuoteeseen, kääntänyt ja hoitanut yksin kahden autettavia asukkaita. Olen  myös hieman vastentahtoisesti jakanut annosteltuja lääkkeitä. Ainoa, mihin en ole vielä suostunut on pistäminen. Ohjaajani kanssa en ole työskennellyt yhtään päivää kolmeen viikkoon.

Minua ei henkilökohtaisesti haittaa pieni kiirekään, mutta asukkaat eivät koe sitä kovinkaan positiivisena. Olen useaan otteeseen kuullut heidän sanovan, että meitä hoitajia on liian vähän. Tiedän, että odottaminen on turhauttavaa, vallankin kun on kysymys sairaista ihmisistä, joiden pitäisi päästä pitkäkseen tai  nukkumaan, syömään, vessaan tai saada puhdas vaippa tai lääkkeet.

Vastassani on seinä tai paremminkin muuri. Asia, jolle en voi mitään. En voi muuttua enemmäksi, en enää nopeammaksi, muuttumatta huonommaksi. Eilen kaadoin kiireessä maitopurkin pöydälle, unohdin jakaa yhden ihmisen lääkkeet ja toisen silmätipat. Lääkkeet menivät 50 minuuttia myöhässä ja silmätipat kolme tuntia myöhässä.

Silti sain vaipanvaihdosta asukkaalta arvosanaksi  10+ ja siirrosta pyörätuoliin 9 :). Sain monta asukasta hyvillä mielin sänkyynsä nukkumaan. Silitin montaa poskea ja selkää. Pitelin montaa kättä. Kuuntelin monet jutut, muutaman itkun ja useat valitukset. Kun illalla lähdin kotiin mietin tuliko kaikki tehtyä. En ollut varma, mutta sen tiedän, että parhaani tein.

Oppimispäiväkirja 1: Vanhuus ei tule yksin

Viimeisestä kirjoituksesta onkin jo aikaa. Hektisyyden ja väsymyksen vuoksi en ole kyennyt kirjoittamaan lausettakaan. Kaikki on kääntynyt päälaelleen. Ensin sain sijaisuuksia kehitysvammaisten asumisyksiköstä ja ennen kuin ne olivat päättyneet sain oppisopimuspaikan hoivakodista. Koska blogini on omani voinkin hyvin käyttää sitä oppimispäiväkirjanani.

Hoivakoti, jossa työskentelen on osa suurempaa yritystä. Talossa on useita osastoja ja joka osastolla noin 15 hoidettavaa.Tilat ovat kahdessa kerroksessa. Asukkaiden kunto vaihtelee suuresti ja voisikin sanoa, että ollaan kahden kerroksen väkeä. Alakerrassa ovat dementoituneimmat ja yläkerrassa  parempikuntoiset.
Ensimmäinen päiväni talossa oli melkeinpä shokki. Tulooni oli valmistauduttu huonosti, jos ollenkaan. Lähtölaukaus työhöni oli se, että joku työkavereistani haki minut käytävältä, kaivoi kaapin uumenista minulle työvaatteet ja vei minut toimistoon, jossa oli palaveri jo menossa. Tuntui, etten tajunnut mistään mitään. Olin vieraalla maaperällä, työpaidassa, jonka niskassa luki jonkun toisen nimi.

Palaverin jälkeen kaikki lähtivät osastoille ja toiseksi viimeisenä minut otettiin osastolle nro 3 aamutoimiin. Kävimme hoitamassa kahden autettavat asukkaat. Nostoja sängystä, vaipotusta ja lappupesua sängyssä, vessatusta, rasvausta, tukisukkia, pukemista. Nimet ja diagnoosit vilahtelivat ja kertakäyttöhanskoja sekä essuja kului. Aamupala päiväsalissa: Lääkkeiden ja ruuan jakaminen sujui hyvässä järjestyksessä. Huomasin osaston vastaavan olevan järjestelmällinen ja tarkka tyyppi.

Aamupalan jälkeen jatkui hoitaminen. Suihkutuksia, vaipanvaihtoja, kääntelyä, syöttämistä. En oikeastaan muista kovin paljoa tuosta päivästä, mutta parhaiten jäi mieleen se, että vasta puolen päivän jälkeen joku hoitajista kertoi, että osastolla on yksi MRSA- potilas, eikä häneen, hänen tavaroihinsa tai mihinkään mihin hän on koskenut saa tarttua ilman suojahanskoja. Ööö, olin juuri ruokailussa vienyt hänen nimikkotarjottimensa hänelle ilman hanskoja, eikä kukaan ollut sanonut mitään. Osastolla oli myös noroa ja muutama potilas oli huone-eristyksessä, mutta niistä olin tietoinen.

Iltapäivällä kahvilla asukkaat istuivat pöytien ääressä ja odottelivat kahvejaan kun yllättäen kaikki hoitajat, minua lukuunottamatta liukenivat jonnekin osaston syövereihin. Jäin yksin keittiöön ja pöydistä kuuluvan nurkumisen vuoksi aloitin kahvien jakamisen. Koska en tuntenut vielä talon tapoja enkä asukkaita kysyin ensimmäiseltä rouvalta minkälaisen kahvin hän haluaa. Oj, mikä riemu siitä syntyikään. Pöydässä olevat rouvat alkoivat kaakattaa, että enkö tiedä millaista kahvia täällä juodaan ja onkos nyt joku uudistus meneillään. Yksi kysyi, että etkös sinä ole koskaan ennen kenellekään kahvia laittanut. Sanoin, että toki olen, mutta kun en rouvien mieltymyksistä tiedä, niin on kysyttävä. Vaihtoehtoja kun tällä saralla riittää: iso tai pieni kahvi, mustana, tavallisella maidolla, laktoosittomalla maidolla, punaisella maidolla, tilkalla kylmää vettä, sokerilla, ilman tai makeutusaineella.

Osastolla on muutamia sänkyyn hoidettavia asukkaita. Osa heistä on kohtuullisen nuoria. Sängystä ei välttämättä mielellään nousta edes vessaan, kauppareissusta nyt puhumattakaan. Osalla heistä on varmasti paljon kipuja ja jäykkyyttä, joka suoranaisesti estää liikkumista. Toiset vain laitostuvat, ei enää kiinnosta..

Ensimmäisen päivän iltana mietin, kuinka havahduttavaa on nähdä ihmisiä, joiden liikkumista rajoittaa jokin vamma tai sairaus. Se saa kummasti motivaation liikkumista kohtaan nousemaan. On parempi pysyä jaloillaan, ettei joudu toisten armoille. Ajattelin jopa, että haluaisin itse heittäytyä ennemmin jyrkänteeltä alas kuin jäädä liikkumattomaksi sängyn pohjalle. Tietysti sängystä voi myös toipua uudelleen käveleväksi, joten eipä nyt vielä sinne rotkoon heittäydytä.