Paljasjaloin ja kevyin sydämin

 Valokuvia karsiessani löysin tämän valokuvan, jossa tv:n päällä nököttää ihana läksiäislahjaksi saamani runotaulu, jonka sain työkavereiltani( Kiitos, Hanna!) Valokuvassa ei ollut muuta merkittävää, joten repäisin tämän kulman talteen. Taulusta hajosi muistaakseni lasi ja sitten koko taulu joutui hävitykseen. Tuo runo on kuitenkin ollut mielessäni silloin tällöin vuosien varrella. Nyt tuo runo tuntuu taas ajankohtaiselta. Samaan teemaan sopii äänikirjana juuri nyt kuuntelussa oleva Helena Kastikaisen Kävele, unohda, rakastu.

Taas on aika karistaa Suomen pölyt jaloistaan- tavarat maailmalle ja kissa kainaloon

 Olen lukenut artikkeleita kodeistaan paenneista ukrainalaisista ja siitä, mitä he ovat kiireessä ottaneet mukaansa. Paljoa ei tietenkään ole käsiin jäänyt. Monet ovat ottaneet joitain pieniä esineitä, kuvia, ikoneita, matkamuistoja häämatkalta. Mitä itse ottaisit? Mikä olisi merkityksellistä tai tarpeellista? 

Minulle tärkeä taulu.

Yhä selvemmin alan ymmärtää, että tavara on vain tavaraa ja muistot ovat muistoja. Joihinkin esineisiin liitän kuitenkin voimakkaita tunteita ja niistä esineistä luopuminen on hankalaa. Toisaalta kun päätöksen on tehnyt- niin antaa mennä. Jotain muuta saa varmasti tilalle. Enpä ole montaakaan tavaraa kaipaillut, vaikka todella paljosta olen luopunut. Vaikeinta, ehkä mahdotonta on luopua muutamasta rakkaasta taulusta ja valokuvista. Onneksi kuvat ovat nykyisin digitaalisia, eivätkä vie tilaa muuttolaatikoista. Olen kuitenkin sen verran dinosauruskaudelta, että paperikuviakin on ollut albumikaupalla. Nimenomaan ollut, ei siis ole enää harvat ja valitut.

 Pari vuotta sitten meidät repäistiin Norjasta takaisin Suomeen ikävissä merkeissä. Kuolemantapaukset perhepiirissä ovat leimanneet täällä viettämäämme aikaa vahvasti. Nyt kun käytännön asiat on täällä hoidettu, paluumuuttomme jää tällä kertaa tähän pariin vuoteen. Elämän tilkkutäkkiin haetaan seuraavaksi uusia värejä Espanjan taivaan alta. Tällä hetkellä meneillään on jo tutuksi käynyt toimenpide: Kaiken omaisuuden karsiminen, myyminen ja kierrättäminen.  Odotan hetkeä, jolloin viimeisetkin tavarat on pakattu, asunto siivottu ja ovi suljetaan perässämme viimeisen kerran. Kaikki maallinen on laukuissa tai tallessa varastoituna muuttolaatikoihin. Nyt taidan jo arvata, ettei mitään vapauden huumaa ehkä tule. Ainakaan viimeksi ei tullut. Silloin tosin oli pikkuinen pakettiauto ahdettu täyteen muuttotavaraa. Nyt yritetään lähteä vielä kevyemmin varustein. Lentäen. 

Vaikka luulisi, että kaiken myyminen, lahjoittaminen ja kierrättäminen olisi helppoa niin tässäkin voi niin sanotusti maalata itsensä nurkkaan. Kannattaa miettiä missä tai minkä päällä nukkuu viimeiset yöt kun kaikki huonekalut on myyty ja mistä syö tai millä syö kun kaikki astiat ja kahvelit on pakattu alimpaan laatikkoon tai lahjoitettu eteenpäin. Maton reunallakin voi tietysti istua ja tuijottaa myydyn tv:n sijaan ikkunasta ulos. Okei, näkeehän sitä tv:tä netistäkin, mutta... järjestyksellä ja ajoituksella on vissi merkitys, myös irtaimiston hävitysprosessissa. Yllätyksiltä ei tietysti aina voi välttyä. Kysynnän ja tarjonnan laki kun ei aina noudata mitään logiikkaa. Tavara, jonka myynnin luulisi kestävän pitkään viedäänkin käsistä. Toisaalta joku puoli-ilmainen tai kokonaan ilmainen tavara pyörii jaloissa tuskastuttavan pitkään. 

