(Osa 8) Tänä iltana: The Cotton balls

 

Jatkoimme harjoituksia sinä iltana ilman rumpuja. Se oli hankalampaa kuin olisi uskonut. Komppi oli jatkuvasti hukassa. Pyysin Berttaa soittamaan Igorille ja pyytämään anteeksi huutamista ja kiroilua, mutta Bertta vain tuhahti ja kohautti hartioitaan. Minä soitin Igorille ja kerroin, että Bertta on pahoillaan, kun menetti malttinsa. Igor arvasi, ettei se ollut Bertta joka oli pahoillaan. Bertta oli diiva, eikä häneltä anteeksipyyntöjä herunut. Sen sijaan Igor kysyi, lähtisinkö hänen kanssaan ulos syömään. Tottakai suostuin heti, ehkä vähän liiankin innokkaasti. Igor halusi kuitenkin puhua bändistä, eikä ollutkaan niin kiinnostunut minusta. Meillä oli kuitenkin kiva ilta, jonka päätteeksi heräsin aamulla Igorin luota. Sovimme aamulla, että emme kerro muille yhteisestä yöstämme.

Seuraavat harkat olivat torstaina. Hymyilin ujosti Igorille, mutta hän näytti normaalia naamaa. Meille oli keikka tiedossa ja jos se menisi hyvin voisimme saada lisää keikkaa heti sen perään. Nyt alkoi tosiaan vähän jännittää. Berttaa kiristi kai eniten, mutta hänkin yritti löysätä tunnelmaa ottamalla välillä pari lasia skumppaa ja polttamalla röökiä, mikä nyt ei varsinaisesti ollut hyvä juttu lauluäänen kannalta. Saimme harjoituksissa vedettyä koko setin läpi ilman suurempia virheitä ja meillä oli voittajafiilis. Karjuimme äänemme käheäksi, yes meidän bändi on maailman paras ja tästä noustaan vielä tähtiin. Tunnelma oli katossa ja odotukset korkealla.

Keikka oli sovittu yhdelle klubille, jossa oli esiintyjiä kolme kertaa viikossa. Paikka oli melko pieni, mutta se oli tunnetusti aina täynnä kuin turusen pyssy. Jos tämä keikka onnistuisi niin meidät tuntisi jo iso joukko ihmisiä. Nimi voisi jo alkaa jäädä jonkun mieleen. Vaan mitä lukikaan meidän keikasta kertovassa julisteessa. Olin jo tyrmistynyt. Onko tämä joku vitsi? Siinä luki. Tänä iltana: Cock on balls. Eihän tämä nyt mikään erotiikkashow ole. Muut nauroivat, mutta minä olin vihainen. Meidän pitäisi kyllä painattaa ne omat keikkajulisteet. Menin marisemaan ravintolatyöntekijälle, että bändin nimi on julisteessa väärin. Tarjoilija otti paksun tussin ja menimme ulos korjaamaan tekstiä. Sen jälkeen siinä luki: Tänä iltana Cock on tton balls. No, parempi kai sitten niin.

Ennen keikkaa Leo oksensi vain yhden kerran. Juotimme hänelle pari Tequilaa. Keikka meni loistavasti. Olimme keikan jälkeen niin täynnä energiaa, että jäimme klubille istumaan iltaa, nostamaan maljoja ja taputtelemaan toisiamme selkään. Näytimme toisillemme voiton merkkiä sormilla ja hirnuimme onnesta . Igor pussasi kaikkia, myös Leoa ja minua. Leoa poskelle ja minua suulle. Näytin hänelle nopeasti aikalisän merkkiä ja hän vetäytyi nöyränä taaksepäin ja iski minulle silmää. Pari mimmiä liimaantui Leon kylkeen ja alkoivat kärttää nimmaria. Leo näytti olevan aivan pulassa ja minä ja Bertta menimme henkiseksi tueksi. Leo väkersi nimmarit mimmien käsivarsiin ja piirsi vielä Bertan käskystä hontelot sydämet nimikirjoitusten perään. Mimmit olivat ihan myytyjä. Leo oli samaan aikaan ylpeä ja vähän peloissaan. Meistä tuntui, että Leo tarvitsi vähän lisää Tequilaa.

Klubin omistaja oli tyytyväinen keikkaamme ja sen lisäksi tyytyväinen summaan, jonka sai vähentää keikkapalkkiostamme juotujen viinojen vuoksi. Olimme tervetulleita ensi viikolla samaan aikaan. Meillä oli nyt vakituista keikkaa tiedossa ja varmasti sana alkaisi kiiriä kaupungilla, että uusi tähti oli syttynyt. Bertalla oli tietysti suuremmat ambitiot kuin olla pelkkä coverbändin solisti. Bertta halusi, että alkaisimme sekoittaa settiin omia biisejä. Ihmettelimme vähän, että mitä omia biisejä, mutta Bertta puhui tietysti Bertan omista biiseistä. Tyrmäsimme ajatuksen joukolla ja sanoimme, että coverit ovat varma valinta uudelle bändille. Katsotaan sitten kun saadaan vähän nimeä. Bertta suostui tähän, mutta halusi alkaa muokata joitain biisejä vähän enemmän oman tuntuisiksi. Olin huomannut, että tätä oli jo tapahtunut esimerkiksi Creep-biisin kohdalla. Bertan vahva ääni mahdollisti sen, että veteli Creepissä sellaiset falsetit, että lasit helisivät baarin lasitelineessä. Se kuulosti hienolta.

Rakastin bändissä soittamista, vaikka olin keikan alussa aina aivan kauhuissani. Entä jos mokaisimme? Entä jos sähköt katkeaisivat kesken keikan? Entä jos emme oikeasti kuulostaisi hyvältä? Toisaalta olin jo oivaltanut, että jos meillä oli hauskaa lavalla ja fiilis oli korkealla, niin se välittyi myös yleisöön. Ja vaikka soittaisimme vähän väärin, ei se haittaisi, jos fiilis olisi kohdallaan. Rakastin jokaista biisiä, jonka soitimme, mutta erityisesti Kryptonitea, siinä oli jotain niin soljuvaa ja sain hakata marakassejani niin paljon kun halusin, ilman, että kukaan katsoi minua pahasti. Rakastin myös Nirvanan Come as you are -biisiä yli kaiken. Koin, että sen mukana sain huutaa täysillä, eikä kukaan kysynyt, osaanko oikeasti laulaa. Samasta syystä tykkäsin tietysti Creepistä, vaikkakin annoin siinä Bertalle täydet valtuudet. Ainakin niissä falsettiin menevissä kohdissa.

(Osa 7) Tänä iltana: The Cotton balls

 

Seuraavaa keikkaa varten ehdotin, että tekisimme promojulisteen, jossa olisi kuva meistä ja bändin nimi oikein kirjoitettuna. Voisimme käyttää samaa julistetta keikkapaikoilla ja jättää siihen tilan ajankohtaa ja mahdollisia muita tietoja varten. Ehdotin myös, että käytämme ensimmäisen keikkapalkkion suoraan näiden julisteiden kuvaamiseen ja painatukseen. Igor pillastui. Hänen piti saada uudet rummut, muuten ei tulisi yhtään uutta keikkaa. Totta, emme voisi käyttää koulun lainarumpuja ikuisesti. Olisi ehkä lykättävä julisteen tekoa ja hankittava ne rummut ensin. Minulla ei ollut hajuakaan, mitä rummut voisivat maksaa. Igor ehkä tietäisi, mutta jotenkin epäilin, ettei yksi keikkapalkkio edes riittäisi. Palkkiomme ei ollut muutenkaan suuren suuri. Olimmehan täysin tuntemattomia. Ravintoloitsija oli kuitenkin sanonut keikan jälkeen muutaman kehun, kuten esimerkiksi, että oli hyvä meininki. Tiedä sitten tarkoittiko hän vain, että yritystä oli ollut, mutta musa ihan paskaa. Sovimme yhdessä, että Igor saa koko palkkion ja käyttää sen rumpujen hankkimiseen. Naljailin Igorille vielä, että osta sitten sellaiset vähän hiljaisemmat kuin ne edelliset. Igor irvisti ja puristi minua poskesta.

Harjoitustiloja ei meinannut löytyä mistään. Bertan koululla oli tiloja, mutta ne olivat vain opiskelijoiden käyttöön. Siellä olisi ollut myös soittimia. Bertalla oli sinne avaimet ja kulkulupa. Kun emme muutakaan keksineet, hiippailimme paikalle yöllä. Soitimme öisin tunnin pari noin viikon ajan, ennen kuin jäimme kiinni. Bertta sai haukut ja me saimme satikutia. Hyvä kun ei vahtimestari soittanut poliisia paikalle. Poistuimme kamoinemme ja pyytelimme vuolaasti anteeksi. Sitten meitä onnisti. Saimme kuulla yhdestä bändikämpästä, jossa oli varattavana muutama ilta viikossa. Hankaluus oli se, että viikonloput olivat usein varattuja. Varasimme torstai-iltoja ja Bertta päätti lintsata opinnoista, joita olisi ollut torstaisin. Kämpällä oli mahdollisuus säilyttää omia soittimia ja siellä oli myös valmiina yhteiskäytössä olevia soittimia. Harjoittelimme joka torstai, mutta olisimme tarvinneet vielä vähintään toisen harjoittelupäivän viikossa. Aloimme miettiä, voisimmeko harjoitella jonkun kotona, mutta meidän kaikkien asunnot olivat pieniä ja huonosti eristettyjä. Laitoimme ilmoituksen nettiin ja toivoimme, että jonkunlainen harjoittelupaikka löytyisi. Viikkokausiin ei tapahtunut mitään, kunnes eräänä torstaina toisen bändin tyypit bändikämpältä tulivat sanomaan, että jos haluamme viikonloppuvuoron, niin saamme heidän vuoronsa, koska heidän bändi lopettaa harjoittelun tällä kämpällä. Olimme onnesta soikeana ja kiittelimme kavereita. Saimme toisen pitkän harjoitteluvuoron lauantaiksi.

Igor oli saanut jostain kerättyä Virvelin, bassorummun ja tom-tomit ja hi-hat. Ne eivät näyttäneet uusilta, mutta ääntä niistä kyllä lähti. Luulen, että Igor olisi soittanut vaikka laskiämpäreillä ja kattiloilla hienosti. Olimme hänen mielikseen valinneet ohjelmistoon muutaman rankemman biisin, jotka hän paukutti läpi kuin itse paholainen, pää punaisena ja näytti aina onnelliselta jälkikäteen. Joskus päälleni roiskui hikeä hänen hiustupsuistaan ja pari kertaa hän heitti minua vahingossa kapulalla. Olisin siirtynyt kauemmas hänestä, mutta tila ei antanut periksi. Minun soittamiseni oli ukulelen rämpyttämistä ja marakassien ravistelua sekä taustojen lurittelua. Olin silti ihan puhkionnellinen, koska soitin nyt oikeassa bändissä. Unelmani oli käynyt toteen. Setissä olivat nyt

Cranberries -Zombie

Metallica- Nothing else matters

Bon Jovi -Bed of roses

Nirvana- Come as you are

Radiohead- Creep

Offspring- self esteem

3 doors down- Kryptonite

Roger Daltrey- Under the raging moon

Lopetus Bob Dylanin- Knocking on the heavens door

ja erikoisuutena ja Bertan vaatimuksesta Jimmy Montanan Il Mondo, jonka Bertta lauloi italiaksi ja me muut siansaksaksi.

Harjoittelimme ahkerasti ja vähän tosissamme ja tästä totisuudesta tuli joskus vähän riitaakin. Tämänhän piti olla hauska harrastus, eikä mikään pakkotyö. Virheiden karsiminen ja täydellisyyteen pyrkiminen menivät nyt jammailun ja fiilistelyn ohi. Harjoittelimme tosissamme ja tulevia keikkoja varten. Toki soittaminen oli ajoittain hauskaakin, mutta etenkin Bertta oli tiukka ja osoitteli helposti meitä muita virheistämme. Välillä jopa kirkui kirouksia mikkiin kun joku soitti väärin tai jäi kompista jälkeen. Yhden kerran Igor hermostui niin, että heitti Berttaa rumpukapulalla päähän ja rämisteli ulos rumpujensa takaa, eikä tullut enää takaisin koko iltana.

(Osa 6) Tänä iltana: The Cotton balls

 

Marakassien hankkimisen jälkeen bändimme alkoi valmistautua keikkamyyntiin. Minua se kauhistutti, mutta oikeastaan olin onnellinen, kun olin päässyt bassosta ja roolini bändissä oli jokseenkin turvallinen. Marakassien heiluttelu tuntui sopivan minulle ja niistä tuli kiva uusi soundi koko ohjelmistoomme. Keikkamyynti lienee vähän liioiteltu ilmaisu, sille toiminnalle, johon bändimme oli ryhtymässä. Lunalla oli yhteyksiä muutamiin ravintoloihin, joissa esitettiin elävää musiikkia ja tietysti Bertalla oli joitain tilaisuuksia käytettävänä koulunsa kautta. Aloimme hioa ohjelmistoa ja harjoitella kaksi kertaa viikossa koko porukalla. Soitto sujui, mutta meillä oli ongelmia muiden asioiden kanssa. Autotallin katto oli romahtamaisillaan ja sateella vettä oli tullut sisälle. Kerran sähköt olivat menneet oikosulkuun ja matot olivat litimärkiä. Koko talli haisi homeelle ja jollekin mädäntyvälle orgaaniselle jätteelle. Yhtenä kosteana lauantaina Igor huomasi, että hänen rumpujensa kalvolle oli kasvanut hometta. Meidän oli muutettava. Bändi tarvitsi kunnon tilat. Juuri ennen kuin saimme uudet tilat hankittua, meidän bändikämppä paloi ja siinä mukana meni Igorin homeiset rummut. Huono juttu oli se, että meidät oli juuri myyty ensimmäiselle keikalle Le Museo- nimiseen ravintolaan alakaupungilla. Näin meidän keikkajulisteen Le Museon- ikkunassa, siinä luki: 21.4 klo 20.30 Caught on balls. Siihen oli aikaa vain päivä, en tiennyt olisinko nauranut vai itkenyt.

Taas Bertan koulu pelasti meidät pulasta ja saimme lainaksi rummut. Kaikki kamat roudattiin ajoissa Le Museon tiloihin ja ravintola hoiti meille lyhyen kenraalin, koska olimme ensimmäisellä keikallamme. Jo harjoitus sai aikaan niin kovan jännityksen, että Leo oksensi kuusi kertaa ja minä kaksi kertaa. Bertta ja Igor olivat kokeneempia esiintyjiä ja Luna ja Susa saivat pidettyä vatsahermonsa kurissa. Pelkäsin, että oksennan myös ennen oikeaa keikkaa, mutta jotenkin sain tsempattua itseni siihen tilaan, että olin rauhallinen aina keikan alkuun asti. Leo sen sijaan oli niin hermona, että meidän piti juottaa hänet pikku hiprakkaan, että hän uskalsi tulla lavalle. Omasta osuudestaan basson varressa hän kyllä selvisi ihan hyvin. Kokonaisuudessaan meidän eka keikka meni ihan hyvin, vaikka Igor sekoili jotain oudon rumpupatterin kanssa ja Susa soitti väärin monta kertaa. Itse lauloin ehkä liian lujaa, koska Bertta mulkoili minuun päin pari kertaa ja näytti jotain alaspäin suuntautuvaa käsimerkkiä. Yleisö vaikutti siltä, että niitä vähät kiinnosti, vaikka olisimme versioineet kansallislaulua eri genreihin. Eturivi taputti ja näin niiden mimmien silmistä, että ne olivat huomanneet meidän Leon, joka rämpytti bassoaan ja keimaili pikku tuiterissa tytöille. Päätin sillä hetkellä, että seuraavaan keikkajulisteeseen tulee meidän kuva, jossa Leo seisoo eturivissä miehisessä asennossa. CAUGHT ON BALLS

Ensimmäisen keikan kokemuksista yritimme ottaa mahdollisimman paljon opiksi. Pidimme palaverin keikan jälkeisenä päivänä, kunhan kaikki olimme ensin saaneet levätä ja toipua järkytyksestä. Annoimme ja saimme palautetta toisillemme ja itsellemmekin. Minulle ensikertalaiselle koko keikka oli yhtä humua, eikä minulla ollut mitään kovin selkeää kuvaa siitä, kuinka olimme onnistuneet tai epäonnistuneet. Bertalta sain palautetta siitä, että olin soittanut marakassejani jatkuvalla syötöllä. Luulin hänen tarkoittavan lauluani, kun hän viittoili käsillään, mutta kysymys oli siis rytmisoittimistani. Mainitsin, että kuulin Susan soittavan väärin useita kertoja ja Igorin hapuilevan rumpujen kanssa. Arvelin kuitenkin, ettei se varmaan muille pahasti kuulunut. Luna, Bertta ja Leo olivat mielestäni suoriutuneet hienosti. Igor sanoi myös, että oli kokenut alkuun vaikeuksia rumpusetin kanssa ja myös kuullut Susan vetävän omia sooloja, mutta, että se ei kuitenkaan ollut mitenkään kovin pahasti haitannut kokonaisuutta. Bertta tunnusti laulaneensa väärää säkeistöä parikin kertaa, mutta kukaan ei ollut huomannut mitään. Luna oli kuulemma myös soittanut väärin, mutta ei sitäkään kukaan ollut kuullut. Olimme lopulta siitä yhtä mieltä, että ekaksi keikaksi olimme onnistuneet melko hyvin. Leolla vain oli aika paha krapula. Leo oli kankkusestaan huolimatta voittajafiiliksissä, koska oli soittanut hyvin ja tytöt olivat tykänneet. Susa oli aidosti pahoillaan, kun oli sekoillut soitossaan, mutta kukapa sitä nyt ei ekalla keikalla vähän mokailisi. Vakuuttelimme, että ei haitannut yhtään ja tiesimme, että Susa oikeasti osasi kappaleet, kunhan nyt vain vähän jännitti liikaa.

(Osa 5)Tänä iltana: The Cotton balls

 Pumpulipallojen harjoittelu ajoittui pääosin viikonloppuihin, mutta vedimme myös muutamia harkkoja vajaalla miehityksellä, joinain satunnaisina viikonpäivinä. Yleensä Bertta ei päässyt viikolla, koska hänellä oli opiskelut kiivaimmillaan. Lunallakin oli keskellä viikkoa usein kiire, mutta minä, Igor ja Susa pääsimme iltaisin usein yhdessä harjoittelemaan. Meille se oli ehkä eniten tarpeen siis, ainakin minulle. Ilman Susaa ei treeneistä olisi tullut mitään, koska minä en uskaltanut laulaa ja Igor ei osannut. Susalla oli kyllä vaikeuksia soittaa kitaraa ja laulaa yhtä aikaa, mutta olimme kuitenkin tyytyväisiä, että meillä oli sekä kitara, että laulu, vaikkakin vähän epäsynkassa. Jos Luna pääsi mukaan niin homma toimi hyvin, koska Luna osasi soittaa ja laulaa yhtä aikaa. Minähän en oikeastaan osannut kumpaakaan, en yhdessä, enkä erikseen.

Yhdellä soittokerralla kun olimme kolmestaan soittokämpällä, lämpsyttelin bassoani ja kuvittelin ainakin, että olin jotenkin edistynyt siinä soittamisessani. Igor mursi minut täysin ja sanoi, ettei tuosta bassosta saa kyllä mitään tolkkua, ja että minulla oli joku rytmiongelma. Punastuin ja pahastuin, mutta ymmärsin yskän. Sanoin, että en oikein tykännyt itsekään soittaa sitä bassoa, kun se on minulle vähän liian iso. Igor nielaisi nauruaan ja näytti ilkikuriselta. Asetuin puolustuskannalle ja sanoi Igorille, että hän kyllä soittaa rumpuja ihan liian lujaa. Igor alkoi nauraa suureen ääneen ja Susa puuttui puheeseen. Hän puolusti minua ja sanoi olevansa samaa mieltä minun kanssani. Igor soitti liian lujaa. Siksi meidän oli pitänyt tunkea pumpulia korviin. Nyökyttelin ja Igor vakavoitui. Igor sanoi, että oli pakko soittaa lujaa, koska muut soittivat ihan päin persettä. Susa nosti kitaran päänsä yli ja painui ovet paukkuen pihalle.

Minä jäin Igorin kanssa kahden autotalliin ja tunnelma oli kuin maailmanlopun edellä. Kannattiko tätä enää jatkaa. Tunnustin, etten ollut koskaan aikaisemmin soittanut bassoa ja tiesin itsekin olevani siinä aivan sysipaska. Igor kääntyi selkä minuun päin ja näin, kuinka hänen koko kehonsa vavahteli. Ei kai hän alkanut itkeä. Menin hänen lähelleen ja tartuin häntä varovasti olkapäästä. Hei, ei tämä nyt niin vakavaa ole. Hän käännähti ympäri ja näin hänen vääntyneen ilmeensä ja poskille valuneet kyyneleet. Hän ei suinkaan itkenyt, vaan nauroi. Hän nauroi minulle, jolle basso oli liian iso ja Susalle, jonka laulu ja soitto eivät koskaan synkanneet ja itselleen, koska soitti rumpuja niin lujaa, ettei se kaikki paska olisi kuulunut. Sovimme silloin siellä kahdestaan, että Igor hommaisi meille oikean basistin ja minä yrittäisin laulaa Susan kanssa, jos Luna ei ole harkoissa. Ja, että Igor soittaisi rumpuja vähän hiljempaa.

Jotenkin tämä välikohtaus tasasi tunnelmaa pitkäksi aikaa. Luovuin bassosta kevyin mielin ja bassoa tuli soittamaan Leo, joka oli kaunein koskaan näkemäni poika. Leo olisi sopinut ennemmin poikabändin keulakuvaksi, kuin meidän bändin takariviin. Leo oli kyllä alkuun melko epävarma, mutta kun huomasi, ettei meitä tarvinnut pelätä, alkoi viihtyä myös viikonpäivinä harkoissa. Minä opettelin laulujen sanat ja avustin Susaa pysymään laulun rytmissä. Välillä kävi niin, että lauloin yksin, kun Susa yritti keskittyä sointuihin. Kauhistuin välillä omaa ääntäni. Sellaista ininää se oli. Kun Bertta oli paikalla, en juuri osallistunut lauluun, kuin taustojen osalta. Silloinhan kaikki muutkin lauloivat, paitsi Igor, jolta laulu oli kielletty. Leo oli kohtuullinen basisti, vaikkakin vähän ulkopuolisen oloinen. Hän oli sellainen totinen poika, jota eivät tyttöjen vitsit naurattaneet. Nyt kun olin luovuttanut hänelle bassoni, olin hieman tuuliajolla roolistani. Lauloin taustoja ja rämpyttelin taas sitä vihreää ukuleleäni. Olimme ottaneet harjoiteltavaksi muutaman uuden biisin ja minulla oli vaikeuksia opetella sointuja niin nopeaan tahtiin. Erään kerran, kun kuljeskelin harkkojen jälkeen kaupungilla, pysähdyin musiikkiliikkeen ikkunan eteen. Jäin siihen pitkäksi aikaa kuin nauliintuneena ja tuijotin vain. Tuijotin ja tajusin, että siinä ikkunalla nökötti minun seuraava instrumenttini, jonka kanssa en voinut epäonnistua. Kävelin liikkeen ovesta sisään ja ostin sen saman tien tai itseasiassa ostin niitä kaksi. Marakassit.

(Osa 4) Tänä iltana: The Cotton balls

 

Kolmannet harjoitukset oli sovittu seuraavan viikon loppuun. Minua alkoi jo jännittää, josko joutuisin basson varteen. Olin katsonut melko monta videota basson soittamisen alkeista ja mitä enemmän videoita katsoin, sitä turhautuneemmaksi kävin. En osannut yhtään mitään. Pilaisin varmasti kaiken ja näyttäisin typerykseltä uusien kaverieni silmissä. Eddie ate dynamite, goodbye, oli ainoa asia, jonka olin sisäistänyt basson soittamisesta. Siis järjestys johon basson kielet piti virittää: E, A, D, G. Muistutin myös itseäni, että ottaisin mukaan pumpulia, jotta voisin tunkea sitä korviini estääkseni kuuroutumisen. Igor hakkasi rumpujaan niin lujaa, että tärykalvot heiluivat kuin pitsiverhot myrskyssä. Olin kuitenkin ajatellut, että kova soitto kuului bändin imagoon, eikä siitä pitänyt käydä valittamaan. Olin sitä paitsi vähän ihastunut Igoriin, vaikka hän näyttikin vähän hikiseltä gorillalta huitoessaan rumpujensa keskellä.

Yhteisin baari-illan aikana Igor oli osoittanut olevansa herrasmies. Hän oli maksanut sekä juomani, että taksini, koska olin ollut melko huppelissa. Hän oli saattanut minut taksiin ja antanut kuskille maksun etukäteen, koska repustani ei ollut löytynyt sen paremmin rahaa kuin maksukorttejakaan. Kaiken tämän jälkeen hän kuitenkin hymyili minulle leveästi kun tapasimme taas soittokämpällä. Tarjosin hänelle rahaa, mutta hän kieltäytyi huitaisten kädellään. Mitäs noista, maksat sitten joskus. Kauhukseni Bertta saapui paikalle kitarakotelon kanssa. Huhuu, täällä sulle basso! Yritin näyttää innokkaalta, mutta jalat menivät veteläksi ja kädet tutisivat kun avasin kotelon. Upea soitin! Kaunis ja pelottava. Nostin sen kömpelösti laukusta ja silittelin sen pintaa. Sitten nostin sen hihnasta ja pujotin sen pääni yli. Laskin soittimen lonkalleni ja aloin hipelöidä kieliä. Dum-du, dum-du, ei muuta kuin kiinni vahvistimeen ja soittamaan. Ei kun ensin virittelemään. Eddie ate dynamite, goodbye, Eddie ate dynamite, goodbye. And maybe I wanna do the same.

