Kevättalven tunnelmia

Pienen etelänpyrähdyksen jälkeen täällä Bergenissä on edessä talvisia maisemia. Kylmää ei ole kovin ollut, mutta lunta olemme saaneet muutamaankin otteeseen. Kukkapenkeistä kuitenkin pilkistävät jo kevätkukkaset. Naapurin pihassa kukkii lumikellot ja pitihän sitä "omakin" kukkapenkki tarkistaa. Siellä pilkistelivät jo narsissin alut mullan alta. 

 Tätä kevättä leimaa päättämättömyys, levottomuus ja epätietoisuus. Viidenkympin villityksestäkin voisi kai puhua. Radiossa soi: "Should I stay or should I go" ja  "Oh, think twice, 'cause it's another day for you and me in paradise.." 

Ja vielä:
"Someday girl I don't know when
We're gonna get to that place
Where we really wanna go
And we'll walk in the sun
But till then tramps like us
Baby we were born to run"

Maahanmuuttajana olen enimmäkseen kokenut onnistumista ja hyvää mieltä mutta on myös ollut pahempia päiviä. Töissä kun tuntee itsensä välillä aivan idiootiksi ja kokee ettei sittenkään ymmärrä yhtään mitään norjaksi puhuttua, niin.. näinä päivinä miettii miksi yleensä on täällä. Suomessakaan ei haluaisi olla mutta, toisaalta siellä työtä ei ainakaan vaikeuttaisi kielivaikeudet. Täällä vaikeat asiat tuntuvat sata kertaa vaikeammilta ja työkaverin epäkunnoitus loukkaa syvästi. Tiedän myös sen, että toiset työkaverit pitävät lujasti puoliani ja auttavat aina kun vain voivat. Aina löytyy myös selkäänpuukottajia. Oman ammattitaidon puntarointi on ollut vahvasti esillä siksikin, että olenhan melko vasta valmistunut sairaanhoitajaksi. Tässä vaiheessa tukea ja ohjausta vielä kaipaisi sekä ammatillisesti että uudessa työpaikassa talon tavoista, rutiineista ja vastuunjaosta.

Sanalla sanoen jos jotain haluaisin täällä Norjassa työelämässä parantaa niin se on perehdytys. Perehdytykseen käytetään muutama työvuoro ja sitten kuvitellaan, että tulija jo osaakin kaiken. Anteeksi nyt vaan, mutta tunnen ainakin olevani vieläkin aivan alkutekijöissä. Tilanteet, joissa olen ollut yksin ainoana sairaanhoitajana koko hoivakodissa vastuussa 60 asukkaasta eivät kyllä naurata. Siitä sitten vaan soittelemaan legevaktille kun jonkun kunto äkisti romahtaa. Puhelin on minulle juurikin se pahin painajainen, koska koen, että on vaikea ymmärtää kun ei näe puhujaa ja luurista kuuluu milloin minkäkinlaista norjan mongerrusta.

Tähän mennessä olen (toivottavasti) selvinnyt näistä tilanteista "kunnialla", mutta luulen, että nämä tilanteet olisivat stressaavia myös omalla kielellä. Toki työ tekijäänsä opettaa, mutta olen silti ajatellut vaatia lisää perehdytystä erityisesti akuuttitilanteiden varalle. 

Pitkän tähtäimen suunnitelmista en tiedä mitään. Vaikeuksissa ei tietenkään koskaan pitäisi luovuttaa vaan jatkaa sinnikkäästi eteenpäin. Tänään on tällainen päivä ja huomenna taas voin kokea, että kaikki menee nappiin ja osaan hommani riittävän hyvin.

Marraskuu

 Marraskuu Bergenissä on ollut leuto. Etukäteen ajattelin, että talvitakki on kaivettava esiin hyvissä ajoin, mutta taisin olla väärässä. Nollaraja on taidettu alittaa vain kerran. Kaupungilla kulkiessa näkyy usein miehiä shortseissa. Luulisin, että on usein kyse siitä, että ovat tulossa jostain treeneistä, eivätkä ole viitsineet pukea kunnolla päällensä.. Lämpötila on enimmäkseen pyörinyt jossain viiden ja kymmenen lämpöasteen tietämissä. Toivoisin saman jatkuvan. En kaipaa lunta, enkä varsinkaan jäätä.

 Kissa sai uuden raapimis- ja kiipeilypuun. Jospa kisu viihtyisi enemmän siinä kuin meidän ruokapöydällä radion päällä. 

Toinen osa norjan kielen kurssia on kohta käyty. Norja sujuu hyvin ja käytän sitä automaattisesti ja kaikissa tilanteissa. En edes ymmärrä vaihtaa englanniksi, jos en ymmärrä jotain vaan pyydän   niin kauan toistamaan norjaksi, että ymmärrän. Usein toinen kerta menee jo kaaliin. Ymmärrystä on tullut testattua arkipäivän tilanteissa, työpaikan koulutustilaisuuksissa, keskusteluissa lääkärin ja hoitajien kanssa. Pääsen taas testaamaan kielitaitoani erikoissairaanhoitoon sydänpolille joulukuussa.

Lisälyöntejä

Ensimmäinen kuukausi uudessa työpaikassa on takana. Työkaverit on tulleet tutuiksi ja rutiinit alkaa jotenkin olla hallinnassa. Asukkaiden oikut opeteltu. Lääkkeiden jako suoritettu jo monesti. Hätätilanteilta toistaiseksi vältytty, myös paloharjoitukselta, sitä kauhulla odotan. Mitään kunnon perehdytystä en ole vieläkään saanut. Tuskin saankaan. Sama tilanne on ollut aiemmissakin työpaikoissa, myös Suomessa. Olen viihtynyt, vaikkakin erityisesti iltavuorot ovat osastolla haastavia, onhan kyse dementiapotilaista, jotka "villiintyvät" illan tullen. Lähes kaikki haluavat lähteä kotiin, eivätkä ymmärrä, miksi he ovat "laitoksessa", josta ei pääse lähtemään, kun siltä tuntuu.

Tässäpä on lisäksi yksi vitsi. Hoivakoti ei ole suljettu, ainoastaan suojattu, jolloin sieltä on mahdollista lähteä ulos jos vain tietää, mistä ovesta mennä. Käytäntö on suomalaisesta näkökulmasta outo. Kun kysyin asiaa työkaveriltani, hän sanoi, että Norjassa on laki, joka kieltää ovien lukitsemisen jos kysessä on hoivalaitos, joka luokitellaan suojatuksi, ei siis suljetuksi. Tällöin asukkaat, potilaat tai asukkaat eivät ole pakkotoimin hoidettavia. Myöskään ovia ei silloin saa lukita. Niinpä asiakkaitamme pääsee silloin tällöin ulos, omille teilleen. Busseja kulkee läheltä ja melkein vierestä kulkee vilkasliikenteinen valtatie. Rakennuksen takana on myös kohtalaisen suuri vesistö. Voimme vain yrittää suojata asukkaita näiltä riskeiltä. Kuljeskelevien asukkaiden kaulaan tai ranteeseen laitetaan hälytin ja toivotaan, etteivät he ota sitä itse pois.

Jos asukas katoaa, aloitetaan systemaattinen etsintä. Tämä on kivaa puuhaa (Sarkasmia!). Talossa kun on kaksi kerrosta ja useita risteäviä käytäviä, lukemattomia huoneita, varastoja, pukuhuoneita, kappeli, keittiö jne. Jos asukasta ei löydy sisältä, aletaan etsiä ulkoa ja ilmoitetaan omaisille ja poliisille.

Tämän karkaamismahdollisuuden lisäksi stressaavaa on iltavuorojen kiire ja vastuu, ainakin silloin kun olen ainoa sairaanhoitaja kolmelle tai pahimmassa tapauksessa kuudelle osastolle. Onneksi talossa on paljon osaava ja vastuunsa kantavaa henkilökuntaa. Koen pärjääväni hyvin norjankielellä, mutta kokemattomuuteni sairaanhoitajana sekä paikallisen hoitokulttuurin erikoispiirteet kyllä aiheuttavat välillä lisälyöntejä tai pelkkää hämmennystä, joskus huvitustakin. Esimerkkinä mainittakoon norjalaisen hoitokulttuurin kukkanen, jossa helsefagarbeiderit ja hjelpepleierit eli
apuhoitajat, jotka ovat olleet talossa ties kuinka kauan, käyvät kysymässä minulta lupaa antaa asukkaalle tarvittavia lääkkeitä, kuten kipugeeliä polveen tai parasetamolia särkyyn.

Lisälyöntejä tosiaan on löytynyt sydämestäni ihan oikeastikin. Olen tähän asti ollut perusterve, mutta muutama vuosi sitten aloin oireilla pyöräillessäni. Kurkkuuni tuli kova kipu ja aloin voida pahoin. Liitin asian silloin jotenkin kylmään ilmaan ja ajattelin, että vika on keuhkoissani. Viime kesänä sain samanlaisia oireita useamman kerran ja niihin liittyi pahoinvoinnin ja huonon olon lisäksi rintakipua ja huimausta. Oireet ilmaantuivat yleensä rasituksessa kun kapusin ylämäkeä työmaalleni. Omalääkäri otti verikokeet, verenpaineen ja ekg:n. Niissä ei ollut mitään poikkeavaa ja lääkärini epäili, että kyseessä on paniikkihäiriö ja/tai hiton huono kunto. Minut passitettiin kuitenkin rasituskokeeseen. Siellä paljastuivat lisälyönnit. Koe ei tuntunut juuri mitään, ei kipua kurkussa, eikä rinnassa. Hengästyin kyllä mutta en niin, että olisi pitänyt sen tähden lopettaa. Nyt joudun/pääsen vielä ct- tutkimukseen. Lääkitystäkin on suositeltu, ainakin siksi aikaa, että selviää, mistä oireet johtuvat. Vanhuus ei tule yksin, sillä on lääkäri ja pappi kyydissä.. No, ei vaan, kyllähän tästä vielä selvitään. Musta huumori se vaan kukkii!

Høst; Velkommen til virkeligheten!

Syksy; Tervetuloa todellisuuteen! Syksyn pimeys ja trooppinen syysmyrsky saapuivat yhtä aikaa. Ostin lisää led-kynttilöitä.

 Sain töistä työvuorot ensi kevääseen saakka. Shokki iski! Apua olen jumissa! Milloin on loma? Loma; mieluiten puoli vuotta kerrallaan. Pitääkö se nyt päättää? Näin unta, että olin maalannut ainakin kymmenen keltaista auringon kuvaa. Kaipaan valoon, siis. Unessa kauhistelin, miten paljon olikaan keltaista väriä kulunut niihin kaikkiin aurinkoihin.

Toinen töistä saatu lappu on vuosisuunnitelma, jonka yläkulmassa lukee 2019/20. Aivan järjetöntä! En ole osannut kirjoittaa siihen mitään. "Lukitsetko vastauksen?" Ööö, en!

Vaikea on suunnitella 2020 maaliskuuta. Levoton sielu, ei ole ollenkaan varma missä silloin on. Miten voikaan olla ahdistavaa yrittää sopeutua ennaltasuunniteltuun tulevaisuuteen. Ahtaa itseään vähän liian pieneen laatikkoon, josta ajatukset, unelmat ja haaveet pursuilevat yli laitojen kuin vaaleanpunainen tyllialushame liian piukkaan pakattuna.

Kanssasisaren seikkailu Norjan kotisairaanhoidossa

Sisar seikkailee
Tästä linkistä pääset lukemaan kesätyökaverin mietteitä kolmen viikon seikkailusta Bergenissä ja Arnassa.

Eteenpäin, me mennään eteenpäin..

Taas homma etenee kun taakka kevenee..

Uusi työ alkoi tällä viikolla. Homma tuntuu omalta, vähän samalta kuin Suomessa, vanhainkodissa. Ei vaan ole niin kova kiire. Asukkaita on vain kymmenen, hoitajia yksi vuorossa enemmän, vähintäänkin. Suomessa 14-16 asukasta syötettäviä, sänkyyn hoidettavia. Täällä perässäjuostavia. Palkka lähes tuplat. Sairaanhoitajalla on suurempi vastuu ja enemmän töitä, koska hjelpepleierit eivät saa tehdä kaikkea sitä, mitä lähihoitajat saavat tehdä Suomessa. Työyhteisössä on hyvä henki. Tunnen olevani tervetullut ja toivottu. Tulevaisuus näyttää, minkälaiseksi koen työni sitten kun "honeymoon" on ohi.

Työpaikka ainakin on helpommin saavutettavissa kuin kesätyöni, viiden minuutin, hyvien bussiyhteyksien päässä. Työpaikan ympäristö on kaunis. Kiinteistössä työskentelee keittiöhenkilökuntaa, laitossiivoojia, vahtimestari ja pyykkihuolto, kaikki se, mikä Suomessa on ulkoistettu, lopetettu tai siirretty hoitajien vastuulle. Se ei muuten ole mikään pikkujuttu, se!

