Muistisairaiden hoitoa Norjassa

Olen nyt työskennellyt yli vuoden Norjassa hoitotyössä sekä kotihoidossa, että hoivakodissa. Tällä hetkellä työskentelen dementiaosastolla kunnallisessa hoivakodissa. Työ on pääasiassa samanlaista päivärutiinissa ahertamista kuin Suomessakin. Muistisairaiden hoidossa on kuitenkin yksi merkittävä ero. Suurin osa hoivapaikoista kuuluvat kategoriaan: Suojattu yksikkö tai mitekä tuo nyt kääntyisikään suomenkielelle. Ajatus on kuitenkin se, että yksikkö ei ole suljettu. Suomessahan lähes kaikki dementiayksiköt ovat suljettuja. Tähän vaikuttaa ennen kaikkea laki. Norjan laki on tiukempi sen suhteen voidaanko potilas/asukas sulkea lukkojen taakse vai ei. Vastaus on useimmiten: "Ei". Käytännössä  asukkaan on kuitenkin todella vaikea päästä vapaasti pois tai ulos yksiköstä. Mahdollista se kuitenkin on ja sitä tapahtuu.

Työpaikkani läheisyydessä kulkee vilkasliikenteinen moottoritie, josta on haettu karkureita useammankin kerran. Tämä "avoimet ovet"- ajatus on jokseenkin absurdi. Periaatteessa siis ovet ovat lukittuja, mutta aivan kaikkia ovia ei saa lukita. Jos asukas on tarpeeksi terävä-älyinen ja sinnikäs, hän löytää oven, josta on vapaa kulku ulos. Monella asukkaista on kaulassa tai ranteessa kannettava hälytin, joka antaa hälytyksen jos asukas kulkee ulos ovesta, mutta tähänkin tarvitaan lupa ja omaisten suostumus. Kaikki asukkaat eivät pidä hälytintä tai ottavat sen pois/hukkaavat sen.

Muistisairaille, usein levottomille ja ahdistuneille asukkaille siis ikään kuin tarjotaan  mahdollisuus päästä karkuun. Vaikka en pidä sähkölukoin suojattuja suomalaisia hoivakoteja ihanteellisena ratkaisuna, tuntuu tämä norjalainen vaihtoehto vähintäänkin yhtä pöljältä.

Toinen ero suomen käytäntöihin on melko ehdoton norjalainen tulkinta pakkokeinojen käyttämisestä. Pakoksi lasketaan muun muassa pesu- ja hoivatilanteissa (esim. käsistä) kiinnipitäminen, paikalta poistumista estävä fyysinen estäminen, esimerkiksi oviaukossa seisominen ja kulun estäminen, sängynlaitojen käyttäminen yms. Pakkokeinoiksi lasketaan myös hoitotilanteita edeltävän rauhoittavan lääkityksen käyttäminen.

Pakkoa  saa käyttää vain jos siihen on lääkärin lupa. Se edellyttää aina, että potilaan terveys ja turvallisuus on uhattuna, ellei hoitotoimenpidettä tai esim. pesua suoriteta. Esimerkiksi kerrottakoon, että asukas saa siis istua yhteisessä ruokapöydässä ulosteet housussa ja pahalta haisten jos se ei uhkaa akuutisti hänen terveyttään. Terveyttä uhkaavaksi tilanteeksi voisi laskea vaikkapa suuri infektiovaara, jos asukkaalla vaikkapa olisi painehaava takamuksessa. Pelkkä ruokottomuus, lika ja haju eivät siis riitä pakkokeinojen käytön oikeutukseksi.

Olemme usein työpaikalla pohtineet tätä ongelmaa myös eettiseltä kannalta. Missä menee raja asukkaan itsemäärämisoikeuden ja toisaalta arvokkuuden ja ihmisarvon kunnioittamisen välillä. Tästä esimerkkinä on ollut tilanne, jossa hoitoa ja pesua vastustava asukas ja hänen omaisensa liikkuvat yhdessä julkisilla paikoilla. Asukas ulkoilee likaisena ja haisevana. Onko se ihmisarvoista? Omaisten ja hoitajien  mielestä ei ole, mutta lääkäri ei voi auttaa, koska tästä ei ole haittaa asukkaan terveydelle tai turvallisuudelle.

Toivoisitko vastaavassa tilanteessa, että sinua pestäisiin pienellä pakolla edes kerran viikossa vai haluasitko haista? Voisiko potilas/asukas itse määrätä tästä asiasta etukäteen hoitotestamentissa? Itse ainakin haluaisin, että minut pestäisiin, vaikka hangoittelisin vastaan. Mieluusti voisin ottaa myös lyhytvaikutteisen rauhoittavan lääkityksen ennen pesua jos hoitajani arvioisivat, että siitä olisi minulle apua.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

P.s. Ensimmäinen työkeikka Norjassa; valmistelvat toimenpiteet

Mar-ra-skuuuu!

Kynttilän korvike