Harjoituksen menivät oikeastaan yllättävän hyvin. Olin tunkenut niin paljon pumpulia korviini, että tuskin edes kuulin, vaikka soitin aivan päin seiniä. Tauolla myös Susa, joka soitti siis kitaraa minun vieressäni, pyysi myös pumpulia. Annoin hänelle muutaman möykyn pussistani ja hän tunki niitä hartaasti korviinsa. Olimme pitäytyneet vain neljän biisin harjoitteluun, ettemme sekoilisi enää enempää, vaan oppisimme joitain kunnolla. Luna oli mahtava koskettimissa ja Bertta lauloi kyllä ammattimaisesti, sekä slovarit, että rokit. Yritin pysyä tahdissa bassoni kanssa, mutta luulen, että muutaman kerran sekä Susa, että Bertta kääntyivät katsomaan minun suuntaani, hieman ärtyneesti. Virnistin heidän suuntaansa ja luulen, että bassostani kuului kummia ääniä, jotka paljastivat puuttuvat basso-taitoni. Toivoin heidän ymmärtävän, että soitin oli minulle outo ja tarvitsin aikaa sen opetteluun, ehkä jopa vuosia..Yritin soittaa hiljaa ja harvakseltaan. Joka tapauksessa bändi alkoi kuulostaa melko hyvältä. Ainakin minun mielestäni.

Tauolla Luna tuli puheilleni. Olin varuillani, koska arvelin, että asia koskee soitantaani. Asia oli kuitenkin pumpuli. Lunakin halusi pumpulia korviin. Kaivoin huojentuneena pussistani muutaman palleron ja ojensin ne hänelle. Samalla sanoin hänelle, etten ollut varma pärjäänkö bassonsoittajana. Luna alkoi nauraa ja sanoi, ettei hän pumpulia sen tähden pyytänyt, vaan se oli Igorin rumpujen soitto, joka otti kovasti korviin. Hän lohdutti minua sanoen, että ei tässä kukaan mikään ammattimuusikko ollut. Tärkeintähän oli, että oli yhdessä kivaa ja soitto soi. Iskin hänelle silmää ja naureskelimme Igorin farkuille, joiden polvissa oli niin isot reijät, että kun hän nousi seisomaan, meinasi hän kompastua housujensa lahkeisiin. Keskustelimme joukolla siitä, mihin olimme tähtäämässä bändin suhteen. Bertta ja Igor olivat sitä mieltä, että meidän pitäisi pyrkiä saamaan nopeasti soittokeikkoja, kun taas minä, Susa ja Luna olisimme halunneet vielä harjoitella katseilta suojassa. Eihän meidän bändillä ollut vielä edes ohjelmistoa, saati nimeäkään. No, se on nopeasti korjattu, sanoi Luna, joka kaivoi pumpulin korvastaan. Mehän ollaan The Cotton Balls!

(Osa 3) Tänä iltana: The Cotton balls

 

Lopulta parin viikon aikataulujen ruuvaamisen jälkeen. Bändi. Kokoontui. Ensimmäisen kerran.

Minua jännitti ihan hirveästi ja olinhan jotenkin vastuussa koko tästä hommasta. Muutkin tuntuivat olevan vähän jäässä ja esittelimme itsemme jäykästi ja vähän hämillämme. Olimme saaneet käyttöömme vanhan autotallin kaupungin laidalta ja Igor oli laahannut sinne kokonaisen rumpupatteriston jo etukäteen. Igor istui ensimmäisenä rumpujensa taakse ja alkoi paukuttaa tasaista rytmiä. Me muut katselimme oven suussa ja menimme sisään vasta kun Igor piti tauon paukuttamisessaan. Talli oli pimeä, kylmä ja rähjäinen, mutta jostainhan on aloitettava. Saisimme varmaan paremmat tilat, kunhan pääsisimme maineeseen ja kuuluisuuteen. Naureskelimme hetken tallin katosta rapisevalle rappaukselle ja homeisille matoille, joita oli levitelty lattialle ja seinille.

Ensimmäisellä harjoituskerralla kävimme läpi, sitä mistä musiikista kukakin piti tai mitä mahdollisesti osasi soittaa. Oli osaamista vähän bluesista, rock’n rollista ja tietysti pop- musiikista. Saimme kasaan jonkinlaisen listan biiseistä, joita alkaisimme harjoitella. Bertta oli todella taitava laulaja ja hänen äänensä oli upean voimakas ja sointuva. Pelasin silti itselleni jonkinlaista taustalaulajan paikkaa, koska oikeastihan en osannut soittaa yhtäkään biisiä millään maailman soittimella alusta loppuun. Lopuksi kävimme käsiksi itse soittimiin ja enemmänkin Bertan vokalisoinnin johdolla hymistelimme kaksi kappaletta ontuvasti, monen keskeytyksen kautta ja uudelleen alusta soittaen ja laulaen. Biisit olivat Nothing else matters ja Knocking on the heavens door. Bertta olisi halunnut laulaa jotain hienompaa ja taiteellisempaa, mutta meidän muiden taidot eivät siihen riittäneet. Sain laulaa taustoja ja rämpyttää satunnaisia sointuja ukulelestäni. Ei se nyt kovin hyvin mennyt, mutta hauskaa meillä ainakin oli. Sovimme seuraavan harjoituskerran jo samalle viikolle. Sovimme myös, että Igor, joka oli hommannut soittokämpän, sai pitää avaimet. Olivathan ne hänen rumpunsa kun olivat siellä säilössä. Seuraavaan kertaan tehtäväksi sovimme, että jokainen laulaa tai soittaa ainakin noita kahta kappaletta joka päivä ja miettii uusia biisejä, joita voisimme kokeilla seuraavalla kerralla.

Harjoituspäivien välissä pohdin kiivaasti, olinko haukannut liian ison palan kakkua. Muut tuntuivat osaavan soittaa tai laulaa. Tai no, ainakin jompaakumpaa. Igor ei osannut laulaa, se oli käynyt jo selväksi, mutta rummuissa hän oli hyvä, ainakin minun mielestäni. Luna, jonka olin arvellut olevan ehkä epämusikaalisin, olikin osoittautunut taitavaksi kosketinsoittimen kanssa. Lisäksi hän osasi kohtalaisen kivasti laulaa ja rämpyttelihän tuo kitaraakin. Näiden tyyppien kanssa tunsin olevani se kaiken heikoin lenkki, mutta menköön. Susa soitteli kitaraa ihan hyvin, joskin osasi vain muutamia biisejä kokonaisuudessaan. Hän kuitenkin sanoi, että kertokaan vaan biisit niin hän kyllä opettelee ne alta aikayksikön. Ajattelin, että jos laulaisin taustoja hiljakseen ja soittelisin ukuleleä, niin ehkä voisin kuitenkin kehittyä sen verran, että saisin pysyä bändissä. Oli myös alettava miettiä habitustaan ja bändin nimeä. Ostin kirpparilta pitkän hameen, jossa oli jotain psykedeelisiä kuvioita, sekä mokkanahkaiset saappaat, ihan vain katu-uskottavuuden nimissä.

Toiselle harjoituskeikalle laahasin ukulelen lisäksi mukanani metallirummun, jota en juuri itse osannut soittaa. Luna sen sijaan otti sen heti haltuun. Sen ääni muistutti kirkonkelloja. Ei se rumpu oikein istunut meidän biiseihin, mutta väliajoilla kaikki kävivät kilkuttelemassa sitä ihan vain huvikseen. Keskustelimme biisivalinnoista ja siitä miltä bändi alkaisi kuulostaa. Susaa tuntui vaivaavan se, että meillä ei ollut basistia. Hän katsoi minua pitkään ja kysyi sitten, voisinko minä soittaa bassoa. Yskäisin hämilläni ja vastasin sitten, että toki. Pitää vain hankkia jostain bassokitara. Bertta sanoi, että hän voi hommata koulustaan alkuun lainabasson, niin pääsen sillä alkuun. Kurkkuani alkoi oudosti kuristaa. Mitä hemmettiä olin mennyt lupaamaan. En ollut koskaan edes koskenut bassoon, edes sormenpäälläni. Harjoitus oli samaa takkuamista kuin edellisellä kerralla, paitsi vähän parempaa. Igorin laulua ei kukaan kestänyt, joten Bertta totesi ykskantaan, että Igor ei laula taustoja, vaan keskittyy rumpuihin.

Sen jälkeen Igor ei laulanut ja bändi kuulosti heti vähän paremmalta. Sen sijaan Igorin rummuttelu sai lisää voimaa. En tiedä johtuiko se siitä, että häntä oli kielletty laulamasta. Seisoin soittamassa ihan hänen rumpusettinsä vieressä ja minusta alkoi tuntua, että vasen korvani alkoi lukkiutua ja vinkua. Katsoin Igoria muutamaan otteeseen tarkistaakseni, näyttikö hän loukkaantuneelta tai vihaiselta, mutta ei, hän hymyili minulle iloisesti ja jatkoi rumpujen hakkaamista kuin hurmiossa. Virnistin hänelle takaisin ja jatkoin rämpyttelyä. Saimme ohjelmistoon lisää biisiehdokkaita. Yhden slovarin ja yhden menobiisin. Hidas biisi oli Bed of roses ja nopea Under the raging moon, jonka lopun rumpusoolo sai Igorin aivan tolaltaan. Käännyimme katsomaan häntä, kun soitosta ei meinannut tulla loppua. Karmean tykityksen loppukaneettina katosta tippui iso pala rappausta ja saimme kaikki päällemme valkoista pölyä ja laastinpaloja. Ulvoimme naurusta. Näytimme kuin jauhosodan uhreilta, naamat valkoisina ja vaatteet liassa. Harjoitusten jälkeen kömmimme pimeästä ulos päivänvaloon ja yritimme puistella laastipölyt vaatteistamme. Päätimme käydä vielä lähibaarissa juomassa yhdet oluet, jotka tietysti johtivat toisiin ja joillekin melko moniin oluisiin. Toikkaroimme muutamaa tuntia myöhemmin ulos baarista kukin omaan suuntaansa, mutta yksi asia oli varma. Meillä oli yhteinen missio: Musiikki ja Meidän Bändi.

(Osa 2) Tänä iltana: The Cotton balls

 

Joku Susa kyseli, minkä genren musaa bändi aikoi soittaa ja kertoi samalla soittavansa kitaraa. Wow, kitaristi valittu!

Sitten oli Igor, jonka instrumentti oli rummut. Hän kertoi soittaneensa aiemmin jossain hevibändissä, joka oli nyttemmin hajonnut. Kelpaa hyvin, rumpalikin valittu.

Seuraava viesti oli Bertalta. Bertta oli musiikinopiskelija ja hänen vahvinta aluettaan oli laulu. Olin vähän pettynyt, koska olin ajatellut juuri tuota laulajan osaa itselleni, mutta eihän minulla ollut julkisesta laulannasta kokemusta kuin yläasteen laulukokeen verran. Hui, saatana, se oli ollutkin pelottava kokemus.. joten, tulkoon Bertta laulamaan minut suohon.

Sitten oli vielä se viimeinen viesti, jossa Luna kertoi olevansa halukas osallistumaan bändin jameihin, mutta ei nimennyt mitään soitinta tai muutakaan kykyä, minkä perusteella häntä voisi sovittaa bändiin. Koin Lunan kanssa heti hengenheimolaisuutta. Ehkä hänkään ei tiennyt bändihommista mitään. Mukaan vaan haahuilemaan.

Vastailin nopeasti ja innokkaasti kaikille neljälle ja aloimme sovitella aikatauluja ja miettiä, missä voisimme kokoontua. Sain kuitenkin lisää viestejä ja porukkaa olisi ollut tulossa enemmän. Ajattelin, että on parempi bondata ensin jonkun ydinryhmän kanssa ja ilmoittelin uusille viestittelijöille, että enempää jengiä ei nyt bändiin mahdu.

Snoopy

 

Nopea luonnos kuulakärkikynällä

 

Tekoälyn isovanhemmat, Lyijykynätyö

 

Tuulitukka

 

Linnut rannalla

 

Unikot laaksossa

 

Pionit ja ruusut

 

Mantelipuun kukkia

 

Auringonkajoa Uudessakaupungissa

 

Lumpeet kukassa

 

(Osa 1) Tänä iltana: The Cotton balls

 

Olin aina haaveillut siitä, että saisin soittaa bändissä. En oikeastaan ollut kovin musikaalinen, osasin toki omasta mielestäni laulaa ja rytmitajuakin minulla oli. Siispä miksikäs ei, bändiä vaan perustamaan. En oikeastaan edes tiennyt minkälaista musiikkia diggailin, ehkä vähän kaikkea. Näin itseni kuitenkin ennemmin jossain hyytävän coolissa reggae-bändissä kuin tanhulauluja esittävässä kansanmusiikkiyhtyeessä. Olin omistanut tähän mennessä pari kitaraa, kosketinsoittimia, huuliharpun, nokkahuilun, erilaisia rytmisoittimia, metallirummun, ukulelen ja kynsikitaran. En voi väittää, että olisin osannut soittaa niistä mitään, tai edes yrittänyt kovin vakavissani. Mutta eikö tuollainen määrä instrumentteja jo kerro jonkinasteisesta omistautumisesta musiikille. Tykkäsin myös laulaa, mutta en juurikaan julkisesti. No, meistä voi olla moneksi. Ajattelin, että jos vain saisin samanhenkisiä musaheeboja ympärilleni, niin varmasti jotain musaakin alkaisi syntyä. Voisimme harjoitella yhdessä ja sitten päättää minkälaista musiikkia haluaisimme alkaa soittaa ja mihin rooliin kukakin bändissä asettuisi.

Miten bändi perustetaan? Ei minkäänlaista ideaa. Laitanko nettiin ilmoituksen? Kyselenkö kavereilta vai painunko puistoon soittelemaan ja odottelen, josko joku haluaisi tulla mukaan musisoimaan? Ajattelin luottaa sosiaalisen median voimaan. Laadin lyhyen ilmoituksen ja sitten aloin odottamaan vastauksia. Tässä ilmoitukseni:

Hei, just sinä! Osaatko soittaa jotain muutakin kuin suutasi?

Haluatko mukaan uuteen upeaan bändiini?

Laita viestiä niin jammaillaan yhdessä!

Liitin mukaan kuvan itsestäni soittamassa- tai siis- muka soittamassa vihreää ukuleleani.

Seuraavana päivänä avasin, sydän pamppailen viestiketjun, jossa oli viisi vastausta. Yksi niistä oli dickpic ja suljin sen nopeasti pois näkökentästäni.

Muut viestit olivat oikeita vastauksia kyselyyni, olin ymmälläni ja tohkeissani. Ihanko totta joku haluaa minun bändiini?!