Oppimispäiväkirja 6: Oravanpyörä

Lopputilejä, uusia perehdyttämättä jätettyjä sijaisia, tuplavuoroja, saapumatta jääviä opiskelijoita, yksinoloa osastolla, ammottavia aukkoja henkilöstöresurssissa, jatkuva kiire. Siinä parin viikon saldoa. Epäkohtien luetteloa voisi jatkaa loputtomiin, mutta mitä hyötyä siitä olisi. Eivät ne ongelmat valittamalla ratkea, vaikka työparikseni tullut uusi sijainen ehkä niin uskoo. Sanotaan häntä nyt vaikka Irmeliksi.

Olen osastolla Irmelin kanssa kahden. Irmeli on tullut kanssani iltavuoroon. Olen itse tehnyt töitä jo aamuvuoron. Irmeli on osastolla ensimmäistä kertaa. Hän on varmasti vähän minua vanhempi, lihavampi ja pirusti kyynisempi. Hänen työhousunsa kiristävät ja paita piukottaa. Hän valittaa jatkuvasti jostain ja valittaessaan pysähtyy paikalleen, tekemättä mitään. Puolessa välissä iltaa alan olla todella kypsä. Hän kärttää taukoa. Sanon, että senkun menet. Huitelen yksin osastolla hälyjen perässä  ja tuskin huomaan hänen poissaoloaan, koska hänen jatkuva nillittämisensä on jäänyt korviini soimaan. Ärsyynnyn hänen hitaisiin liikkeisiinsä ja papattavaan puhetyyliinsä. En jaksa enää katsoa häntä, kuuntelusta nyt puhumattakaan.

Jalkojani pakottaa. Kaksitoista tuntia täynnä, kaksi jäjellä. Juon nopeasti pari lasia mehua käyn auttamassa asukasta iltapesuissa. Sammuttelen valot ja toivottelen hyvät yöt. Viimeiset asukkaat istuvat vielä tv:n äärellä kun hosun muruja lattialta ja pyyhkäisen pöydät. Irmeli palaa tupakalta ja nillittäminen jatkuu. Sanon hänelle, että aivan sama mitä teet, työt on kuitenkin hoidettava. Saattelemme viimeiset nukkumaan. Käyn vielä kysymässä omatoimisilta onko kaikki kunnossa ja toivottelen heillekin hyvät yöt.

Pääsen osastolta kirjaamaan ja antamaan yökölle raporttia vasta 15 minuuttia ennen työajan päättymistä. En tiedä kumpaa tekisin. Sijaisesta ei ole kumpaankaan. Sanon hänelle, että hän voi lähteä. Irmeli jankuttaa edelleen ovella. Alan toivoa hänelle pikaista kuolemaa, mutta juuri silloin hän älyää lähteä. Raporttini on surkea. Päässäni ei liiku mitään. "Kaikki ovat nukkumassa", sanon ja jatkan: "Ei mitään erityistä". Raapaisen muutaman huomion sähköiseen rapsaan. Jalkani tuntuvat jauhelihalta, hiki kirvelee silmissä. Pukuhuoneessa sekoilen kenkieni kanssa. Huomaan kuinka väsynyt olen. Käyn wc:ssä ja huomaan vierailevani sielläkin aivan liian harvoin. Otan hikiset työvaatteet kainalooni ja lähden viemään niitä pyykkiin. Käytävältä käännyn vahingossa väärään suuntaan ja mietin pitäisikö minun olla täällä ennemmin hoidettavana kuin hoitajana.

Kotimatkalla toivon hiljaa mielessäni, etten milloinkaan näe Irmeliä työvuorossa. Toiveeni saattaa toteutua, koska Irmelillä kuului olevan todella kamalaa koko illan.

I have a dream

Kuva osoitteesta: http://xml.thinkspain.com/propertyphotos/HRAfRF1%2FUURJR0NDBwNPd0c6ZUJAQgZGf3htIgEC

Oppimispäiväkirja 5: Seinä

Osastollani henkilöstön vaihtuvuus on suurta, kiire jatkuvaa, epäselvyydet, epätietoisuus ja epämukavuus jokapäiväistä. Olen odottanut, että tilanne vakiintuisi, saisi muotoja, rutiineja, aikatauluun löysää. Kaikki odotukseni ovat olleet turhia. Hoitotiimimme on hajanainen, ilman yhteistä aikaa tai sovittuja työtapoja. Työkaverini viestittävät väsymyksestä, kiireestä ja sekaannuksista. He ovat turhautuneita työvuoroepäselvyyksiin, sijaismenettelyyn, esimiestyöhön.. Asukkaat valittavat viivästyksistä, huonosta informaatiosta, unohduksista, vaihtuvista hoitajista sekä hoitamattomista asioista.

Olen itse yrittänyt keskittyä perustyöhöni, mutta sitäkin haittaa kireä aikataulu ja vastuukysymysten epäselvyys. Useissa tilanteissa olen toiminut itsenäisesti, vaikka periaatteessa olisin tarvinnut ohjaajan tai toisen hoitajan avukseni. Olen nostanut vuoteeseen, kääntänyt ja hoitanut yksin kahden autettavia asukkaita. Olen  myös hieman vastentahtoisesti jakanut annosteltuja lääkkeitä. Ainoa, mihin en ole vielä suostunut on pistäminen. Ohjaajani kanssa en ole työskennellyt yhtään päivää kolmeen viikkoon.

Minua ei henkilökohtaisesti haittaa pieni kiirekään, mutta asukkaat eivät koe sitä kovinkaan positiivisena. Olen useaan otteeseen kuullut heidän sanovan, että meitä hoitajia on liian vähän. Tiedän, että odottaminen on turhauttavaa, vallankin kun on kysymys sairaista ihmisistä, joiden pitäisi päästä pitkäkseen tai  nukkumaan, syömään, vessaan tai saada puhdas vaippa tai lääkkeet.

Vastassani on seinä tai paremminkin muuri. Asia, jolle en voi mitään. En voi muuttua enemmäksi, en enää nopeammaksi, muuttumatta huonommaksi. Eilen kaadoin kiireessä maitopurkin pöydälle, unohdin jakaa yhden ihmisen lääkkeet ja toisen silmätipat. Lääkkeet menivät 50 minuuttia myöhässä ja silmätipat kolme tuntia myöhässä.

Silti sain vaipanvaihdosta asukkaalta arvosanaksi  10+ ja siirrosta pyörätuoliin 9 :). Sain monta asukasta hyvillä mielin sänkyynsä nukkumaan. Silitin montaa poskea ja selkää. Pitelin montaa kättä. Kuuntelin monet jutut, muutaman itkun ja useat valitukset. Kun illalla lähdin kotiin mietin tuliko kaikki tehtyä. En ollut varma, mutta sen tiedän, että parhaani tein.