Lähihoitaja

Nyt olen papereita vaille valmis lähihoitaja! Eipä silti, olo on vähän sellainen, että tekis mieli vetää pipo syvälle päähän ja painua maalle, johonkin piilopirttiin pikku talviunille. Kaikki opinnot on tehty ja suoritukset  suoritettu.Viimeisessä arviontitilaisuudessa sain kovasti kehuja ja kiitettävän arvosanan. Sitten yks ihan sivuseikka: Mulla ei ole työpaikkaa. Varmaan saisin, mutta olen asiaa vähän vältellyt. Teen sijaisuuksia Suomessa, mutta etsin työtä Espanjasta. Saisin paikan heti toiminimiyrittäjänä Espanjasta, mutta en pidä ansaintalogiikkaa kovin varmana. Lisäksi arvelluttaa kaikki se paperinpyöritys mitä tuo toiminimi toisi tullessaan. Lähtölaukaus on silti NYT! Tietäis vaan mihin suuntaan pitää juosta...

Kaksi viikkoa lähtöön

Vaikka tuntuu, että juuri nyt aika kuluu hitaasti, tiedän, että kiire tulee aina vasta viime hetkellä. Niinhän se on!
Pääni pullistelee ajatuksia ja ideoita. Harjoittelua koskeva kansio on levällään tuossa vieressäni. Se vaatii papereita, kuitteja, allekirjoituksia, sopimuksia ja kopioita. Stipendin ja opintotukien tuleminen ajoissa jännittävät. Että voikin raha-asiat olla aina päällimmäisenä mielessä. Haluaisin ajatella muuta: Valokuvia, piirustuksia, videopätkiä, kirjoituksia...Kokemuksia, Elämyksiä, Ihmisiä, Paikkoja ja Tilaisuuksia.

Kissan kanssa matkustaminen jännittää. Yksin matkustaminen paluumatkalla jännittää (kissan kanssa). Osaanko oikealle junalle, oikealle asemalle, oikealle lähtöportille, oikeaan aikaan ja vielä oikeaan koneeseen.. No, totta kai, mutta silti.. Olen matkaseurassa yleensä se, joka ei tiedä mikä on paluupäivä, millä bussilla tultiin, mistä suunnasta ja milloin. Jos olisin liikkeellä omalla autolla tietäisin varmasti, mutta jos joku muu ajaa, kuljettaa ja huolehtii voin helposti olla kantamatta huolta moisista sivuseikoista..

Tämä ulkomaanvaihto poikkeaa lomamatkoista siinä, että asun kuukauden vuokralla ja teen töitä täyspäiväisesti. En siis voi ajatella olevani lomalla. Lisäksi työssäoppimisessa on tavoitteet, jotka on hyvä pitää mielessä arjen painaessa päälle. On hauska nähdä miten työkulttuuri poikkeaa kotimaisesta. Paikka, jossa työskentelen on kylläkin suomalaisomisteinen.  Uskon silti ,että "espanjalaisuus" näkyy jollain tapaa ilmapiirissä ja työkulttuurissa.  Olisin halunnut tehdä myös viimeisen tutkintotilaisuuteni kyseisessä paikassa, mutta tutkintolautakunta ei sitä hyväksy. Tutkinto on suoritettava Suomessa.

Omat tavoitteeni koko reissulle ovat korkealla. Haluan tutustua ulkosuomalaisiin ympyröihin Fuengirolassa, käyttää mahdollisimman paljon espanjaa asioidessani paikallisten kanssa, pyrkiä luomaan kontakteja mahdollisiin tuleviin työpaikkoihin, sekä tarkastella mahdollisuutta omaan liiketoimintaan Espanjassa. Huomatkaa mahdollisuuksien mahdollinen määrä!
Tavoitteena on tietysti myös kerätä kokemuksia arkielämästä vieraassa kulttuurissa sekä kartuttaa ammatillista osaamista työssäoppimisjaksolla.

Viimeiset pinnistykset

Otsikolla viittaan lähihoitajaopintoihini. On se vaan uskomatonta miten nopeasti aika kuluu. Teorioita on enää jäljellä kaksi viikkoa! Edessä vielä viimeiset ryhmätyöt ja tehtävät sekä työssäoppimiset ja viimeinen näyttö marraskuussa. Alan olla jo vähän paniikissa. Mitä seuraavaksi?! Toimintaterapeutti, sosionomi, sairaanhoitaja? Itse asiassa viimeistä haluan kaikkein vähiten ja se olisi helpoin toteuttaa. Haluaisin jotain, mikä olisi mahdollista suorittaa työn ohessa. Lähäriksi tuskin jään. Onhan minulla korkeakoulututkinto toiselta alalta ja itseasiassa.. pidän opiskelusta. Jatko-opinnot saavat jäädä silti muhimaan vielä joksikin aikaa. Vaihto ulkomailla odottaa ja siitä tuleekin kiva seikkailu AirB&B yöpymisineen.

Katse pitkälle eteen

Otsikon mukaisen kehotuksen muistan saaneeni ainakin autokoulun opettajalta aika kauan aikaa sitten. Kiintopisteenä tulevaisuudessa valkoisten keskiviivojen sijaan on valmistuminen lähihoitajaksi ensi syksynä.
Valmistuminen on joko lokakuussa tai marraskuussa. Papereiden saaminen voi kestää kauemman, mutta opiskelu päättyy näyttöön joko Espanjassa tai Suomessa. Espanjan vaihto toteutuu joka tapauksessa, mutta en vielä tiedä voinko tehdä näytön, anteeksi tutkintotilaisuuden siellä. Opettajani selvittää tilannetta parhaillaan.

Haaveena on, että voisin jäädä mieheni ja kissani kanssa sillä reissulla asumaan ainakin joksikin aikaa Espanjaan. Olen opiskellut kieltä ahkerasti ja ymmärrän yleensä kaikesta kuulemastani aiheen lisäksi joitakin kokonaisia lauseita, tosin en tietenkään kaikkea. Puhumisen kanssa on vähän vaikeampaa. Kiertoilmaisuja käyttäen uskoisin selviäväni useimmista tilanteista ja saavani itseni ymmärretyksi, vaikkakin kielioppi on vielä hakusassa ja sanavarasto suppea.

Ansaintalogiikka vieraalla maalla voisi olla melkeinpä mitä vain tarjolla on. Toisaalta vahvimpia puoliani olisi mikä tahansa asiakaspalveluun, hoitoon tai ohjaukseen liittyvät tehtävät. Nyt kuuluu sieltä kotilukimosta hymähdyksiä. "Ei sinne kannata lähteä, eihän siellä ole paikallisillekaan mitään töitä!"
Uskon, että siellä ei ole yhtään minua. Minun paikkani on siellä auki. Se suorastaan huutaa nimeäni siellä jossain. Tule ja hoida nämä mummot!

Olen koulun tiimoilta käynyt vanhassa työpaikassani hoivakodilla, johon minulla oli surullisen kuuluisa oppisopimussuhde. Kävin katsomassa entistä omahoidettavaani, hankalaa, kiukkuista ukkoa. Näin kuinka hänen silmiinsä syttyi valo kun menin hänen sänkynsä viereen. Hän oli selvästi vähän häkeltynyt ja sanoi, ettei hän nyt kyllä edes tarvitse mitään. Hän muisti minut heti ja muisti myös koko nimeni. Vitsailimme vähän ja kerroin hänelle kuulumisiani. Viivyin vain hetken koska meillä oli ohjelmaa järjestettävänä osastolla. Seuraavan kerran kun vierailimme hoivakodilla, osastonhoitaja tuli luokseni ja sanoi, että kyseinen asukas oli pyytänyt minua vierailemaan luonaan jos se vain olisi mahdollista. 

Olen miettinyt tätä entistä asiakastani viime päivinä. Ehkä syynä on myös keskustelu, jonka kävin tulevan näytönvastaanottajani kanssa. Hän kertoi omasta kuntoutumiskokemuksestaan. Lääkärin tuomiosta huolimatta hän on kolme kertaa kuntouttanut itsensä sänky/pyörätuolipotilaasta käveleväksi ja työkykyiseksi.
Kerroin keskustelussa juurikin tästä asiakkaastani, jolle on myös sanottu nämä maagiset sanat: "Et tule koskaan enää kävelemään". Voisin puristaa kyseistä lääkäriä kurkusta melko pitkään. Hän on saanut miesparan makaamaan toistakymmentä vuotta petin pohjalla.  Pitänee käydä nipistelmässä häntä varpaista useammin, josko vaikka tunto palaisi.. ja usko sen mukana. Vaikka hän on kylläkin ateisti ..ja anarkisti ja muutenkin hankala tapaus.

Loppukevennys: Tässä eksoottinen majoitusvaihtoehto jo kaiken nähneille satunnaisille matkailijoille.

Vihdoin vähän valoa.

Luulin jo, että valot tunnelin päästä on säästösyistä kokonaan sammutettu tai valon tuottaja myyty ulkomaille, mutta tänään paljastui, että elämme yhä auringon alla. Huh ja onneksi! Lumesta en välitä, mutta pakko myöntää, että maailma näyttää piirun verran paremmalta kuin pari päivää sitten.
Tein toisen kokeilun crema catalanan parissa ja tällä kertaa onnistui jo vähän paremmin tai oikeastaan: Onnistui tosi hyvin.

!

 Tässä toisessa ohjeessa oli applesiinin verran vähemmän nestettä. Uunissa nämä olivat vähän reilun tunnin. Minusta näytti, että ensimmäisellä kerralla kermassa tapahtui juoksettumista kun lisäsin appelsiinimehun kerman sekaan, mutta tein sen, koska ohjeessa niin sanottiin. Tässä ohjeessa oli siis vain raastettu appelsiinin kuori.  Ja tosi herkkua tuli. Ohje täältä.

Parin viikon päästä on suvussani tulossa häät, joihin olen lupautunut ääntä pitävän virkaan. Sitä varten olen hankkinut 50- luvun tyylisen leveähelmaisen mekon ja koska jalkani ovat pienet tilasin kengät netistä. Olen kymmenet kerrat ennen eri kokkareita käynyt hiki päässä etsimässä kaupoista kokoisiani juhlakenkiä (34-35) ja saanut joka kerta palata kotiin vihaisena ja tyhin käsin. Tällä kertaa olin fiksu ja turvauduin heti netin ihmeelliseen maailmaan. Vähän jännitti, että ovatko sopivat! Ovat ja aivan ihanat!

 Kenkälaatikko meni uusiokäyttöön.

Huomenna jatkuu koulu. Minulla alkaa viimeinen vuosi, jonka aikana opiskelen kuntoutusta. Olen ollut muutaman päivän onnesta sekaisin, kun sain tietää, että ulkomaanvaihtoni onnistuu. Pääsen kuukaudeksi Espanjaan lokakuussa. Olen jo ehtinyt hakea Eurooppalaista kelakorttia, käydä läpi paikallisen vuokra-asuntotarjonnan, bussiaikataulut- ja hinnat, lentohinnat ja kartasta tietysti heti katsoin missä harjoittelupaikkani sijaitsee. Hei, se on vasta lokakuussa! Kielen opiskelussa olen vaiheessa, jossa ymmärrän keskustelusta ainakin aiheen, lauluista sanoja, uutisista myös aiheet ja mikä tärkeintä, muutama slogan irtoaa. Osaan sanoa, että olen opiskelija Suomesta ja sehän selittää jo kaiken..

Työssäoppimassa; hoito ja huolenpito

Meneillään on tutkintotilaisuusviikko. Paikka on ihana jos niin voi dementiakodista sanoa. Olen nähnyt tähän mennessä sekä huonoa, että hyvää hoitoa ja tämä paikka kuuluu ehdottomasti jälkimmäiseen kategoriaan. Olen itse oppisopimuskokemukseni(kin) jälkeen valmiimpi kohtaamaan huonokuntoisia, äkäisiä asukkaita, säärihaavoja, ulostetta, keltaisia varpaankynsiä, virtsan hajua ja aamutossulla lattiaan liiskattua kaurapuuroa.
Olen varmempi, ammatillisempi, todellinen lehmänhermoilla varustettu hymyilevä buddha-hoitaja.
Kuva itsestäni on muuttunut. Palaute, jota saan työstäni ja opettajilta on hämmentävää tai sanotaanko hämmentävän positiivista. Olen ilmeisesti löytänyt paikkani.. tai ainakin alani.
Ihmiset tarvitsevat hoitoa, huolenpitoa, huomiota, kuulemista ja ymmärrystä. Se kaikki vaatii aikaa jos sitä ei ole, menee työ tulipalojen sammutteluksi. Työssäoppimispaikassani on aikaa ja se on ihanaa. Ehdin laittaa papiljotteja, kuljeskella asukkaiden vieressä käytävillä, hieroa käsiä, leikata kynsiä, jutella, siivota kaappeja, silittää poskia, lukea kirjaa, rasvata jalkoja, oikoa vaatteita ja mikä tärkeintä; kuunnella.( Pitikö tähän sittenkin kirjoittaa "istua kahvilla"? ;))
En ole kuin aavistuksen jännittynyt tutkintoviikostani. Uskon, että kaikki menee hyvin. Koulua on tänä vuonna enää yksi ilta ja sekin on ns. yhteenvetoa jaksosta ja glögit päälle. Ensi vuonna on vuorossa osaamisala. Olen suunnitellut hakevani vaihtoon Espanjaan. Katsotaan, miten siinä käy..Valmistun viimeistään ensi vuonna näihin aikoihin. Mitä sen jälkeen tapahtuu, jää nähtäväksi. Tulevilta töiltäni en toivo muuta kuin merkityksellisyyttä.
Kaikille niille, jotka kokevat tuskaa nykyisessä työssään: Etsi kutsumuksesi ja vaihda alaa, se kannattaa! Love what you do, do what you love.

Juhannus, kylmä kivi ja illat pimenee jouluun

Niin se menee aika aatellessa, päivät päätä käännellessä. Juhannus oli töiden vuoksi tynkä. Ehdin sentään heittää talviturkin ennen kuin Jaakko heittää kylmän kiven.  Niin, unohdin kai mainita, että olen ihanassa kesätyöpaikassa, jälleen sosiaalipalveluiden ja vammaistyön parissa. Raatamisesta ei todellakaan voi tässä paikassa puhua. Asiakkaat ovat omatoimisia, ohjattavia ja melko kuuliaisia. Toki hankaliakin tapauksia löytyy, mutta enemmistö ottaa ohjausta vastaan ja tunnelma on suurelta osin leppoisa. Työkaverit ovat puhetaitoisia- ja haluisia aikuisia. Olen tuntenut oloni alusta asti tervetulleeksi. Vastuuta on juuri sopivasti ja työn opastus on riittävää. Asiat tehdään kunnolla ja jokaiselle asiakkaalle on aikaa. Olo on kuin herran kukkarossa.

Olen vakavasti harkinnut osaamisalan vaihtamista kuntoutuksesta vammaistyöhön. Syksyn koulutusohjelmasta on kuulunut sen verran, että tiedän mitkä illat on koulua. Lisäksi kautta rantain kuului, että pikkuinen ryhmämme tulee taas yhdistymään toiseen luokkaan. Osaamisalan valinnasta tai siitä miten vammaistyön opintojaksoa on tarjolla, ei minulla ole aavistutakaan. Tiedän, että sosiaalipalvelujen alla järjestetään oma osaamisalakoulutus vammaistyöhön, mutta aiemmin koulumme oppilaat eivät ole saaneet osallistua siihen. Ajatukset ovat siis jo vahvasti syksyssä vaikka kesä ei ole vielä edes taittunut heinäkuulle. Syksylle on luvassa sijaisuutta ainakin vammaistyön parissa. Olen kevyesti heittänyt ilmaan ajatuksen oppisopimuksesta sairaanhoitopiirillä.

Niin hassulta kuin se kuulostaakin, olen ylpeä tilinauhastani, jonka yläreunassa lukee työnantajan kohdalla sairaanhoitopiiri. Olen ylpeä onnistuneesta alanvaihdosta. Siitä, miten opintoni jatkuvat lähihoitajatutkinnon jälkeen, en osaa vielä sanoa, mutta todennäköisesti jatkuvat johonkin suuntaan. Tuleva syksy ja talvi ovat opintojen suhteen vaativampia kuin aiemmat jaksot. Edessä on hoidon ja huolenpidon opinnot lääkelaskuineen ja toimenpiteineen. Työssäoppimisesta ei ole vielä hajuakaan, vaikka tiedän sen olevan ensimmäinen asia, jota koulussa syksyllä kysytään.

Näin pari yötä sitten unen, jossa olin töissä entisessä myyntityössäni. Olin ahdistunut, turhautunut ja lähdössä pois, johonkin tuntemattomaan. Herättyäni tajusin kuinka onnellinen olen, ettei enää tarvitse kokea ahdistusta myyntitavoitteista, budjeteista, kateprosenteista, tilausten tarkistamisesta, reklamaatioista... Toki työ on aina työtä, mutta mikä kenellekin parhaiten sopii..

Surkea kuva superkuusta. Valitettavasti ei vaan optiikka riitä.. Eikä oikeasti ei ollut noin pimeää.

Talviturkinheittopaikka.

Happy end

Sain oppisopimuspaikasta tarpeekseni ja irtisanouduin. En ole pätkääkään huolissani siitä, ettei minulla on pysyvää, vakituista työpaikkaa. Uskon, että saan sellaisen jos haluan. Syksyyn asti on jo suunnitelmat selvät. Minulla on kesätyö. Syksyllä jatkuu opiskelu ja keikkahommaa on luvasssa. Uskon, että tämä oli hyvä ratkaisu. Pystyn halutessani kieltäytymään töistä, eikä työ toivottavasti ole yhtä pakkotahtista kuin oppisopimuspaikassa. Edessä on kuitenkin opiskeluni rankimmat osiot: Hoito ja huolenpito sekä osaamisala. Kahdesta ensimmäisestä näytöstä olen saanut kiitettävät arvosanat, eikä se yhtään vähennä painetta jatkaa samaan malliin.

Oppisopimusaikani oli rankka, mutta opettava kokemus. Nostan hattua niille, jotka jaksavat kauemman kuin vuoden ruohonjuuritason perushoidossa. Oma asemani työyhteisössä oli hankala. Opiskelijana oli vaikea olla omassa roolissani, ikäni, kokemukseni, luonteeni ja osaston tilanteen vuoksi. Sain mielestäni melko omituista palautetta tutkintotilaisuudessa, mutta yritin parhaani mukaan miettiä oliko se aiheellista. Tiedän, että työyhteisössäni oli muutama henkilö, jotka eivät pitäneet minusta. Eikä tietysti ole pakkokaan. Palautteen vuoksi mietin pitkään olenko oikeasti sellainen persoona, jollaisen kuvan palautteesta sai. Tiedän olevani suorapuheinen ja melko kriittinen. Tiedän kokeneeni työssä turhautumista sekä epätoivon hetkiä, mutta sain myös paljon kiitosta asukkailta ja suurimmalta osalta työkavereistani. Niin paljon kuin potilaiden/asiakkaiden/asukkaiden itsemäärämisoikeudesta paasataankin, voin vain sanoa, että se ei todellakaan totetudu hoivakotiasumisessa, ainakaan kyseisessä laitoksessa. Lopulta olin tilanteessa, jossa yhteistyökykyäni muiden hoitajien kanssa arvosteltiin, sillä perusteella, että pidin asukkaan puolta häntä koskevissa asioissa.Oppimiskokemuksena hyvä, mutta en voinut välttyä ristiriitaisilta tuntemuksilta.

Oppimispäiväkirja 7: Vaihteeksi vapaata.

Pääsiäisen työajanlyhennysten vuoksi minulla on useampi vapaapäivä peräkkäin. Aion levätä ja unohtaa työasiat kokonaan. Koulua on kyllä kolmesta vapaapäivästä kahtena, mutta sen kyllä kestää. Ehdin ehkä tehdä myös rästiin jääneitä koulutehtäviä. Ajattelin nauttia kevään ihanista aurinkoisista päivistä, käydä kirjastossa ja valmistella seuraavaa tutkintotilaisuussuunnitelmaa, ainakin hankkimalla tarvittavat kirjat.

Huomaan, että kun pitkän työrumban jälkeen pääsee vapaille ei ensin osaa tehdä mitään. Yhden päivän vapaani ovat yleensä menneet nukkuessa ja kotia siivotessa. Nyt olisi aikaa ja ehkä jopa energiaakin lähteä ovesta ulos ja maailmalle. Oma elämä, ihanaa!

En ole ehtinyt kovin paljoa miettiä tätä jatkuvaa menoa, mutta tiedostan, että oppisopimuspaikassani on isoja ongelmia. Osaamisalavalintaani ja työssäoppimisjaksojani pyritään rajoittamaan ja ohjailemaan työpaikan haluamaan suuntaan. Toisin sanoen: En saa tehdä omia valintoja, vaan työpaikka sanelee ehdot. Ainoa, mitä saan on todella paljon töitä, satunnaisella ohjauksella. Aluksi sanottiin, että minun ei milloinkaan tarvitse olla osastolla yksin vaan minulla on aina ohjaaja. Nyt olen ollut osastolla yksin ja myös useita vuoroja uusien kokemattomien sijaisten kanssa. Lääkkeet on yleensä käynyt jakamassa joku kokeneempi, mutta silloin on ollut kiire, eikä minua ole otettu mukaan lääkkeenjakoon, eli en ole oppinut asiasta mitään. Joskus olen kiireen vuoksi joutunut jakamaan lääkkeet dosetista asukkaille, koska muuta vaihtoehtoa ei ole ollut.

Osaston jatkuva henkilöstöpula ja vaihtuvat sijaiset ovat todellinen ongelma. Kiire vie joskus jaksamisen äärirajoille ja asukkaiden jatkuva tyytymättömyys saa minutkin surulliseksi. Ihmettelen miksi osastomme on jätetty tuuliajolle. Miksi vanhoja työntekijöitä ei siirretä osastollemme perehdyttämään uusia. Ja miksi uusia hoitajia ei opeteta tai perehdytetä niillä osastoilla, joissa rutiinit jo toimivat. Olen alkanut uskoa, että osastomme on valikoitunut ylijäämävarastoksi, johon on kerätty asukkaista ongelmatapaukset ja hoitajiksi kaikkein epäpätevimmät, itseni mukaan lukien.

Tragikomiikkaa tai ei, istuin yhtenä aamuna yöhoitajan aamuraportilla ainoana hoitajana ja siinä hänen kanssaan pohdimme, että mitenköhän minä yksin pärjään. Uhkasin jopa  lähteä kotiin. Raportin jälkeen kun olin jo menossa osastolla, saapui myöhässä työpariksi, yllätys, yllätys: Uusi sijainen. Aamuvuorossa oli taas vajaa miehitys ja epäpätevät keskenään, mutta teimme, minkä ehdimme. Saimme kuin ihmeen kaupalla  lähes kaikki päivän työt hoidettua. Jossain vaiheessa jouduin jättämään sijaisen yksin osastolle, enkä ole siitä mitenkään ylpeä.

Mutta nyt: Vapaita viettämään!!

PS: Monet tietävät minun kirjoittavan oppimispäiväkirjaa, mutta toistaiseksi harva onneksi tajuaa sen olevan julkinen. Olen alkanut tiedostaa hienoisen "kiinnijäämisen" riskin blogiini kirjoittamisen suhteen, mutta sananvapauden nimissä: Antaa palaa!

Oppimispäiväkirja 6: Oravanpyörä

Lopputilejä, uusia perehdyttämättä jätettyjä sijaisia, tuplavuoroja, saapumatta jääviä opiskelijoita, yksinoloa osastolla, ammottavia aukkoja henkilöstöresurssissa, jatkuva kiire. Siinä parin viikon saldoa. Epäkohtien luetteloa voisi jatkaa loputtomiin, mutta mitä hyötyä siitä olisi. Eivät ne ongelmat valittamalla ratkea, vaikka työparikseni tullut uusi sijainen ehkä niin uskoo. Sanotaan häntä nyt vaikka Irmeliksi.

Olen osastolla Irmelin kanssa kahden. Irmeli on tullut kanssani iltavuoroon. Olen itse tehnyt töitä jo aamuvuoron. Irmeli on osastolla ensimmäistä kertaa. Hän on varmasti vähän minua vanhempi, lihavampi ja pirusti kyynisempi. Hänen työhousunsa kiristävät ja paita piukottaa. Hän valittaa jatkuvasti jostain ja valittaessaan pysähtyy paikalleen, tekemättä mitään. Puolessa välissä iltaa alan olla todella kypsä. Hän kärttää taukoa. Sanon, että senkun menet. Huitelen yksin osastolla hälyjen perässä  ja tuskin huomaan hänen poissaoloaan, koska hänen jatkuva nillittämisensä on jäänyt korviini soimaan. Ärsyynnyn hänen hitaisiin liikkeisiinsä ja papattavaan puhetyyliinsä. En jaksa enää katsoa häntä, kuuntelusta nyt puhumattakaan.

Jalkojani pakottaa. Kaksitoista tuntia täynnä, kaksi jäjellä. Juon nopeasti pari lasia mehua käyn auttamassa asukasta iltapesuissa. Sammuttelen valot ja toivottelen hyvät yöt. Viimeiset asukkaat istuvat vielä tv:n äärellä kun hosun muruja lattialta ja pyyhkäisen pöydät. Irmeli palaa tupakalta ja nillittäminen jatkuu. Sanon hänelle, että aivan sama mitä teet, työt on kuitenkin hoidettava. Saattelemme viimeiset nukkumaan. Käyn vielä kysymässä omatoimisilta onko kaikki kunnossa ja toivottelen heillekin hyvät yöt.

Pääsen osastolta kirjaamaan ja antamaan yökölle raporttia vasta 15 minuuttia ennen työajan päättymistä. En tiedä kumpaa tekisin. Sijaisesta ei ole kumpaankaan. Sanon hänelle, että hän voi lähteä. Irmeli jankuttaa edelleen ovella. Alan toivoa hänelle pikaista kuolemaa, mutta juuri silloin hän älyää lähteä. Raporttini on surkea. Päässäni ei liiku mitään. "Kaikki ovat nukkumassa", sanon ja jatkan: "Ei mitään erityistä". Raapaisen muutaman huomion sähköiseen rapsaan. Jalkani tuntuvat jauhelihalta, hiki kirvelee silmissä. Pukuhuoneessa sekoilen kenkieni kanssa. Huomaan kuinka väsynyt olen. Käyn wc:ssä ja huomaan vierailevani sielläkin aivan liian harvoin. Otan hikiset työvaatteet kainalooni ja lähden viemään niitä pyykkiin. Käytävältä käännyn vahingossa väärään suuntaan ja mietin pitäisikö minun olla täällä ennemmin hoidettavana kuin hoitajana.

Kotimatkalla toivon hiljaa mielessäni, etten milloinkaan näe Irmeliä työvuorossa. Toiveeni saattaa toteutua, koska Irmelillä kuului olevan todella kamalaa koko illan.

Oppimispäiväkirja 2: Kaikki on paskaa paitsi kusi

Olen ollut uudessa työpaikassani nyt neljä päivää; yhden aamuvuoron ja kolme iltavuoroa. Olen onnellinen siitä, että talossa on vakituiset yököt. Pidän iltavuoroista, ehkä siksi, että alkaa tuntua, että hallitsen joitain asioita. Pidän osastostani, joka vaihtui ensimmäisen päivän jälkeen osastoksi 4. Haluan olla siellä, vaikka tiedän, että voin joutua olemaan myös kolmosella. En pidä  kolmososaston kaakattavista rouvista. Toki muistan, että kehitymistä voi tapahtua vain epämukavuusalueella ;)

Olen oppinut mikä on cystofix ja avannepussin älypohja. Erotan pantsit, fleksin ja kitaran toisistaan. Erotan myös saippuan, pesuvoiteen ja perusvoiteen, mutta toisinaan en erota käsisaippuaa desistä. Yhden kerran ihmettelin, että johan tämä käsidesi vaahtoaa, ennen kuin tajusin tujauttaneeni väärästä pussista. Osaan käyttää nosturia. Enkä pelkää paskavaippoja. Avannepussin tyhjennys on myös ihan ok. Muistan, että käsisuikusta tulee ensin aina kylmää vettä.. Muistan nostaa laidat ylös sängyistä. Tiedän, että suihkusaappaisiin kannattaa laittaa muovipussit.

Lääkkeistä en tiedä vielä paljon mitään, mutta opettelen aina kun tulee uusi nimi vastaan. Cipralexin tiesin jo entuudestaan ja se olikin hyvä koska omainen tuli siitä minulta kysymään.
Stesolid
Deprakine
Absenor
Neurotol slow
Risperidon
Donepezil
Nämä ovat muutamia kauppanimiä lääkkeille, joista olen ehtinyt ottaa vähän selvää. Osa on tuttuja jo kehitysvammaisten asumisyksiköstä. Alzheimerin tautiin on käytössä melkoinen kirjo lääkeaineita, joilla pyritään lähinnä oireiden hoitoon. Mistään niistä ei ole apua sairauteen itseensä.  Toki tutkimusta ja testausta uusilla lääkeainella tehdään koko ajan. Meidän aikamme mummot ja vaarit ovat koekaniineina tuleville polville. Itse ( jos olisin tutkija) kiinnittäisin enemmän huomiota rasvaliukoisten vitamiinien, proteiinien ja rasva-aine vaihdunnan vaikutukseen aivoissa ja hermosoluissa.

Oho, tämä kirjoitukseni lähti vähän raiteilta.. Ainakin jos otsikkoa katsoo.

Oppimispäiväkirja 1: Vanhuus ei tule yksin

Viimeisestä kirjoituksesta onkin jo aikaa. Hektisyyden ja väsymyksen vuoksi en ole kyennyt kirjoittamaan lausettakaan. Kaikki on kääntynyt päälaelleen. Ensin sain sijaisuuksia kehitysvammaisten asumisyksiköstä ja ennen kuin ne olivat päättyneet sain oppisopimuspaikan hoivakodista. Koska blogini on omani voinkin hyvin käyttää sitä oppimispäiväkirjanani.

