Vipassana 2

Nyt kun ulkoiset tekijät leirin tapahtumista on lyhyesti kerrottu, voidaankin alkaa kaivaa pintaa syvemmältä. Kolme ensimmäistä päivää käytetään luonnollisen hengityksen tarkkailuun. Tässä ei siis pyritä vaikuttamaan mitenkään hengitysrytmiin tai muuhunkaan. Hengitystä ainoastaan tarkkaillaan. Ja uskomatonta kyllä siinä riittää puuhaa. Hengitykseni kulki usein vain toisesta sieraimesta ja oli yllättävän pinnallista ja hidasta. Hengityksen kulkua tarkkaillaan ensin koko nenän ja ylähuulen alueella. Seuraavaksi aluetta pienennetään, kunnes viimeisenä päivänä alue on enää pieni kolmio sierainten ulkosyrjistä ylähuuleen. Tällä alueen pienentämisellä pyritään saamaan mahdollisimman tarkka havaintokyky pienelle alueelle. Kaikkea, mitä tuntee on lupa vain tarkkailla. Aluksi ei tunne muuta kuin pienen ilmanvireen ja lopuksi voi aistia melko tarkasti eroja ilmavirran voimakkuudessa ja läpötilassa. Samoin voi aistia kosteutta, kuivuutta, painetta, kihelmöintiä, kutinaa, kirvelyä, tykytystä tai mitä tahansa fyysisiä tuntemuksia.

Tämän vaiheen jälkeen siirrytään nopeasti varsinaiseen Vipassana tekniikkaan. Nenän alta huomio siirretään päälaelle ja siitä alaspäin hitaasti skannaten koko keholle. Keho käydään läpi kiinnittäen huomio jokaisen vartalon osaan vuorollaan. Kaikki tehdään omaa tahtia ja vapaassa järjestyksessä. Ohjeissa korostetaan sitä, että mitä tahansa tuntemuksia nousee esiin, niihin ei pidä reagoida, ainoastan tarkkailla niitä. Tämä on todella helpommin sanottu kuin tehty.

Vipassanan tekniikassa on tärkeää se, että siihen pystyy keskittymään ilman ulkopuolisia häiriötekijöitä, ainakin harjoitteluvaiheessa. Se, että saa olla omien tuntemustensa kanssa ilman arkipäivän hulinaa ja velvoitteita on olleellisen tärkeää. Kulttuurimme ei tue hiljentymistä, eikä oman kehon kuuntelua. Jos tulee kipuja, sitä pidetään häiriötilana, josta on päästävä nopeasti eroon. Otetaan vähän särkylääkettä ja sitten ollaan taas valmiina arjen haasteisiin. Nyt kaikki oli toisin.

Ensimmäinen suuri oivallukseni oli, että olen liittänyt kivun tuntemukseen säälin itseäni kohtaan. Sama koskee väsyneitä tai kipeytyneitä lihaksia. Kipu>sääli. Täysin joutavaa! Oivalsin, että kivun tunne on vain fyysinen tuntemus, johon ei tarvitse liittää muita tunteita. Tässä vaiheessa fyysiset tuntemukseni olivat vielä melko laimeita ja muista tunteneeni suurta iloa tästä oivalluksestani. Ikään kuin ryntäilin ympäri kehoani tunnustellen kipukohtia, huudellen mielessäni: "Katso, kipua! Se on vain tuntemus, ei tarvitse reagoida!" Vipassana mukaan on tarkoitus nähdä asiat sellaisena kuin ne oikeasti ovat. Kaikkien tuntemusten luonne on samanlainen: Ne tulevat ja ne menevät. Kaikki elämässä on jatkuvassa muutoksessa ja liikkeessä. Mikään ei ole pysyvää.

Pari ensimmäistä päivää päättäväistä istumista sujuu minulta melkoisen hyvin, vaikkakin koen välillä tunnottomuutta, eli kehon osia, joissa ei tunnu juuri mitään erityistä. Näitä kohtia kehotetaan tarkkailemaan pidempään. Kivuliaat kohdat vaativat minulta kahden päivän jälkeen kuitenkin lähes kaiken huomioni ja tunnen voivani levähtää "tunnottomissa" kohdissa kehoani. Ehkä johtuen pitkästä istumisesta tai rikkinäisestä häntäluustani kehitän istuessani mahtavat hermokivut lonkkiini ja jalkoihini. Kipu on lähes sietämätön. Ajattelen, että en ole koskaan kokenut mitään niin kamalaa. Syke nousee, haukon henkeä ja kyyneleet valuvat silmistäni. Puren hammasta ja tiedän hävinneeni ensimmäisen erän, koska olen reagoinut kipuun. Istun silti liikkumatta ja kun tunti on päättynyt siirrän jalkojani. Huomaan samalla, että kipu katoaa kuin taikaiskusta. Voin kuitenkin pahoin vielä jonkun aikaa istumisen jälkeen. Alan uskoa, että olen keksinyt koko kivun omasta päästäni. Miten se voi tulla ja kadota niin äkisti. Kysyn opettajalta, miten tulisi toimia jos kipu ylittää sietokyvyn ja hän vastaa, että ei mitenkään. Yrität parhaasi olla reagoimatta. "Just sit still." Älä muuta edes hengitystäsi.

Illalla kun pääsen sänkyyn minulla on vaikeuksia maata selälläni, koska takapuoli on kipeä, Herään yöllä pistävään kipuun lonkassa, mutta päätän vain kääntää kylkeä. Seuraavana päivänä työ tuskan kanssa jatkuu. Päätän vakaasti, että en kuuntele kipua. Minusta jopa tuntuu, että on samantekevää miltä asento tuntuu tunnin alussa, koska puolen tunnin jäkeen se alkaa kuitenkin olla yhtä helvettiä. Asettelen kuitenkin jalkani mahdollisimman mukavasti. Olen valmiiksi epäileväinen onnistumisen suhteen, koska tunnen jo tunnin alussa viiltelevää kipua reidessäni. Oikea jalka on pahempi, mutta tunnen kipua myös vasemmassa jalassa. Aloitan skannaamisen päälaelta, mutta jo ensimmäisellä kierroksella jumitun jalkoihin tarkkailemaan loimottavaa kipua reisilihasten välistä sekä kirvelevää tulitusta sääriluun ja pohjelihaksen välistä. Jos pääsen kohdan yli kipu aina vähän hellittää, mutta saattaa yllättää minut vain muutaman sekunnin päästä uudelleen.

 Uskon työskennelleeni lähes tunnin pääsemättä juurikaan etenemään. Kipu on voimakasta ja vaatii koko keskittymiskykyni. Äkisti päähäni iskee ajatus: Tuska ei ole minun tuskaani. Tämä kipu on jalkojeni kipu. MINUA, sitä sisintä minua ei voi satuttaa. Voin loitontaa itseni kivusta. Ymmärrän nyt mitä tarkoitetaan kivun monistuksella ja sen mitä eroa on henkisellä ja fyysisellä kivulla. Lopputunnin vietän lähes hymyillen. Kipu jaloissani on edelleen kova, jopa kovempi, mutta voin katsella sitä sivusta. Ikään kuin katselisin halkojen palavan takassa. Jalkani palavat ja katselen niiden palavan, En tunne henkistä tuskaa. Olen sen yläpuolella. Olen voittanut.

Kommentit