Oma tila
Sinne ei pääse jos on huolireppu mukana. Se pitää jättää narikkaan. Portaat alas ja ovelle. Ovi on suuri, raskas puuovi, jossa on pieni lasinen ikkuna. Ikkunasta ei näe suoraan läpi, mutta siitä voi nähdä valoa, ehkä takkatulen loimotusta. Ovessa on metallinen kolkutin, jota pitää kumautella ja sitten vain odottaa. Ovi aukeaa, mutta näyttää kuin sitä ei olisi kukaan avaamassa, mutta tunnelma on tervetulleeksi toivottava. Astun sisään. Ovelta näkyy takaoville asti. Rakastan tätä paikkaa, onhan se omani, itse tekemäni. Seinät ovat valkoiseksi rapattua kiveä. Vasemmalla on manttelitakka. Suoraan edessä lasiset liukuovet, joita kehystävät pitkät vaaleat, ilmavirrassa hulmuavat verhot. Keskellä huonetta on suuri, erittäin pehmoisen ja mukavan näköinen vaalea sohva ja sohvan edessä vanha leveä puukirstu pöydän virkaa toimittamassa. Kirstun alla on ruskein ja punaisin langoin kudottu pehmeä ryijymatto. Oikealla on puinen hylly, jossa on valokuvia ja lokerikko viineille. Takan edessä on pari