Hoivakoti, jossa työskentelen on osa suurempaa yritystä. Talossa on useita osastoja ja joka osastolla noin 15 hoidettavaa.Tilat ovat kahdessa kerroksessa. Asukkaiden kunto vaihtelee suuresti ja voisikin sanoa, että ollaan kahden kerroksen väkeä. Alakerrassa ovat dementoituneimmat ja yläkerrassa  parempikuntoiset.
Ensimmäinen päiväni talossa oli melkeinpä shokki. Tulooni oli valmistauduttu huonosti, jos ollenkaan. Lähtölaukaus työhöni oli se, että joku työkavereistani haki minut käytävältä, kaivoi kaapin uumenista minulle työvaatteet ja vei minut toimistoon, jossa oli palaveri jo menossa. Tuntui, etten tajunnut mistään mitään. Olin vieraalla maaperällä, työpaidassa, jonka niskassa luki jonkun toisen nimi.

Palaverin jälkeen kaikki lähtivät osastoille ja toiseksi viimeisenä minut otettiin osastolle nro 3 aamutoimiin. Kävimme hoitamassa kahden autettavat asukkaat. Nostoja sängystä, vaipotusta ja lappupesua sängyssä, vessatusta, rasvausta, tukisukkia, pukemista. Nimet ja diagnoosit vilahtelivat ja kertakäyttöhanskoja sekä essuja kului. Aamupala päiväsalissa: Lääkkeiden ja ruuan jakaminen sujui hyvässä järjestyksessä. Huomasin osaston vastaavan olevan järjestelmällinen ja tarkka tyyppi.

Aamupalan jälkeen jatkui hoitaminen. Suihkutuksia, vaipanvaihtoja, kääntelyä, syöttämistä. En oikeastaan muista kovin paljoa tuosta päivästä, mutta parhaiten jäi mieleen se, että vasta puolen päivän jälkeen joku hoitajista kertoi, että osastolla on yksi MRSA- potilas, eikä häneen, hänen tavaroihinsa tai mihinkään mihin hän on koskenut saa tarttua ilman suojahanskoja. Ööö, olin juuri ruokailussa vienyt hänen nimikkotarjottimensa hänelle ilman hanskoja, eikä kukaan ollut sanonut mitään. Osastolla oli myös noroa ja muutama potilas oli huone-eristyksessä, mutta niistä olin tietoinen.

Iltapäivällä kahvilla asukkaat istuivat pöytien ääressä ja odottelivat kahvejaan kun yllättäen kaikki hoitajat, minua lukuunottamatta liukenivat jonnekin osaston syövereihin. Jäin yksin keittiöön ja pöydistä kuuluvan nurkumisen vuoksi aloitin kahvien jakamisen. Koska en tuntenut vielä talon tapoja enkä asukkaita kysyin ensimmäiseltä rouvalta minkälaisen kahvin hän haluaa. Oj, mikä riemu siitä syntyikään. Pöydässä olevat rouvat alkoivat kaakattaa, että enkö tiedä millaista kahvia täällä juodaan ja onkos nyt joku uudistus meneillään. Yksi kysyi, että etkös sinä ole koskaan ennen kenellekään kahvia laittanut. Sanoin, että toki olen, mutta kun en rouvien mieltymyksistä tiedä, niin on kysyttävä. Vaihtoehtoja kun tällä saralla riittää: iso tai pieni kahvi, mustana, tavallisella maidolla, laktoosittomalla maidolla, punaisella maidolla, tilkalla kylmää vettä, sokerilla, ilman tai makeutusaineella.

Osastolla on muutamia sänkyyn hoidettavia asukkaita. Osa heistä on kohtuullisen nuoria. Sängystä ei välttämättä mielellään nousta edes vessaan, kauppareissusta nyt puhumattakaan. Osalla heistä on varmasti paljon kipuja ja jäykkyyttä, joka suoranaisesti estää liikkumista. Toiset vain laitostuvat, ei enää kiinnosta..

Ensimmäisen päivän iltana mietin, kuinka havahduttavaa on nähdä ihmisiä, joiden liikkumista rajoittaa jokin vamma tai sairaus. Se saa kummasti motivaation liikkumista kohtaan nousemaan. On parempi pysyä jaloillaan, ettei joudu toisten armoille. Ajattelin jopa, että haluaisin itse heittäytyä ennemmin jyrkänteeltä alas kuin jäädä liikkumattomaksi sängyn pohjalle. Tietysti sängystä voi myös toipua uudelleen käveleväksi, joten eipä nyt vielä sinne rotkoon heittäydytä.

Tutkintotilaisuuden toteuttamissuunnitelma

Otsikon mukainen lausuma on saanut miltei kirosanan maineen. Omalta kohdaltani kyseinen nivaska on oltava valmiina huomenna tai lähetän sen eteenpäin keskeneräisenä. Kypsyminen on sillä tasolla, että toivon koko hässäkän olevan jo ohi. Ehkä se sitten ensi keväänä käy jo helpommin. Työharjoittelusta tai työssäoppimisesta kuten sitä hienosti kutsutaan olen tykännyt kovasti ja oppinut omasta mielestäni paljon.. Myös työn vähemmmän mukavista puolista. Yövuoro vaati tottumattomalta muutaman päivän korjausliikkeen vuorokausirytmiin. Tosin varmasti tietäisin jo paremmin toisella, kolmannella ja sitä seuraavalla kerralla, etten enää nukkuisi onneni ohi koko seuraavaa päivää.

Siinä määrin stressaavaa oppiminen ja kaikki uusi on ollut, että olen syönyt tämän viikon särkylääkkeitä kourakaupalla jäätyneeseen niskaan ja särkevään kupoliin. Huulessa kukoistaa komea herpesrupi ja silmänaluset näyttävät muutaman kymmenen litran jätesäkeiltä. Tulin hetki sitten iltavuorosta ja olen viikonlopun ympäriinsä töissä. Huomenna vapaapäivä ja tuon suunnitelman valmistumispäivä. PAKKO OLLA!

Olen asukkaiden suosiossa ja minua pyydetään apuun monessa asiassa. Lieneekö uutuudenviehätystä? Tänään yksikin asukas seurasi pitkään sivusta kun touhusin toisten asukkaiden kanssa ja sanoi lopulta minulle: Olet kyllä tosi mukava! Sanoin hänelle, että: Kiitos, kiva kuulla! Ja mukava olet sinäkin! Minusta kaikki asukkaat ovat ihania, rakkaita ja hurmaavia. Ikävä kyllä en voi sanoa samaa kaikista työkavereistani. Oma ohjaajani on onneksi ihana, lämmin, rohkaiseva ja lähes loputtoman kärsivällinen. Taidan tirauttaa kyyneleen tai pari kun jään pois kahden viikon kuluttua.

Työssäoppimisjaksolla

Ensimmäinen viikko työssäoppimista meneillään. Olen harjoittelemassa kehitysvammaisten aikuisten asumisyksikössä. Koska hoitoala on minulle uutta, suunnilleen kaikki on uutta. Olen välillä todella "kädetön" koska täällä ei aina pelkkä maalaisjärki riitä. Muutamassa päivässä olen oppinut, että monessa hommassa on hyvä vetää ensin suojakäsineet käsiin, käyttää  pesulappua, klooripesuainetta, käsidesiä ja vettä ja saippuaa. Ei sentään klooripesua asiakkaisiin. Jokainen asukki on yksilö, jonka omia juttuja on syytä kunnioittaa.

Työtä on kolmessa vuorossa ja niistä jokaisessa hihassa, kaulassa, käsivarressa tai housunpuntissa "roikkuu" joku, jolla asiaa, kysyttävää tai muuten vaan halu olla lähellä. Jokainen on ihana, sympaattinen, hauska, rakastettava omalla tavallaan. Oma puutteeni on epäselvän puheen ymmärtämisessä, pitää kysyä ja kysyä, aina uudelleen: Sano vielä, en saanut selvää. Jokaisella on myös oma tapansa puhua, mutista, myöntää tai kieltää ja sen ymmärtämiseen menee aikaa. Tiesin tämän tulkinta-asian olevan suurin haaste jo ennen työssäoppimisjakson alkua, mutta on vaikea päästä eroon turhautumisen tunteesta, kun ei vaan hahmota toisen sanomaa. Onneksi on vielä runsaasti aikaa edessä, paljon uusia kokemuksia ja haasteita.

Olen ollut iltaisin väsynyt, mutta silti eilen illalla nukahtamiseen meni pari tuntia. Ajatukset askartelivat päivän tapahtumissa. Luulen, että tänään väsymys vie voiton. Ensi viikolla on ensimmäinen yövuoro. Saapa nähdä miten siitä selviän.

Änkyröintiä vai oppimisen riemua?

Vajaan kuukauden päästä olen opinnoissani vaiheessa, jossa alkaa ensimmäinen työssäoppimisjakso. Tuntuu pelottavalta, uudelta ja virkistävältäkin. Olen alalla täysi ummikko ja pelko liittyy juuri omaan osaamattomuuteen. Miten osaan suhtautua, olla aktiivinen, korrekti ja luottamuksen arvoinen. Uutta on myös tutkintotilaisuus ja siihen valmistuminen.

Tutkintotilaisuussuunnitelma on vielä minulle aivan hepreaa ja niin se tuntuu olevan lähes kaikille opiskelutovereillenikin. Eilen meillä oli infotilaisuus liittyen työssäoppimisen aikana tehtäviin kirjallisiin dokumentteihin. Tilaisuuden jälkeen seisoimme hämmentyneinä ringissä koulun pihalla. Onneksi olimme kaikki yhtä ymmyrkäisinä siitä, mitä tuleman pitää. "Päivä kerrallaan", tuntuu olevan nyt aika monella mottona.

Selailin nettiä löytääkseni jotain apua tutkintotilaisuussuunnitelman tekoon, mutta löysin vain lisää hämmentyneitä kysymyksiä opiskelijoilta. Yhtäkään mallia eli aukikirjoitettua tutkintosuunnitelmaa en löytänyt. Varsinainen valtionsalaisuus siis on kyseessä! Jatkamme änkyröintiä ja yritämme valmistautua henkisesti tulevaan koitokseen.