Marakassien hankkimisen jälkeen bändimme alkoi valmistautua keikkamyyntiin. Minua se kauhistutti, mutta oikeastaan olin onnellinen, kun olin päässyt bassosta ja roolini bändissä oli jokseenkin turvallinen. Marakassien heiluttelu tuntui sopivan minulle ja niistä tuli kiva uusi soundi koko ohjelmistoomme. Keikkamyynti lienee vähän liioiteltu ilmaisu, sille toiminnalle, johon bändimme oli ryhtymässä. Lunalla oli yhteyksiä muutamiin ravintoloihin, joissa esitettiin elävää musiikkia ja tietysti Bertalla oli joitain tilaisuuksia käytettävänä koulunsa kautta. Aloimme hioa ohjelmistoa ja harjoitella kaksi kertaa viikossa koko porukalla. Soitto sujui, mutta meillä oli ongelmia muiden asioiden kanssa. Autotallin katto oli romahtamaisillaan ja sateella vettä oli tullut sisälle. Kerran sähköt olivat menneet oikosulkuun ja matot olivat litimärkiä. Koko talli haisi homeelle ja jollekin mädäntyvälle orgaaniselle jätteelle. Yhtenä kosteana lauantaina Igor huomasi, että hänen rumpujensa kalvolle oli kasvanut hometta. Meidän oli muutettava. Bändi tarvitsi kunnon tilat. Juuri ennen kuin saimme uudet tilat hankittua, meidän bändikämppä paloi ja siinä mukana meni Igorin homeiset rummut. Huono juttu oli se, että meidät oli juuri myyty ensimmäiselle keikalle Le Museo- nimiseen ravintolaan alakaupungilla. Näin meidän keikkajulisteen Le Museon- ikkunassa, siinä luki: 21.4 klo 20.30 Caught on balls. Siihen oli aikaa vain päivä, en tiennyt olisinko nauranut vai itkenyt.
Taas Bertan koulu pelasti meidät pulasta ja saimme lainaksi rummut. Kaikki kamat roudattiin ajoissa Le Museon tiloihin ja ravintola hoiti meille lyhyen kenraalin, koska olimme ensimmäisellä keikallamme. Jo harjoitus sai aikaan niin kovan jännityksen, että Leo oksensi kuusi kertaa ja minä kaksi kertaa. Bertta ja Igor olivat kokeneempia esiintyjiä ja Luna ja Susa saivat pidettyä vatsahermonsa kurissa. Pelkäsin, että oksennan myös ennen oikeaa keikkaa, mutta jotenkin sain tsempattua itseni siihen tilaan, että olin rauhallinen aina keikan alkuun asti. Leo sen sijaan oli niin hermona, että meidän piti juottaa hänet pikku hiprakkaan, että hän uskalsi tulla lavalle. Omasta osuudestaan basson varressa hän kyllä selvisi ihan hyvin. Kokonaisuudessaan meidän eka keikka meni ihan hyvin, vaikka Igor sekoili jotain oudon rumpupatterin kanssa ja Susa soitti väärin monta kertaa. Itse lauloin ehkä liian lujaa, koska Bertta mulkoili minuun päin pari kertaa ja näytti jotain alaspäin suuntautuvaa käsimerkkiä. Yleisö vaikutti siltä, että niitä vähät kiinnosti, vaikka olisimme versioineet kansallislaulua eri genreihin. Eturivi taputti ja näin niiden mimmien silmistä, että ne olivat huomanneet meidän Leon, joka rämpytti bassoaan ja keimaili pikku tuiterissa tytöille. Päätin sillä hetkellä, että seuraavaan keikkajulisteeseen tulee meidän kuva, jossa Leo seisoo eturivissä miehisessä asennossa. CAUGHT ON BALLS
Ensimmäisen keikan kokemuksista yritimme ottaa mahdollisimman paljon opiksi. Pidimme palaverin keikan jälkeisenä päivänä, kunhan kaikki olimme ensin saaneet levätä ja toipua järkytyksestä. Annoimme ja saimme palautetta toisillemme ja itsellemmekin. Minulle ensikertalaiselle koko keikka oli yhtä humua, eikä minulla ollut mitään kovin selkeää kuvaa siitä, kuinka olimme onnistuneet tai epäonnistuneet. Bertalta sain palautetta siitä, että olin soittanut marakassejani jatkuvalla syötöllä. Luulin hänen tarkoittavan lauluani, kun hän viittoili käsillään, mutta kysymys oli siis rytmisoittimistani. Mainitsin, että kuulin Susan soittavan väärin useita kertoja ja Igorin hapuilevan rumpujen kanssa. Arvelin kuitenkin, ettei se varmaan muille pahasti kuulunut. Luna, Bertta ja Leo olivat mielestäni suoriutuneet hienosti. Igor sanoi myös, että oli kokenut alkuun vaikeuksia rumpusetin kanssa ja myös kuullut Susan vetävän omia sooloja, mutta, että se ei kuitenkaan ollut mitenkään kovin pahasti haitannut kokonaisuutta. Bertta tunnusti laulaneensa väärää säkeistöä parikin kertaa, mutta kukaan ei ollut huomannut mitään. Luna oli kuulemma myös soittanut väärin, mutta ei sitäkään kukaan ollut kuullut. Olimme lopulta siitä yhtä mieltä, että ekaksi keikaksi olimme onnistuneet melko hyvin. Leolla vain oli aika paha krapula. Leo oli kankkusestaan huolimatta voittajafiiliksissä, koska oli soittanut hyvin ja tytöt olivat tykänneet. Susa oli aidosti pahoillaan, kun oli sekoillut soitossaan, mutta kukapa sitä nyt ei ekalla keikalla vähän mokailisi. Vakuuttelimme, että ei haitannut yhtään ja tiesimme, että Susa oikeasti osasi kappaleet, kunhan nyt vain vähän jännitti liikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti