Yyterissä

Dyynien välisissä varjopaikoissa oli vielä lunta

Meri oli  rannasta vielä vahvasti jäässä, mutta kaukana ulapalla näkyy avomeri.

Kaksi joutsenta lenteli edestakaisin kaakattaen. Tässä kohtaa taas harmitti objektiivin liian lyhyt polttoväli.

Näyttää keväältä, mutta vain näyttää..

Aurinko paistoi niin kauniisti ikkunoista sisään, että menin kissan kanssa ulos. Hetken ulkoilun jälkeen palasimme sisälle, koska kylmä tuuli nipisti selästä. Palasimme ikkunoiden ääreen haaveilemaan.

Kärsin väsymyksestä, vatsavaivoista ja totaalisesta kyllästymisestä. Kai näitäkin päiviä vaan pitää olla. Tietoisuus viimeisestä vapaapäivästä kalvaa todellisuuteni mustan aukon. En halua ajatella sitä: Arkea. Olen tehnyt koulutehtäviä ja pitäisi tehdä edelleen, mutta huvitus on nollassa. Motivaatio tiessään. On olo, että en halua mitään, en jaksa mitään, en pysty mihinkään. Soitin entiselle työantajalleni ja kävin yhdessä haastattelussa. Molemmista luvattiin keikkatöitä. Olen lirissä, en tiedä, mitä teen. Suunnittelin tekeväni toisen tutkintotilaisuuden ja katsoa sitten miten edetään. Kesäkuussa päättyy koeaika. Kevättä mennään jo kovaa vauhtia, mutta ei vaan tunnu siltä.

Haaveillaan nyt sitten vaikka tästä...

Oppimispäiväkirja 7: Vaihteeksi vapaata.

Pääsiäisen työajanlyhennysten vuoksi minulla on useampi vapaapäivä peräkkäin. Aion levätä ja unohtaa työasiat kokonaan. Koulua on kyllä kolmesta vapaapäivästä kahtena, mutta sen kyllä kestää. Ehdin ehkä tehdä myös rästiin jääneitä koulutehtäviä. Ajattelin nauttia kevään ihanista aurinkoisista päivistä, käydä kirjastossa ja valmistella seuraavaa tutkintotilaisuussuunnitelmaa, ainakin hankkimalla tarvittavat kirjat.

Huomaan, että kun pitkän työrumban jälkeen pääsee vapaille ei ensin osaa tehdä mitään. Yhden päivän vapaani ovat yleensä menneet nukkuessa ja kotia siivotessa. Nyt olisi aikaa ja ehkä jopa energiaakin lähteä ovesta ulos ja maailmalle. Oma elämä, ihanaa!

En ole ehtinyt kovin paljoa miettiä tätä jatkuvaa menoa, mutta tiedostan, että oppisopimuspaikassani on isoja ongelmia. Osaamisalavalintaani ja työssäoppimisjaksojani pyritään rajoittamaan ja ohjailemaan työpaikan haluamaan suuntaan. Toisin sanoen: En saa tehdä omia valintoja, vaan työpaikka sanelee ehdot. Ainoa, mitä saan on todella paljon töitä, satunnaisella ohjauksella. Aluksi sanottiin, että minun ei milloinkaan tarvitse olla osastolla yksin vaan minulla on aina ohjaaja. Nyt olen ollut osastolla yksin ja myös useita vuoroja uusien kokemattomien sijaisten kanssa. Lääkkeet on yleensä käynyt jakamassa joku kokeneempi, mutta silloin on ollut kiire, eikä minua ole otettu mukaan lääkkeenjakoon, eli en ole oppinut asiasta mitään. Joskus olen kiireen vuoksi joutunut jakamaan lääkkeet dosetista asukkaille, koska muuta vaihtoehtoa ei ole ollut.

