Pienen etelänpyrähdyksen jälkeen täällä Bergenissä on edessä talvisia maisemia. Kylmää ei ole kovin ollut, mutta lunta olemme saaneet muutamaankin otteeseen. Kukkapenkeistä kuitenkin pilkistävät jo kevätkukkaset. Naapurin pihassa kukkii lumikellot ja pitihän sitä "omakin" kukkapenkki tarkistaa. Siellä pilkistelivät jo narsissin alut mullan alta.
Tätä kevättä leimaa päättämättömyys, levottomuus ja epätietoisuus. Viidenkympin villityksestäkin voisi kai puhua. Radiossa soi: "Should I stay or should I go" ja "Oh, think twice, 'cause it's another day for you and me in paradise.."
Ja vielä:
"Someday girl I don't know when
We're gonna get to that place
Where we really wanna go
And we'll walk in the sun
But till then tramps like us
Baby we were born to run"
Maahanmuuttajana olen enimmäkseen kokenut onnistumista ja hyvää mieltä mutta on myös ollut pahempia päiviä. Töissä kun tuntee itsensä välillä aivan idiootiksi ja kokee ettei sittenkään ymmärrä yhtään mitään norjaksi puhuttua, niin.. näinä päivinä miettii miksi yleensä on täällä. Suomessakaan ei haluaisi olla mutta, toisaalta siellä työtä ei ainakaan vaikeuttaisi kielivaikeudet. Täällä vaikeat asiat tuntuvat sata kertaa vaikeammilta ja työkaverin epäkunnoitus loukkaa syvästi. Tiedän myös sen, että toiset työkaverit pitävät lujasti puoliani ja auttavat aina kun vain voivat. Aina löytyy myös selkäänpuukottajia. Oman ammattitaidon puntarointi on ollut vahvasti esillä siksikin, että olenhan melko vasta valmistunut sairaanhoitajaksi. Tässä vaiheessa tukea ja ohjausta vielä kaipaisi sekä ammatillisesti että uudessa työpaikassa talon tavoista, rutiineista ja vastuunjaosta.
Sanalla sanoen jos jotain haluaisin täällä Norjassa työelämässä parantaa niin se on perehdytys. Perehdytykseen käytetään muutama työvuoro ja sitten kuvitellaan, että tulija jo osaakin kaiken. Anteeksi nyt vaan, mutta tunnen ainakin olevani vieläkin aivan alkutekijöissä. Tilanteet, joissa olen ollut yksin ainoana sairaanhoitajana koko hoivakodissa vastuussa 60 asukkaasta eivät kyllä naurata. Siitä sitten vaan soittelemaan legevaktille kun jonkun kunto äkisti romahtaa. Puhelin on minulle juurikin se pahin painajainen, koska koen, että on vaikea ymmärtää kun ei näe puhujaa ja luurista kuuluu milloin minkäkinlaista norjan mongerrusta.
Tähän mennessä olen (toivottavasti) selvinnyt näistä tilanteista "kunnialla", mutta luulen, että nämä tilanteet olisivat stressaavia myös omalla kielellä. Toki työ tekijäänsä opettaa, mutta olen silti ajatellut vaatia lisää perehdytystä erityisesti akuuttitilanteiden varalle.
Pitkän tähtäimen suunnitelmista en tiedä mitään. Vaikeuksissa ei tietenkään koskaan pitäisi luovuttaa vaan jatkaa sinnikkäästi eteenpäin. Tänään on tällainen päivä ja huomenna taas voin kokea, että kaikki menee nappiin ja osaan hommani riittävän hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti