Kotiinkuolijat ja menetetty sukupolvi

"Tavoitteena on, että mahdollisimman moni vanhus saisi asua kotona mahdollisimman pitkään." Onko kotona asuminen sama kuin kotiin kuoleminen ilman asianmukaista hoitoa ja huolenpitoa. Jos nykyinen kehitys jatkuu on tulevaisuuden vanhustenhoito kriittisellä polulla. Nykyiselläänkin hoitajat ( ne, jotka uskaltavat aukaista suunsa) kertovat karmaisevia tarinoita riittämättömästä henkilökuntamäärästä, jatkuvasta kiireestä, riittämättömyyden tunteesta ja omien eettisten periaatteiden rikkomisesta. Mitä konkreettisia toimenpiteitä kuntatasolla tai lainsäädännössä on viime vuosina tapahtunut, jotka mahdollistaisivat tilanteen myönteisen kehityksen? Väittäisin, että ei mitään. Ennemminkin päinvastoin. Tässäkin yksi esimerkki.

Vanhuspalvelulaki ei määrä hoitajaresurssista, eikä mikään takaa suurille ikäpolville laadukasta ja riittävää kotihoitoa. Koko kotihoito on suuri vitsi, jossa matalapalkkaiset hoitajat raatavat ylitöitä jaksamisen rajoilla. Mistä tämä johtuu? Rahapulasta! Kestävyysvajeen kaatuessa syliin on vaikea nähdä mitään ratkaisuja jos tuijotetaan ainoastaa rahakirstun suuntaan. Raha kuin ei ole koskaan lisääntynyt itsestään.
Koko talousjärjestelmämme on perinpohin mätä. Raha tai ennemminkin sen puute ajaa meidät kurjistamaan, leikkaamaan ja velkaantumaan lisää. Miksi emme kykene tekemään rakenteille mitään? Eikö järjestelmä on itse luomamme?

Samaan aikaan kun mummot ja vaarit kaatuilevat yksin kotonaan, joukko nuoria työttömiä räkii kattoon ja potee eksistentiaalista ahdistusta. Mihin jäikään talvisodan henki. Se on kai jo puhallettu loppuun. Väitän, (nyt ja aina) että yksilö on aina yhteiskuntansa tuotos. Olisiko yhteiskunnan otettava vähän vastuuta tuotoksistaan. Ainoa järkevä idea, jonka olen pitkiin aikoihin kuullut on vastikkeellinen sosiaaliturva. Mutta missä vaiheessa kasvatus meni metsään kun nuorisomme osaa vain ajaa oikeuksiaan, mutta ei tunne vastuutaan itsestään, saati sitten yhteiskunnasta. Ehdotan koulukurin palauttamisen lisäksi kouluhin uutta oppiainetta. Yhteiskuntavastuu ja ihmisläheisyys! Eiköhän tämä oman navan ympärillä pyöriminen jo ala riittää.

Tai: Niille, jotka eivät halua tai pysty osallistumaan asepalvelukseen tulisi määrätä pakollinen palvelus erilaisten hoitotyöyksiköiden sisällä. Voisi tehdä hyvää monelle nuorelle neidille. Olisi vähän muutakin ajateltavaa kuin ripsien paksuus tai geelikynsien pituus. Ja hyväähän se tekisi myös nuorille miehille.

Työikäisten tukeminen omien iäkkäiden ja sairaiden vanhempiensa hoitoon on surkea. Voisiko kuvitella, että samaan tapaan kuin lastenhoitoon myös vanhustenhoitoon olisi järjestettävissä palkallista tai tuettua vapaata töistä. Älkääkä nyt vain missään nimessä kuvitelko, että kannatan nykyistä järjestelmää äityislomien rahoituskuviossa. Yhteiskunnan vastuun tulisi olla tasapuolista niin äitiys- kuin muidenkin lomien suhteen. Yksittäisen yrittäjän taakkaa tulisi jakaa kaikkien työantajien kanssa yrityksen tuloksen, liikevaihdon ja koon mukaan. Hyvä hoito maksaa joka tapauksessa. Olisi ehkä hyvä keksiä uudenlaisia malleja myös sille miten työikäisten joustava, osa-aikainen omaishoito olisi mahdollista.

Jotenkin minusta kuitenkin luonnolliselta tuntuisi yhdistää kaksi erillistä ongelmaa, jossa piilee molempien ongelmien ratkaisu. Nuoret, syrjäytyneet ja työttömät sekä hoitoa ja huolenpitoa sekä seuraa ja peräänkatsomista tarvitsevat vanhukset. Usein tässä vaiheessa vedetään esiin ammattitaidottomuus ja mahdollisuus hoitovirheisiin. Minusta pahempaa kuitenkin on jos ei hoideta lainkaan ja mummot saavat rauhassa maata tuntikausia kaatuneena lattialla.