Osaston jatkuva henkilöstöpula ja vaihtuvat sijaiset ovat todellinen ongelma. Kiire vie joskus jaksamisen äärirajoille ja asukkaiden jatkuva tyytymättömyys saa minutkin surulliseksi. Ihmettelen miksi osastomme on jätetty tuuliajolle. Miksi vanhoja työntekijöitä ei siirretä osastollemme perehdyttämään uusia. Ja miksi uusia hoitajia ei opeteta tai perehdytetä niillä osastoilla, joissa rutiinit jo toimivat. Olen alkanut uskoa, että osastomme on valikoitunut ylijäämävarastoksi, johon on kerätty asukkaista ongelmatapaukset ja hoitajiksi kaikkein epäpätevimmät, itseni mukaan lukien.

Tragikomiikkaa tai ei, istuin yhtenä aamuna yöhoitajan aamuraportilla ainoana hoitajana ja siinä hänen kanssaan pohdimme, että mitenköhän minä yksin pärjään. Uhkasin jopa  lähteä kotiin. Raportin jälkeen kun olin jo menossa osastolla, saapui myöhässä työpariksi, yllätys, yllätys: Uusi sijainen. Aamuvuorossa oli taas vajaa miehitys ja epäpätevät keskenään, mutta teimme, minkä ehdimme. Saimme kuin ihmeen kaupalla  lähes kaikki päivän työt hoidettua. Jossain vaiheessa jouduin jättämään sijaisen yksin osastolle, enkä ole siitä mitenkään ylpeä.

Mutta nyt: Vapaita viettämään!!

PS: Monet tietävät minun kirjoittavan oppimispäiväkirjaa, mutta toistaiseksi harva onneksi tajuaa sen olevan julkinen. Olen alkanut tiedostaa hienoisen "kiinnijäämisen" riskin blogiini kirjoittamisen suhteen, mutta sananvapauden nimissä: Antaa palaa!

Miksi suostumme tekemään töitä tauotta?

Sukellan nyt työaikakäytäntöjen ihanaan maailmaan. Laki sanoo, että jos töitä on yhtäjaksoisesti päivän aikana enemmän kuin 6 tuntia on työntekijällä oikeus taukoon, jonka pituus on vähintään puoli tuntia ja sen aikana on oikeus poistua työpaikalta. MUTTA asiasta voidaan "sopia" työnantajan ja työntekijän kesken myös muuta. Niinpä asiasta on "sovittu", että taukoja ei pidetä eli tauko on ns. joutuisa tauko, joka kuuluu työaikaan ja sen aikana tehdään "tarvittaessa" töitä. Joutuisastihan se kuluu töitä tehdessä..
Kuka tällaista on "sopinut" ja kenen kanssa. Samalla toisella suunnalla runokielellä sanotaan, että tauot auttavat ylläpitämään työntekijän jaksamista ja hyvinvointia. Eli käännettynä työntekijän hyvinvointi ja jaksaminen ei kiinnosta työnantajaa ollenkaan.

Sama asenne koskee myös vuorokautista lepoa ja työvuorojärjestelyä. Vuorokautinen lepo työaikalaissa on 11 tuntia, mutta jotenkin se on saatu kutistumaan Superilla 9 tuntiin. Työvuorot olisi runokielen mukaan hyvä suunnittella aamu-ilta-yö-vapaa-mallilla, mutta käytännössä ne pyörivät juuri väärin päin. Teen jatkuvasi ilta- aamu-periaatteella, jolloin vuorojen väliin jää 9 tuntia, josta työmatkat syövät vielä reilun tunnin. Eli nukun vajaat yöunet ilman hereillä vietettyä vapaa-aikaa ja palaan takaisin tauottomaan työhöni. Olen myös tehnyt tuplavuoroja, eli paikannut poissaolevaa työntekijää jäämällä aamuvuorosta suoraan iltavuoroon. Työaikani oli tällöin klo 07- 21. Tämän jälkeen kävin nukkumassa vajaat yöunet ja tulin seuraavana aamuna jälleen töihin klo: 07.00. Tiedän, etten ole työpaikallani ainoa, joka on tehnyt tällaisia vuoroja, mutta en odota saavani työn sankari mitalia.

