torstai 27. syyskuuta 2012

Tylsä päivä

Oli tylsää, joten piti keksiä jotain...muutakin kuin läksyjen lukemista.

 
 Tässä vaiheessa laitoin uunin päälle.. ja PAM, uunista pamahti lamppu. Olipa kivaa sitten taskulampun kanssa tiirailla uuniin..

 Vähän jännitti osaako sitä rypytystä enää tehdä kun on joskus talouskoulussa 20v.sitten näitä tehnyt.

 Reilusti täytettä.. ja hyvinhän se meni, ihan niinkuin eilen viimeksi olisi rypyttänyt..

 Jauhoja pellille ja piirakat perään. Huono juttu vaan, että uunini on tosi huono ja paistoaika venyi ja väri jäi vaaleaksi, vaikka yritin käyttää myös grillivastusta. Paistuivat kuitenkin!

 Runsas täytteen käyttö kostautui ja täyte loppui kesken. Tein pika-pikaa perunamuusia jauheesta ja viimeisellä pellillä olikin sitten perunapiirakoita. Itseasiassa perunapiirakat olivat TOSI HYVIÄ!

Satsista tuli 40 kpl piirakoita. Osa meni suoraan pakastimeen. Mukavasti se päivä siinä meni..
Ohje täältä: Hellapoliisi, karjalanpiirakat


perjantai 21. syyskuuta 2012

Auringot

Loppukesän auringot. Toin ihan sisälle asti kun palelevat tuolla ulkona. Lovely, isn't it?

torstai 13. syyskuuta 2012

Uusille urille

Haparoidessani kohti uutta uraani, otin alkuun rokotuksen parsinneulalla ja luin Kaarina Davisin Rankka kutsumus-kirjan. Oh-hoh! Mihin sitä onkaan päätään työntämässä. Työ itsessään on rankkaa sen tiedän jo entuudestaan, mutta kirjassa kuvataan lohduttomasti työyhteisön hierarkkista nokkimisjärjestelmää, kuuroja esimiehiä, ylimielisiä lääkäreitä, joustamattomia työvuorolistoja, jatkuvasti kasvavia vaatimuksia sekä uuvuttavaa määrää harjoittelijoita, säästövaatimuksia ja uusia sääntöjä.

Olen Kaarinan kanssa samaa mieltä siitä, että hoitajiksi valikoituu kutsumustyötä tekeviä, kilttejä, empaattisia ihmisiä,  joiden on vaikea sanoa "Ei" kun kyseessä on potilaiden hyvinvointi tai lojaalisuus työkavereita ja yhteisöä kohtaan. Kuitenkin jatkuvuuden kannalta olisi enemmän kuin järkevää painottaa hoitoalan opiskelijoille omien rajojen asettamisen tärkeyttä ja omasta jaksamisesta huolehtimista.

On järkevämpää tarvittaessa olla vähän hankala ja vaativa kuin pitää itseään heittopussina ja polttaa itsensä loppuun muutamassa vuodessa. Tiedän itse kuuluvani näihin kiltteihin, joustaviin ja uhrautuviin tyyppeihin, jotka raahaavat itsensä vuoro vuoron jälkeen töihin vaikka ryömien, pää kainalossa.

 Yritän kuunnella herkällä korvalla opettajiani: Sanotaanko jotain työsuhdeasioista,  työajoista, vuorolistoista , vapaapäivista, lomista. Valmennetaanko työyhteisön nokkimisjärjestelmän varalle. Opetetaanko sanomaan: " Ei, minulle ei sovi." "Ei, minulla ei ole aikaa." "Ei, minä tarvitsen vapaapäivän/ ruokatauon/kahvitauon/loman/lepohetken."

Harjoittelen mielessäni: "Ei, ei ei." "Ei, ei, ei." Oman etuni nimissä, ei.

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Potager horror show

Olen menossa katsomaan olisiko potager-puutarhassani kypsynyt kurkkuja tai kesäkurpitsoita. Kevyin mielin ja askelin kuljen sorakäytävää kohti puisia kasvilaatikoita. Äkkiä hoksaan, että kaikki ei ollut kunnossa. Nurmikolla retkottaa raato. Ällöttävää! Lajista ole varma, mutta minusta se näyttää ROTALTA. Ok, ehkä pieneltä rotalta. Vaikeatahan sitä on tunnistaa jos kaverilla ei ole päätä ja suolet tursuavat permannolle. Olisitte ehkä halunneet kuvan? Ehkä ette.

Hämmennyksessäni menen kuitenkin tarkistamaan kasvilaatikoita ja kerään kypsyneet kasvikset koriin. Pälyilen raatoa. Kärpäset surisivat sen ympärillä. Siitä pilkistää vähän punaista ja lihan väristä höttöä ruohikon seasta. Hyi, en saata katsoa kovin tarkkaan. Näen, että sillä oli melko pitkä vähän rottamainen häntä ja ihan hetken mietin, että nostaisin otusta hännästä, mutta ei, suolet voisivat roikkua ikävästi. Tulen siinä peranneeksi sorakäytävän reunoilta ryöppyävät heinät kerätessäni rohkeutta raadon siirtoon. Haen pienen lapion, heitän tukun heinää raadon päälle ja suuntaan lapion tarkkaan otuksen ehjästä päästä raadon alle. Hii-op! Heinä otuksen päällä on ihan vain sitä varten, ettei minun tarvitse katsoa sen puuttuvaa päätä ja ellottavia sisäkaluja. Mihin minä sen nyt pistän, en ainakaan kompostiin. Yök, ajatuskin maatuvasta rotankuvatuksesta minun multani seassa.. Kaivan sille pienen kuopan tontin laidalle tupsautan raadon sinne heinineen päivineen ja lapioin soraa päälle. Palaan potageriin ja huomaan epämääräisen lihapalan jääneen nurmikolle. Kaivan sen piiloon potagerin sorakäytävään.

Naapuri leikkaa nurmikkoaan ja pysäyttää koneen kohdalleni. Se on kutsu keskustelemaan. Hän kysyy olemmeko säästyneet vesimyyriltä.Heidän pihallaan on kuulemma komeita kekoja. Ahaa! Rottani olikin siis vesimyyrä. Olen jotenkin helpottunut. Olin jo kuvitellut rotan nuuhkimassa kesäkurpitsoitani ja maistelemassa tomaattejani. Pelkkä lajinvaihto tuntuu helpotukselta. Miten inhoankaan rottia! Vesimyyrät syövät kuulemma juuria. Mielessäni kiitän naapurin kissaa kuitenkin siitä, että se on poistanut yhden vesimyyrän naapurin pihalta kaivelemasta. Tosin saaliin jättäminen nurmikolleni ei ole kovin mukava temppu.





maanantai 3. syyskuuta 2012

Onnea valitsemallanne tiellä!?

Olen lukenut kirjoja ja artikkeleita alanvaihtajista, mutta ei mikään lukemastani anna oikeaa kuvaa siitä kauhusta ja epävarmuudesta, jota ainakin minä, alanvaihtajana aika ajoin tunnen. Vaikka kuinka uskon, että muutos on  minulle oikeansuuntainen tulee eteen hetkiä, jolloin mietin olenko totaalisesti päästäni vialla ja menossa ojasta allikkoon. Lähinnä epäilen (mielen)terveydellisiä seikkoja ja sitä olenko sittenkään oikea henkilö hoivatyöhön. Tähtäimessäni ei suoranaisesti ole osastotyö tai esim. vanhustenhoito, mutta tiedän, että toki tällä sektorilla töitä olisi eniten ja varmimmin.

Hoitoalaa ajatellessa nousevat nopeasti mieleen uhkakuvat henkilöstöpulasta, jatkuvasta kiireestä sekä huoli  jaksamisesta. Asioiden nykytila esimerkiksi vanhusten kotihoidossa ei aiheuta äänekkäitä hurraa-huutoja. Uskon, että parempaan suuntaan ollaan menossa, mutta en voi olla tyytyväinen nyt tehtyyn ratkaisuun, jossa hoitohenkilökunnan  määrän TAVOITE vanhustenhoidossa on puolikas yhtä hoidettavaa kohden. Yhdellä kädellä, joskus vasemmalla, pitäisi siis hoitaa yhtä mummoa tai pappaa. 
En voi kuin kysyä: MIKSI?

Suomessa, jota myös hyvinvointivaltioksikin kutsutaan on hukattu totuus siitä, että vain huolella tehty työ on kannattavaa. Kellottamalla, kiristämällä ja säästämällä ei voi saada aikaan kuin sutta. Tähän vetiseen totuuteen pitäisi jo vihdoin herätä! Juosten kustu on aina juosten kustu!

Sama typerä kelloon ja rahapussiin tuijottava asenne on kuin syövän lailla levinnyt koskemaan kaikkea yleistä terveydenhuoltoa, sosiaalipalveluja, koulutusta, jne. Olisi ymmärrettävä, että rahan ja sitä kautta käytettävän työajan pitäisi palvella ihmistä ja inhimillisyyttä eikä toisinpäin. Työn mielekkyys muodostuu siitä, että saa tehdä parhaansa ja välillä pystyy tuntemaan onnistumisen iloa. Siinä hetkessä kun työntekijä muuttuu resurssiksi ja työ budjetoidaan tikittäviksi minuuteiksi ja käsistä luisuviksi euroiksi ollaan jo pahasti kusessa.

Yhtenä päivänä kotihoidossa olevan vanhuksen luona voidaan käydä 6 (kuusi) lyhyttä pyrähdystä eri tai samojen ihmisten toimesta. Lääke, ruoka, tarkistus, hoitotoimenpiteitä, pesu, siivous, jne. Jokainen käynti maksaa. Olisiko ehkä edullisempaa ja laadullisesti parempaa jos yksi tai kaksi ihmistä hoitaisivat kaiken kerralla ja viipyisivät vähän pidempään, ehkä jopa tunteja(!) minuuttien sijaan ja olisivat selvillä vanhuksen tilasta ja voininista.  Kokisiko vanhus ehkä saavansa parempaa palvelua, läsnäoloa ja huolenpitoa? Olisko hoitajalla "vähemmän kilometrejä mittarissa" päivän päätteeksi?

Vinkkinä sanottakoon, että Tanskassa saa kaksikätistä ja täyspäistä hoitoa, jopa yli satavuotiaana.