Olimme vetäneet muutaman keikan yöklubilla ja tunsimme, että olimme jo jonkin verran rutinoituneet settiin, joka meillä oli harjoiteltuna. Keskustelimme siitä, mitkä biisit toimivat ja mitkä eivät. Päätimme vaihtaa joidenkin biisien soittojärjestystä ja korvata joitain biisejä hallitusti uusilla biiseillä. Setti oli siis jatkuvan kehitystyön alla ja pyrimme vastaamaan siihen mikä meille itselle sopi ja toisaalta mikä puri yleisöön. Aloin kiivaasti vaatia myös keikkajulistetta, koska bändin nimi esiintyi niin usein väärin kirjoitettuna ja sai irvokkaita muotoja, mikä ei mielestäni sopinut bändimme imagoon. Muut alkoivat taipua samalla kannalle ja aloimme miettiä miten meidän pitäisi pukeutua ja laittautua julistekuvaa varten. Onneksemme Lunalla oli tuttu valokuvaaja, jolta voisi kysyä palvelusta. Julisteen painatuksessa taas auttaisivat jotkin Susan tuttavat graafiselta alalta. Idea ja toteutus toki jäisi vähän niin kuin omalle kontollemme. Luna ehdotti, että pukisimme jotain yhtenäistä ja maalaisimme naamamme jollain värillä. Idea tyrmättiin. Olin edelleen sitä mieltä, että meidän kannattaisi käyttää Leon upeaa olemusta hyväksemme. Leo punastui ja peitti kasvonsa käsiinsä. Taputin häntä selkään. Muut olivat samaa mieltä ja vaikka Leo kuinka yritti päästä pälkähästä, asetettiin hänet etualalle julistekuvaan, jokaisen mielessä vähän eri tapaan. Leon kasvot olivat niin kuvaukselliset, ettei oikeastaan olisi muuta tarvittu vetämään mikä tahansa kaupungin yökerho tupaten täyteen tyttöjä ja pojista tykkääviä poikia ja tyttöjään vahtivia poikia. Toisaalta halusimme myös muut bändin jäsenet kuvaan ja jotenkin toivoimme, ettemme karkottaisi niitä kaikkia Leon mukanaan tuomia faneja.
Kuvan suunnittelussa turvauduimme valokuvaajan esittämiin ideoihin ja siten vetäydyimme taka-alalle sekä kuvassa, että kuvan suunnittelussa. Kuvaaja esitti idean mustavalkokuvasta, jossa näkyisi vain kasvoja, ikään kuin puoliympyrässä siten, että ensimmäiset kasvot olivat melkeinpä suoraan kohti kameraa ja toiset vähän sivusta ja seuraavat kokonaan sivusta ja sama toiselta puolelta. Hän asetteli meidät istumaan yhteen nippuun ja käänteli meitä tuskaiset puolitoista tuntia. Sitten hän huusi, että nyt paikoillanne ja turvat kiinni. Jokaiselle oli määritelty piste mihin piti katsoa ja istua liikkumatta kuin patsas, mielellään suu kiinni ja silmät auki, kasvolihakset rentoina, kuin unelmoiden, leuka vähän kohotettuna, paitsi Leolla, joka katsoi suoraan kameraan. Olimme epäileväisiä, mutta tuloksen nähtyämme olimme täysin ällikällä lyötyjä: Kuva oli upea, eikä vähiten Leon vuoksi. Hänen silmänsä suorastaan sädehtivät ja muiden kasvot kehystivät hänen kasvojaan kuin enkelit taka-alalla. Kaikkien mielessä kävi varmaan sama ajatus. Se oli kuin ilmetty levyn kansikuva. Susa sanoi nikotellen, että jos me joskus tehdään levy, niin tuo kuva tulee siihen kanteen. Ympäriltä kuului vain hyväksyvää hyminää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti