Oma tila

Sinne ei pääse jos on huolireppu mukana. Se pitää jättää narikkaan. Portaat alas ja ovelle. Ovi on suuri, raskas puuovi, jossa on pieni lasinen ikkuna. Ikkunasta ei näe suoraan läpi, mutta siitä voi nähdä valoa, ehkä takkatulen loimotusta. Ovessa on metallinen kolkutin, jota pitää kumautella ja sitten vain odottaa. Ovi aukeaa, mutta näyttää kuin sitä ei olisi kukaan avaamassa, mutta tunnelma on tervetulleeksi toivottava.

Astun sisään. Ovelta näkyy takaoville asti. Rakastan tätä paikkaa, onhan se omani, itse tekemäni. Seinät ovat valkoiseksi rapattua kiveä. Vasemmalla on manttelitakka. Suoraan edessä lasiset liukuovet, joita kehystävät pitkät vaaleat, ilmavirrassa hulmuavat verhot. Keskellä huonetta on suuri, erittäin pehmoisen ja mukavan näköinen vaalea sohva ja sohvan edessä vanha leveä puukirstu pöydän virkaa toimittamassa. Kirstun alla on ruskein ja punaisin langoin kudottu pehmeä ryijymatto. Oikealla on puinen hylly, jossa on valokuvia ja lokerikko viineille. Takan edessä on pari nojatuolia ja niinestä punottu matto. Huone on tilava ja sen tunnelmaa korostaa hillitysti kiiltävä lattialaatta. Kaikkialla on siistiä, selkeää ja rauhallista.

Huoneessa soi rauhallinen musiikki tai itseasiassa en ole varma onko se musiikkia ollenkaan. Ääntä kuitenkin. Takkatuli rätisee ja tuuli virittelee myös oman kanteleensa soimaan. Sen hentoinen ääni kuuluu yölintujen laulun kera avoimista ovista. Kirstun päällä minua odottaa lasi viiniä, joskus muutama pala suklaata, rypäleitä tai tuoreita hedelmiä. Lattialla seisovissa korkeissa jaloissa palaa vahakynttilöitä ja pöydällä on lamppu tai lyhty.

Kävelen kevein askelin huoneen poikki ja istun sohvalle. Käperryn shaaliin ja vilkaisen takkatulta, puita ei tarvitse lisätä.Istun hetken ja mietin miksi tällä kertaa tulin. Ehkä olin epävarma, ahdistunut tai pelokas. Ehkä kaipaan neuvoja, apua ja tukea päätöksille. Hetken istuttuani paikalle nilkuttaa vanha nainen. En näe mistä hän tulee, hän tulee kuin tyhjästä, ilmestyy vain jostain. Ei käytä koskaan ovea. Joskus kun saavun hän istuu sohvalla tekemässä käsitöitä tai hääräilee takan edustalla, kohentamassa tulta. Sanon häntä Teklaksi. Hän voisi olla yhtä hyvin Hilja, Helli, Maire tai Saima. Hän on kaikkien viisaiden isoäitien ja esiäitien yhdistelmä.

Kysyn Teklalta asioita, jotka vaivaavat. Hän vastaa. Vuolaasti puhuessaan hän käyttää kielikuvia, joista en aina saa selvää. Yleensä vastaukset ovat kuitenkin lyhyitä, muutaman lauseen mittaisia. Jos olen surullinen hän taputtaa minua selkään tai käsivarrelle ja hymyilee. Hymyn viesti on: "Olet turvassa, elämä kantaa!" tai "No niin tyttönen, leuka pystyyn!" Keskustelumme jälkeen hän istuu hetken ja lähtee sitten yhtä äänettömästi kuin on saapunutkin.

Itse en muista koskaan poistuneeni tästä huoneesta. Onhan se pääni sisällä, sieluni sopukassa. Oma tilani.