Just nyt tuntuu hyvältä! 

Töihin/töissä vuoren rinteillä, Bergen, Arna

Pakollinen tauko blogissa johtuu lähinnä energian suuntautumisesta työelämän puolelle. Kesätyö Arnassa on jo reilusti loppupuolella urakkaa. Kuljen junalla töihin tuonne vuoren toiselle puolelle. Matkaan täältä Bergenin keskustasta menee kävelyineen ja odotusaikoineen noin tunnin verran. Olen tehnyt paljon viikonloppuja ja silloin junavuoroja on harvemmin. Se tietää lisää odottelua. Junamatka itsessään ei kestä kuin 7-9 minuuttia, ja matka taittuu siis vuoren sisään tehtyä tunnelia pitkin. Autolla matka kestää noin puoli tuntia. Paitsi jos joku tunneleista on suljettu.. ja sitä sattuu aika usein.

Tässä työmatka ja maisemia työpäiviltäni:

 Ensin kävelen alas täältä vuoren rinteeltä kohti rautatieasemaa. Maisemat on hienot. Useimpina päivinä aamuvuoroon mennessä aurinko piilottelee vielä vuoren takana, mutta ilma on ollut lämmin.

Ylhäältä alas kävellen kestää noin 10 minuuttia. Nämä kuvat tässä yllä on otettu ilta-auringossa, mutta voi luvata, että aamuisin on ihan yhtä kaunista.

Rautatieasemalla on kuvanottohetkellä harvinaisen hiljaista.

 

Ylläoleva kuva on Arnan Øyrane Torgetin pihasta, juna-aseman läheltä. Tästä jatkuu patikka kotihoidon toimistolle, johon on jokseenkin huonot kevyenliikenteen väylät. Ihmiset kulkevat jalkaisin rataa pitkin. Radalla ei pääsääntöisesti kulje junia, kuin sunnuntaisin yksi museojuna. 

"Kevyenliikenteen väylä" jatkuu kinttupolkuna radan ali. Matkalla jos jonkinlaista hyppyestettä ja irtosoraa. Tämä osuus on siis jyrkkää alamäkeä alas radalta. Ei tämä nyt ehkä suojuoksua vastaa, mutta väsyneenä ja kiiressä voi vähän kiviä tulla potkittua.

Tämän kompuroinnin jälkeen ollaankin sitten kotihoidon toimistolla. Töissä ajelen sekä bensakäyttöisillä, hybrideillä että sähköautoilla. Huvittavin on pikkuinen sähkösuzuki, joka on muistuttaa lähinnä leikkiautoa. Kätevähän tuo on näillä kapeilla ja kiemuraisilla teillä. Yhden kerran olen raapaissut autoa (tähän mennessä) muurin kanttiin, muuten olen säästynyt kolhuilta.

Sitten maisemia työn ohessa:

Toisinaan on vaikea pitää katse tiessä, koska maisemat ovat todella kauniita.

Sata hienoa paikkaa olen vaan ajanut ohi ja ajatellut, että tästäkin napsasen kuvan jonakin päivänä kun on ylimääräinen sekunti aikaa pysähtyä. Tämä kuvasato on siis monen viikon saalis. On sitä sentään enimmäkseen töitä tehty eikä vain kameran kanssa kuljeskeltu.

Sitten kun työpäivä on tehty, matkustan saman matkan takaisin kotiin. Paluumatkan loppuosa on nousua tälle Fløyenin rinteelle. Iltavuorosta tullessa alkavat jo kaupungin valot syttyä.

Kaunis kesäsää päättyi sateeseen

Pitkän aurinkoisen ja sateettoman jakson jälkeen saamme maistaa Bergenin "normaalia" säätä, eli vaakasuoraa vesisadetta. Olen aloittanut työt hiljakseen kotisairaanhoidossa ja käyn  kielikurssia kansanopistolla. Kielikurssin ensimmäinen osa päättyy parin viikon kuluttua ja sen jälkeen aloitan työt täysipainoisesti. Nyt olen tehnyt vasta perehdytyspäivät ja muutaman ekstravuoron viikonloppuisin. Alku on ollut jälleen samaa, mitä koin Hurumissa viime kesänä. Turhauttavaa eksyilyä, autoilua ympäri kylää, ajanhaaskuuta, myöhästelyä ja tietämättömyyttä. Viimeisin vuoro tosin meni melko hyvin, mutta kauhulla odotan taas uusia osoitteita, joihin en löydä perille.

Kesän jälkeen olen ajatellut hakea töitä jostain vähän lähempää, tai helpomman matkan takaa. Nyt kuljen potkulaudalla (..saa nauraa) ja junalla töihin. Eipä silti, potkulaudat ovat täällä melko yleisiä, myös aikuisten kulkupelinä. Muuten työmatkat menevät melko hyvin, mutta pyhäisin, illalla junia kulkee harvemmin ja joudun pitämää kelloa silmällä, etten myöhästy junasta ja jää asemalle odottelemaan keskiyöksi. Muutoinkin rasittavat illasta aamuun vuorot tuntuvat näin etukäteen ajatelleen ikäviltä, koska matkohin menee runsaasti aikaa ja aamuherätykset iltavuoron jälkeen eivät kuulu lempijuttuihini. Nukahdan melko hitaasti ja heräilen helposti ennen kellon soittoa, joten luulen että näissä tapauksissa yöuni jää liian vähäiseksi. Tästä syystä ja sen vuoksi, että nykyinen työni on lomasijaisuus, laitoin jo yhden työpaikkahakemuksen hoivakotiin ja sain kahden päivän kuluttua haastattelukutsun. Haastattelu on ensi viikolla. Tästä työpaikkasta sain vinkin eräänä kauniina iltana, terassilla kun samaan pöytään istui sairaanhoitaja, jonka kanssa aloimme jutella. Sattumia, sattumia!

Paperiasiat ovat edenneet siihen pisteeseen, että olemme miehen kanssa molemmat saaneet id-tunnukset ja minä ammattitaidon auktorisoinnin sh-tutkinnolleni. Id-tunnuksien saamiseen piti hankkia työsopimus pidemmälle ajalle ja se onneksi onnistui, kun soitin työnantajalleni. Tämä kiemura hidasti id-tunnusten eli fødselsnummer(oiden) hakuprosessia ikävästi.  Olimme ajatelleet hankkia asukaspysäköintiluvan autollemme, kunhan id:t tulevat, mutta saimmekin tilaisuuden toimittaa auton Suomeen jo ensi kuun alussa. Yritimme haalia kasaan äkkiä tarvitsemamme huonekalut ja kuljettaa ne asunnolle. Tämän  jälkeen emme enää jaksaneet ja halunneet maksaa kallista viikkohintaa auton parkkeeraamisesta asuntomme edessä, vaan ajoimme sen työpaikkani pihalle parkkiin. Toivottavasti se säilyy siellä paikoillaan ja ehjänä, kunnes se saa kyydin Suomeen.

Aurajoki mukana Bergenissä

Tänään olemme saaneet runsaasti sadetta ja tuulta.

Muuten arki kulkee täällä omia ratojaan. Olemme käyneet paljon kaupungilla ja puistoissa, olen nauttinut jäljellä olevasta vapaasta. Olen myös saanut yhden suomalaisen ystävän. Hän on virkavapaalla omasta työstään Suomesta ja töissä täällä hoitajana. Olemme tavanneet muutaman kerran ja käyneet piknikillä ja taidemuseossa. On ollut ihana vaihtaa kokemuksia työskentelystä ja asumisesta täällä Bergenissä. Olen tutustuntut myös kielikurssilla, uusiin ihmisiin. Heidän kanssaan on ollut mukava jutella, juuri niistä asioista, joita maahanmuuttajana täällä Norjassa kohtaa.

Kun lähtee kotimaastaan muualle asumaan, voi huomata, että "kotimaa" saa uudenlaisen sädekehän. Huomasin tämän erityisesti kevätjuhlien aikaan kun näin Suomen uutisissa pätkän lakkiaisista. Kevätjuhlat ovat aina olleet minusta jotenkin haikeita ja nyt niihin liittyi vielä Suomen, herkän kesän glooria, joka sai sydämen läpättämään. Ah  ja voih! Koti-ikävän aika on koittanut.

Muutoinkin kun arki hakkaa vasten naamaa kaikkine paperinpyörityksineen ja kielivaikeuksineen tulee helposti mieleen, että kaikki olisi Suomessa niin paljon helpompaa (tai tutumpaa). Silloin on hyvä muistuttaa itseään siitä, että ei tänne ole helppoa tultu suorittamaankaan, vaan kehittymään ihmisenä, vahvistumaan ja kokemaan "jotain ihan muuta".

Pitkä kevät -sit ku elämä

Kun vielä kerran saa viimeisen tehtävän korjattavaksi. Kun vielä kerran joutuu käymään koulussa. Vielä kerran hakemaan tavaroita. Vielä kerran tavata muut opiskelijat. Vielä kerran täyttämään lomakkeen.. ja yhdesti ainakin vetämään talvitakin esiin kevättakin sijasta ja pipon syvälle päähän.

Elämää on muuten aika vaikea suunnitella jos ei tiedä, missä asuu puolen vuoden päästä. Viime kuukausina on tullut pohdittua juurettomuuden merkitystä ja sitä miksi väliaikaisuus on huono juttu. Tässä nykytilanteessa, jossa tulevaisuus on jossain muualla kuin nykyisessä asuinpaikassa on turha rakennella kovin suuria sosiaalisia kuvioita tai verkostoja. Kuitenkin jokaisen ihmisen perustarpeisiin sisältyy jonkun asteinen joukkoon kuulumisen tarve. Ulkomailla asuessa huomaa, että toinen ulkosuomalainen tai toinen ulkomaalainen on luonnollisempi uusi kaveri kuin natiiviasukas. Ulkopuolisuuden tunne yhdistää. Ulkosuomalaisuudesssa on eräänlainen välitilassa elämisen maku. Ei tarvitse välittää mitä kaikkea siellä Suomessa möyhätään, miten se "some räjähti" taas kerran jostain lausunnosta. Politiikan viime kuviot eivät niin kiinnosta, eikä samat puhuvat päät enää tunnukaan puhuvan juuri minulle. Joskus voi jopa huokaista, onneksi en ole Suomessa -Lunta on puoleen sääreen ja pakkasta 15 astetta, HAH!

Kevät on tuntunut alkaneen täällä jo tammikuussa, lunta ei ole ollut kuin muutamana päivänä. Lämpimien kelien odotus on kuitenkin ollut pitkä. Muutaman viikon on ollut jo melko kuivaa ja aurinkoista, mutta lämpöasteet ovat kuitenkin yltäneet vain muutaman asteen plussalle. Välillä on yöpakkaset olleet niin kireitä, että olen säälinyt helmililjoja, jotka olen jo tuikannut ulkoruukkuun kevättä odottelemaan.

Kärsivällisyys ei ehkä ole vahvin puoleni. Olen silti yrittänyt kouluttaa itseäni hetkessä elämiseen. On turha nojautua siihen, että kaikki hieno, mahtava, upea tulee vasta ensi kuussa, ensi kesänä tai ensi vuonna. Nyt on paras aika, koska muuta hetkeä ei ole kuin, nyt, nyt, nyt. Kuitenkin malttamattomana odotan, että koulu loppuu, saan todistuksen käteen, saan auktorisoinnin tutkinnolleni, saan työpaikan ja pääsen muuttamaan.. johonkin. tai alkuun ..johonkin. Voisin kirjoittaa kirjan kalkkiviivoille kaatumisesta, niin paljon olen sitä miettinyt, kaiken turhuutta. Egoilua, saavuttamista, maaleja, päämääriä, tavoitteita, tutkintoja. Ehkä tämä on vain turnausväsymystä. Pelkoa kaiken ponnistelun turhuudesta.

Ensi kuun alussa teemme reissun Suomeen. Kesällä on vielä tehtävä toinen keikka ja samalla mietittävä, miten auton kanssa jatkossa toimitaan. Suomen  rekisterissä olevalla autolla ei saisi pitkään täällä Norjassa ajella, jos ei ole esittää pätevää syytä auton käyttöön.

Käytännön asioita ja paperihommia on muutenkin kasapäin hoidettavana tutkinnon ja ammattipätevyyden todentamisen kanssa. Jännittää miten aikataulut osuvat kohdilleen. Täällä päässä kun mikään ei tunnu käyvän käden käänteessä ja jotkut asiat eivät suju sitten ollenkaan..Integroitumista odotellessa..