Näissä tunnelmissa toivon, että meidän jäljelle jättämistämme tavaroista osa menee niille, jotka ovat paenneet kotimaastaan ja tulevat tänne lähes tyhjin käsin ja mieli täynnä sodan muistoja. Me ulkopuoliset emme voi edes kuvitella millaista on paeta kotimaastaan jättäen kaiken, toiset jopa perheenjäsenensä sodan armoille ja muuttaa pakon edessä vieraaseen maahan. Meidän tilanteemme on siis tähän verrattuna täysin erilainen. Lähdemme vapaaehtoisesti ja voimme päättää rauhassa, mitä otamme mukaamme. Emme pakene sotaa, emme ole pakolaisia. Ehkä elintasopakolaisia, mutta saavumme kohdemaahamme etuoikeutettuina ja elämämme on uudessa maassa täynnä vaurauden antamia mahdollisuuksia. Emme ole traumatisoituneita, kuin ehkä pitkittyneestä keväästä ja yhä kohoavista polttoaineen ja kahvin hinnoista ja niistähän toipuu nopeasti.  Toivottavasti sota ei toteudu missään muodossa täällä meidän lintukodossamme. Toivottavasti itäraja pitää. 

Mistään tulevasta emme vielä tiedä. Kyse on siis sukelluksesta syvään päähän, selkä edellä. Ei ole vielä asuntoa, ei työpaikkaa, eikä tarkempia suunnitelmia. On ainoastaan vahva usko siihen, että elämä kantaa. Norjan seikkailusta on sen verran jäänyt hyviä kokemuksia, että ei pelota byrokratia, ei kielen oppiminen, eikä kulttuurishokki. Aina sitä paikkansa löytää ja jos ei viihdy, pois pääsee samaa tai eri tietä kuin tullessa. Toivottavasti on olemassa vielä Suomi, mihin palata.

 

Lenkillä

 

Tavallinen lenkki metsässä. Paitsi, että unohtui käydä veskissä lähtiessä ja rakko ilmoittelee, että olisi aika tyhjennellä poistovesiä. Hyppään ojan yli pehmeään mättäikköön ja etsin tiheän pusikon..ja pissaan. Nousen tarpeiltani ja revin lenkkihousuja ylös kun minulle tulee äkkiä olo, että joku tarkkailee minua. Vasemmalle katsoessani näen  suuren kuusen alla hahmon, joka selvästi heiluu sivuttain. Joku ukko, paitsi aika pieni. Se kääntyy minuun päin ja jään hämmästyneenä tuijottamaan sitä. Se on keskikokoinen ja ruma, likainen ja outo. Sen päästä sojottaa muutama lian jäykistämä pitkä hiussuortuva ja sen silmät välähtää kun se katsoo minua. Jossain pääni sisällä ääni sanoo: Peikko! Sen silmät ovat syvällä kuopissaan ja niiden katse on pistävä ja pahansuopa. Se liikahtaa äkisti minua kohti ja sieppaa maasta kepin ja alkaa heiluttaa sitä vihaisesti ilmassa ikään kuin haluaisi sohaista minua sillä. Samalla sen kurkusta nousee matala murina. Katson inhoten sen teräviä likaisia hampaita ja alan perääntyä. Otan muutaman askeleen taakse päin ja samalla kun tunnen kenkäni takertuvan johonkin, tajuan tehneeni virheen. Äkisti mätkähdän selälleni maahan ja peikko käy hyökkäykseen. Se hyppää hajareisin päälleni ja näen miten se kohottaa kepin ilmaan ja kuulen kuinka keppi synnyttää viuhuvan äänen kun se lähestyy päätäni ja TUH! Kaikki pimenee.. 

Tajuntani palatessa tajuan, että minua raahataan pitkin mättäitä. Alan huutaa ja potkia paniikissa. Se saatanan peikko yrittää viedä minut johonkin koloonsa seksiorjaksi. Yritän huitoa ja potkia minkä pystyn, mutta ei voi päästä irti kovasta otteesta ja sitä paitsi päähäni koskee aivan hirveästi, ja tajuan, että kohta en enää tajua mitään... kaikki pimenee taas. 

Herään uudelleen ja korviini koskee aivan hirveä ääni. Näen jonkun naisen kasvot ja kuulen puhetta, mutta en ymmärrä sanaakaan. Huudan tuskissani: Se oli peikko! se oli peikko! Se löi minua päähän! Tunnen, että kättäni pistetään ja vajoan ihanaan uneen. 

Herään valkoiseen valoon ja desinfiointiaineen hajuun. Päähäni koskee edelleen, mutta tajuan olevani sairaalassa. Kaunis, nuori hoitaja kipittää luokseni ja kyselee vointiani. Kerron, että päähän koskee ja oksettaakin vähän. Silmäkulmaa tykyttää ja käsivarteen sattuu. Hoitaja hymyilee. Miksi se hymyilee? Onko se peikon kätyri?

 Olet sairaalassa, hoitaja sanoo. Olit kaatunut metsässä, hän jatkaa. Toinen lenkkeilijä soitti sinulle ambulanssin. Olet lyönyt pääsi ja kasvosi. Silmäsi todennäköisesti mustuu, mutta luita ei ole murtunut, mutta sinulla on aivotärähdys. Muistatko miksi olit siellä keskellä metsää?  Ja kuka on Veikko? Olitko Veikon kanssa siellä metsässä? Haluatko tehdä rikosilmoituksen? 

Haluan, minä sanoin. En tunne ketään Veikkoa, mutta haluan tehdä rikosilmoituksen siitä paskiaisesta!

Vähän myöhemmin sänkyni ääreen saapuu kaksi virkapukuista poliisia.He kyselevät  kysymyksiä. Olinko joutunut hyökkäyksen kohteeksi ja oliko hyökkääjäni joku minulle tuttu. Ei, en tunne Veikkoa, mistä ihmeestä ne nyt puhuivat? Niin, saimme ensihoitajilta tiedon, että olisit syyttänyt jotakuta Veikkoa tästä.. tapaturmasta..vai mikä se nyt oli.. poliisimies takelteli.

Ei, sanoin. Ei se ollut Veikko. Mutta voin piirtää teille kuvan epäillystä. Muistan hänet selvästi, sanoin.  

Saan paperia ja pari kolme kynää. Piirtelen nopein vedoin ja sysäilen turhankin pitkään yksityiskohtia ja sitten tyrkkään paperin poliisin käteen. Poliisin katse pysähtyy paperiin ja hän tuijottaa sitä pitkään sanomatta mitään. Sitten hän antaa paperin kollegalleen, joka myös tuijottaa paperia pitkään ja ojentaa sitten paperin vieressään seisovalle hoitajalle, joka puolestaan tyrkkää paperin takaisin ensimmäiselle poliisille, ikään kuin olisi halunnut vain nopeasti eroon siitä. Toinen poliiseista rykäisee ja sanoo sitten hitaasti: Ei taida olla meille ennestään tuttu. Toinen poliiseista hörähtää, mutta minua alkaa suututtaa. 

Tässä piirrokseni epäillystä tekijästä.

Uudessa kodissa. Kesälomaa odotellessa

Mustelmia, hikeä ja  kiirettä muuttoauton palautuksen kanssa. Muuttopäivämme aamu oli vesisateinen ja olinkin varutautunut sadevaattein. Iltapäivällä oli pakko kaivaa pakatuista tavaroista shortsit. Sadepilvet olivat kaikonneet ja helle sai hien virtaamaan. Teimme muuton klo 10- 17 välillä, ajaen kolme kuormaa pakettiautolla. Kolme kuormaa! Tulimme 1,5 vuotta sitten yhdellä pienellä pakulla. Tosin talvirenkaat ja polkupyörät tuotiin toisella kerralla. Nytkään polkupyörät eivät mahtuneet kyytiin ja ne piti tuoda muuton jälkeen ajamalla.

Olimme saaneet pari päivää aiemmin ihan oikeat, käytettynä ostetut runkopatjat vanhalle asunnolle ja muuttopäivänä kävimme hakemassa sohvan, tietysti myös käytettynä. Uusi/käytetty harmaa sohva istuu meille kuin nyrkki silmään. Kissa tykkää siitä kovasti ja väri on sellainen, kissanharmaa ettei kaikki karvat heti siinä näy. Ikeasta tilasimme uudet tuolit ruokapöydän ympärille. Vanhat tuolit lähtivät uuteen kotiin. Inhosin niitä. Metalliset ulospäin sojottavat jalat, natiseva istuin ja tavattomat huonosti takalistolle sopiva istuma-asento. Toivottavasti uusi omistaja tykkää niistä enemmän.

Joitain huonekaluja aiomme hankkia lisää/vaihtaa. Ilmaisena saatu notkuva tv-taso vaihdetaan parempaan ja keittiöön on tilattu pieni laatikosto, jonka päälle voi jättää tavarat käsistään kotiin tullessaan. Laatikostossa on myös vähän lisätilaa keittiön nurkkiin jääneille, purkamattomille tavaroille. Uusi tv-taso syö toivottavasti sisäänsä paperitavarat, toimistotarvikkeet ja kirjat.

Uusi koti on kaunis, toimiva, tilava. Ikkunat olohuoneessa ja makuuhuoneessa ovat kaupunginlahdelle päin. Ohi lipuvat kaikki Bergeniin saapuvat laivat ja veneet. Vastarannalla häämöttää keskusta, Fløyen, Breiviken ja vuoret.

Naapurit: Alakerrassa asuu iäkäs mies, jonka tv pauhaa yötä päivää radiokanavalla. Havahduin NRK P2 Arts kanavaan tänä aamuna kello 6. Yläkerrassa asuu ruotsalais-saksalainen pariskunta. Yläkerran väestä olen kuullut vain vaimeaa askelääntä. Luulisi, että tällä porukalla ei ihan joka viikonloppu olisi huutobileitä. Vanhan ukon radionkin kestän, luulisin. Toivottavasti äänentasossa, etenkin öisin, olisi neuvottelun varaa.

Kiikarin läpi otettu kuva risteilyaluksesta

Tall ships race laivoja poistumassa Bergenistä

Meillä on takka ja ilmalämpöpumppu. Meillä on astianpesukone. Meillä on varasto ja kolme vaatekaappia. Meillä on kattolamput. Ihan luksusta!  

Meidän kesälomasuunnitelmat olivat vähällä mennä kokonaan uusiksi kun saimme viestin, että auto, jolla meidän piti lähteä matkaan, olikin hajonnut. Jouduimme pika-pikaa etsimään uuden vuokra-auton ja päivittämään auton tiedot lauttamatkoille. Meidän nostalginen Westfalia-seikkailu vaihtui sittenkin tylsään McLouis-matkailuun.

Lomaa tässä jo kovasti kaivataankin. Töissä olen tehnyt putkeen monta vastuusairaanhoitajan vuoroa kahdella osastolla yhtä aikaa ja näitä vuoroja jatkuu vielä ensi kuun puolellekin. Hankalaa tässä on akuutit tilanteet, itselle vieraat potilaat ja jatkuva kiire. Toisaalta olen kokenut myös onnistumisen iloa, vaikka usein myös riittämättömyyden tunnetta. Epämukavvusalueella siis ollaan, joskin vain tilapäisesti. Kesälomakauden jälkeen saattaa oma osasto tuntuakin melko tylsältä ja tappavan tasaiselta.

Ren - Puhdas

Eg er godt vasket, ren, tom og nesten gjennomsiktig. Vinden blåser gjennom sjelen, regn spyler alle vev. Solen skinner inn i kroppen og lyser alle tanker. Huden er tynn, men seig.

Eg ser langt unna, eg ser alt men føler ingenting, bare fred, taushet. Eg står på beina, sterkt og fast. Eg står på fjellet på den høyeste steinen og inbiller meg at eg kan fly. Eg strekker ut armene, puster inn og ut, sakte. Eg elsker dette. Luften er så sur og kald at det svir i lungene.

Dette, dette her er livet. Eg er løselig del av en universe, uten noe skyld, skam eller synd. Eg er fri, ren og tom, men så fylt av liv.

Eg er som et hus med åppne vinduer. Gardiner rasler i vinden, som silkepapir i alle forskjellige farger. 

 

Olen hyvin pesty,  puhdas, tyhjä, melkein läpinäkyvä. Tuuli puhaltaa läpi sielun, sade huuhtelee kaikki kudokset. Aurinko paistaa sisään kehooni ja valaisee kaikki ajatukset. Iho on ohut, mutta sitkeä

Näen kauas, mutta en tunne mitään, vain rauhaa ja hiljaisuutta. Seison jaloillani, vahvasti ja tukevasti. Seison vuorella, korkeimmalla kivellä ja kuvittelen, että osaan lentää. Levitän käteni ja hengitän sisään ja ulos, hitaasti. Rakastan tätä. Ilma on niin kirpeää ja kylmää, että keuhkoissa kirvelee. 

Tämä, tämä on elämää. Olen liukoinen osa universumia, ilman syyllisyyttä, häpeää tai syntiä. Olen vapaa, puhdas ja tyhjä, mutta täynnä elämää. 

Olen kuin talo, avoimin ikkunoin. Verhot  kahisevat tuulessa kuin silkkipaperi kaikissa eri väreissään. 

Muistisairaiden hoitoa Norjassa

Olen nyt työskennellyt yli vuoden Norjassa hoitotyössä sekä kotihoidossa, että hoivakodissa. Tällä hetkellä työskentelen dementiaosastolla kunnallisessa hoivakodissa. Työ on pääasiassa samanlaista päivärutiinissa ahertamista kuin Suomessakin. Muistisairaiden hoidossa on kuitenkin yksi merkittävä ero. Suurin osa hoivapaikoista kuuluvat kategoriaan: Suojattu yksikkö tai mitekä tuo nyt kääntyisikään suomenkielelle. Ajatus on kuitenkin se, että yksikkö ei ole suljettu. Suomessahan lähes kaikki dementiayksiköt ovat suljettuja. Tähän vaikuttaa ennen kaikkea laki. Norjan laki on tiukempi sen suhteen voidaanko potilas/asukas sulkea lukkojen taakse vai ei. Vastaus on useimmiten: "Ei". Käytännössä  asukkaan on kuitenkin todella vaikea päästä vapaasti pois tai ulos yksiköstä. Mahdollista se kuitenkin on ja sitä tapahtuu.

Työpaikkani läheisyydessä kulkee vilkasliikenteinen moottoritie, josta on haettu karkureita useammankin kerran. Tämä "avoimet ovet"- ajatus on jokseenkin absurdi. Periaatteessa siis ovet ovat lukittuja, mutta aivan kaikkia ovia ei saa lukita. Jos asukas on tarpeeksi terävä-älyinen ja sinnikäs, hän löytää oven, josta on vapaa kulku ulos. Monella asukkaista on kaulassa tai ranteessa kannettava hälytin, joka antaa hälytyksen jos asukas kulkee ulos ovesta, mutta tähänkin tarvitaan lupa ja omaisten suostumus. Kaikki asukkaat eivät pidä hälytintä tai ottavat sen pois/hukkaavat sen.

Muistisairaille, usein levottomille ja ahdistuneille asukkaille siis ikään kuin tarjotaan  mahdollisuus päästä karkuun. Vaikka en pidä sähkölukoin suojattuja suomalaisia hoivakoteja ihanteellisena ratkaisuna, tuntuu tämä norjalainen vaihtoehto vähintäänkin yhtä pöljältä.

Toinen ero suomen käytäntöihin on melko ehdoton norjalainen tulkinta pakkokeinojen käyttämisestä. Pakoksi lasketaan muun muassa pesu- ja hoivatilanteissa (esim. käsistä) kiinnipitäminen, paikalta poistumista estävä fyysinen estäminen, esimerkiksi oviaukossa seisominen ja kulun estäminen, sängynlaitojen käyttäminen yms. Pakkokeinoiksi lasketaan myös hoitotilanteita edeltävän rauhoittavan lääkityksen käyttäminen.

Pakkoa  saa käyttää vain jos siihen on lääkärin lupa. Se edellyttää aina, että potilaan terveys ja turvallisuus on uhattuna, ellei hoitotoimenpidettä tai esim. pesua suoriteta. Esimerkiksi kerrottakoon, että asukas saa siis istua yhteisessä ruokapöydässä ulosteet housussa ja pahalta haisten jos se ei uhkaa akuutisti hänen terveyttään. Terveyttä uhkaavaksi tilanteeksi voisi laskea vaikkapa suuri infektiovaara, jos asukkaalla vaikkapa olisi painehaava takamuksessa. Pelkkä ruokottomuus, lika ja haju eivät siis riitä pakkokeinojen käytön oikeutukseksi.

Olemme usein työpaikalla pohtineet tätä ongelmaa myös eettiseltä kannalta. Missä menee raja asukkaan itsemäärämisoikeuden ja toisaalta arvokkuuden ja ihmisarvon kunnioittamisen välillä. Tästä esimerkkinä on ollut tilanne, jossa hoitoa ja pesua vastustava asukas ja hänen omaisensa liikkuvat yhdessä julkisilla paikoilla. Asukas ulkoilee likaisena ja haisevana. Onko se ihmisarvoista? Omaisten ja hoitajien  mielestä ei ole, mutta lääkäri ei voi auttaa, koska tästä ei ole haittaa asukkaan terveydelle tai turvallisuudelle.

Toivoisitko vastaavassa tilanteessa, että sinua pestäisiin pienellä pakolla edes kerran viikossa vai haluasitko haista? Voisiko potilas/asukas itse määrätä tästä asiasta etukäteen hoitotestamentissa? Itse ainakin haluaisin, että minut pestäisiin, vaikka hangoittelisin vastaan. Mieluusti voisin ottaa myös lyhytvaikutteisen rauhoittavan lääkityksen ennen pesua jos hoitajani arvioisivat, että siitä olisi minulle apua.

Toiveet kannattaa kirjoittaa ylös

Lähes kaikki edellisessä postauksessa asuntoa koskevat toiveeni kävivät toteen. Toimitusaikakin oli aika nopea. En olisi uskonut! Kiitos!

 Asunto on lähempänä työpaikkaani, siinä on enemmän tilaa ja säilytystilaa, se on kerroksissa(= ei kellarissa), siinä on normaalikorkuiset huoneet ja näköalat vuonolle ja takka löytyy, vuokra on kohtuullinen, naapureita on ainakin vähemmän ja luulisin, että ne ovat hiljaisempia kuin lauma opiskelijoita, asunnosta on kauppakeskukseen 350 metriä ja bussipysäkille saman verran. Jääkaapista puuttuu pakastin ja pesukone on kolmen asunnon yhteinen. Meillä on käytössä myös kuivausrumpu. Pakastinkaapille on runsaasti tilaa keittiössä. Piha on yhteinen ja vapaassa käytössä.

Näin jokin aika sitten unen, jossa minulle annettiin ohje piirtää unelmat paperille ja olla tarkka yksityiskohtien kanssa. Mietin asiaa ja ajattelin, että piirtäminen on vaikeaa ja hidasta. On ehkä parempi kirjoittaa auki, mitä haluaa, niin isoissa kuin pienissäkin asioissa. Bucket list ei ole ollenkaan hullumpi asia.

Bucket listallani lukee, että haluan asua asuntoautossa/vaunussa/tinyhousessa. No, en nyt ihan asumaan pääse, mutta matkustamaan hyvinkin todennäköisesti kahdeksi viikoksi elokuussa. Olemme aikeissa vuokrata legendaarisen Westfalian ja ajaa sillä Suomeen ja takaisin. #vanlife

En tiedä onko se sitten niin kiiltokuvamaista. Saadaanko otettua auringonlaskukuvia, jossa teepannu hitaasti höyrystää kuvan laidassa ja tilkkutäkin alta näkyy kahdet paljaat varpaat vasten vuononrantamaisemaa. Toivotaan vaan, että se volkkari pysyy kasassa ja kissa kyydissä koko reissun.

https://uploads.carandclassic.co.uk/uploads/cars/volkswagen/8918462.jpg