Samaan tapaan toimivat käytännöt vapaapäivien suhteen. Vapaapäiväsijoittelussa vapaapäivät osuvat harvoin peräkkäisiin päiviin, jolloin lepo olisi yhtämittaista ja työstä irrottautuminen tapahtuisi paremmin. Yhden päivän vapaalla työntekijä ei palaudu, koska mieli työskentelee ensin menneen päivän tapahtumissa ja sen jälkeen tulevan päivän tapahtumissa.  Kenen etu tällainen työaikajärjestelmä on? Miten pitkälle se kantaa?

Yhä vahvemmin olen alkanut ajatella, että isossa yrityksessä, jonka pääasiallinen toimiala on rahan tekeminen ei ole ihmisen hyvä olla. Ihminen muuttuu koneen osaksi. Jos työntekijänä kysyn jostain asiasta, jonka koen epäkohdaksi on perustelu yleensä se, että näitä samanlaisia paikkoja on monta ja kaikissa muissakin paikoissa tehdään näin. Tasapäistämälläkö asiat saadaan luistamaan? Eli jos kaikilla on yhtä huonosti niin kukaan ei voi vaatia parempaa. Kaikki muutkin tyytyvät. Tyydy sinäkin. Lusikoi vellisi ilman taukoa ja ole hiljaa. Ja tsop, tsop takaisin töihisi siitä!

Oppimispäiväkirja 6: Oravanpyörä

Lopputilejä, uusia perehdyttämättä jätettyjä sijaisia, tuplavuoroja, saapumatta jääviä opiskelijoita, yksinoloa osastolla, ammottavia aukkoja henkilöstöresurssissa, jatkuva kiire. Siinä parin viikon saldoa. Epäkohtien luetteloa voisi jatkaa loputtomiin, mutta mitä hyötyä siitä olisi. Eivät ne ongelmat valittamalla ratkea, vaikka työparikseni tullut uusi sijainen ehkä niin uskoo. Sanotaan häntä nyt vaikka Irmeliksi.

Olen osastolla Irmelin kanssa kahden. Irmeli on tullut kanssani iltavuoroon. Olen itse tehnyt töitä jo aamuvuoron. Irmeli on osastolla ensimmäistä kertaa. Hän on varmasti vähän minua vanhempi, lihavampi ja pirusti kyynisempi. Hänen työhousunsa kiristävät ja paita piukottaa. Hän valittaa jatkuvasti jostain ja valittaessaan pysähtyy paikalleen, tekemättä mitään. Puolessa välissä iltaa alan olla todella kypsä. Hän kärttää taukoa. Sanon, että senkun menet. Huitelen yksin osastolla hälyjen perässä  ja tuskin huomaan hänen poissaoloaan, koska hänen jatkuva nillittämisensä on jäänyt korviini soimaan. Ärsyynnyn hänen hitaisiin liikkeisiinsä ja papattavaan puhetyyliinsä. En jaksa enää katsoa häntä, kuuntelusta nyt puhumattakaan.

Jalkojani pakottaa. Kaksitoista tuntia täynnä, kaksi jäjellä. Juon nopeasti pari lasia mehua käyn auttamassa asukasta iltapesuissa. Sammuttelen valot ja toivottelen hyvät yöt. Viimeiset asukkaat istuvat vielä tv:n äärellä kun hosun muruja lattialta ja pyyhkäisen pöydät. Irmeli palaa tupakalta ja nillittäminen jatkuu. Sanon hänelle, että aivan sama mitä teet, työt on kuitenkin hoidettava. Saattelemme viimeiset nukkumaan. Käyn vielä kysymässä omatoimisilta onko kaikki kunnossa ja toivottelen heillekin hyvät yöt.

Pääsen osastolta kirjaamaan ja antamaan yökölle raporttia vasta 15 minuuttia ennen työajan päättymistä. En tiedä kumpaa tekisin. Sijaisesta ei ole kumpaankaan. Sanon hänelle, että hän voi lähteä. Irmeli jankuttaa edelleen ovella. Alan toivoa hänelle pikaista kuolemaa, mutta juuri silloin hän älyää lähteä. Raporttini on surkea. Päässäni ei liiku mitään. "Kaikki ovat nukkumassa", sanon ja jatkan: "Ei mitään erityistä". Raapaisen muutaman huomion sähköiseen rapsaan. Jalkani tuntuvat jauhelihalta, hiki kirvelee silmissä. Pukuhuoneessa sekoilen kenkieni kanssa. Huomaan kuinka väsynyt olen. Käyn wc:ssä ja huomaan vierailevani sielläkin aivan liian harvoin. Otan hikiset työvaatteet kainalooni ja lähden viemään niitä pyykkiin. Käytävältä käännyn vahingossa väärään suuntaan ja mietin pitäisikö minun olla täällä ennemmin hoidettavana kuin hoitajana.

Kotimatkalla toivon hiljaa mielessäni, etten milloinkaan näe Irmeliä työvuorossa. Toiveeni saattaa toteutua, koska Irmelillä kuului olevan todella kamalaa koko illan.

I have a dream

Kuva osoitteesta: http://xml.thinkspain.com/propertyphotos/HRAfRF1%2FUURJR0NDBwNPd0c6ZUJAQgZGf3htIgEC

Oppimispäiväkirja 5: Seinä

Osastollani henkilöstön vaihtuvuus on suurta, kiire jatkuvaa, epäselvyydet, epätietoisuus ja epämukavuus jokapäiväistä. Olen odottanut, että tilanne vakiintuisi, saisi muotoja, rutiineja, aikatauluun löysää. Kaikki odotukseni ovat olleet turhia. Hoitotiimimme on hajanainen, ilman yhteistä aikaa tai sovittuja työtapoja. Työkaverini viestittävät väsymyksestä, kiireestä ja sekaannuksista. He ovat turhautuneita työvuoroepäselvyyksiin, sijaismenettelyyn, esimiestyöhön.. Asukkaat valittavat viivästyksistä, huonosta informaatiosta, unohduksista, vaihtuvista hoitajista sekä hoitamattomista asioista.

Olen itse yrittänyt keskittyä perustyöhöni, mutta sitäkin haittaa kireä aikataulu ja vastuukysymysten epäselvyys. Useissa tilanteissa olen toiminut itsenäisesti, vaikka periaatteessa olisin tarvinnut ohjaajan tai toisen hoitajan avukseni. Olen nostanut vuoteeseen, kääntänyt ja hoitanut yksin kahden autettavia asukkaita. Olen  myös hieman vastentahtoisesti jakanut annosteltuja lääkkeitä. Ainoa, mihin en ole vielä suostunut on pistäminen. Ohjaajani kanssa en ole työskennellyt yhtään päivää kolmeen viikkoon.

Minua ei henkilökohtaisesti haittaa pieni kiirekään, mutta asukkaat eivät koe sitä kovinkaan positiivisena. Olen useaan otteeseen kuullut heidän sanovan, että meitä hoitajia on liian vähän. Tiedän, että odottaminen on turhauttavaa, vallankin kun on kysymys sairaista ihmisistä, joiden pitäisi päästä pitkäkseen tai  nukkumaan, syömään, vessaan tai saada puhdas vaippa tai lääkkeet.

Vastassani on seinä tai paremminkin muuri. Asia, jolle en voi mitään. En voi muuttua enemmäksi, en enää nopeammaksi, muuttumatta huonommaksi. Eilen kaadoin kiireessä maitopurkin pöydälle, unohdin jakaa yhden ihmisen lääkkeet ja toisen silmätipat. Lääkkeet menivät 50 minuuttia myöhässä ja silmätipat kolme tuntia myöhässä.

Silti sain vaipanvaihdosta asukkaalta arvosanaksi  10+ ja siirrosta pyörätuoliin 9 :). Sain monta asukasta hyvillä mielin sänkyynsä nukkumaan. Silitin montaa poskea ja selkää. Pitelin montaa kättä. Kuuntelin monet jutut, muutaman itkun ja useat valitukset. Kun illalla lähdin kotiin mietin tuliko kaikki tehtyä. En ollut varma, mutta sen tiedän, että parhaani tein.