Katse pitkälle eteen

Otsikon mukaisen kehotuksen muistan saaneeni ainakin autokoulun opettajalta aika kauan aikaa sitten. Kiintopisteenä tulevaisuudessa valkoisten keskiviivojen sijaan on valmistuminen lähihoitajaksi ensi syksynä.
Valmistuminen on joko lokakuussa tai marraskuussa. Papereiden saaminen voi kestää kauemman, mutta opiskelu päättyy näyttöön joko Espanjassa tai Suomessa. Espanjan vaihto toteutuu joka tapauksessa, mutta en vielä tiedä voinko tehdä näytön, anteeksi tutkintotilaisuuden siellä. Opettajani selvittää tilannetta parhaillaan.

Haaveena on, että voisin jäädä mieheni ja kissani kanssa sillä reissulla asumaan ainakin joksikin aikaa Espanjaan. Olen opiskellut kieltä ahkerasti ja ymmärrän yleensä kaikesta kuulemastani aiheen lisäksi joitakin kokonaisia lauseita, tosin en tietenkään kaikkea. Puhumisen kanssa on vähän vaikeampaa. Kiertoilmaisuja käyttäen uskoisin selviäväni useimmista tilanteista ja saavani itseni ymmärretyksi, vaikkakin kielioppi on vielä hakusassa ja sanavarasto suppea.

Ansaintalogiikka vieraalla maalla voisi olla melkeinpä mitä vain tarjolla on. Toisaalta vahvimpia puoliani olisi mikä tahansa asiakaspalveluun, hoitoon tai ohjaukseen liittyvät tehtävät. Nyt kuuluu sieltä kotilukimosta hymähdyksiä. "Ei sinne kannata lähteä, eihän siellä ole paikallisillekaan mitään töitä!"
Uskon, että siellä ei ole yhtään minua. Minun paikkani on siellä auki. Se suorastaan huutaa nimeäni siellä jossain. Tule ja hoida nämä mummot!

Olen koulun tiimoilta käynyt vanhassa työpaikassani hoivakodilla, johon minulla oli surullisen kuuluisa oppisopimussuhde. Kävin katsomassa entistä omahoidettavaani, hankalaa, kiukkuista ukkoa. Näin kuinka hänen silmiinsä syttyi valo kun menin hänen sänkynsä viereen. Hän oli selvästi vähän häkeltynyt ja sanoi, ettei hän nyt kyllä edes tarvitse mitään. Hän muisti minut heti ja muisti myös koko nimeni. Vitsailimme vähän ja kerroin hänelle kuulumisiani. Viivyin vain hetken koska meillä oli ohjelmaa järjestettävänä osastolla. Seuraavan kerran kun vierailimme hoivakodilla, osastonhoitaja tuli luokseni ja sanoi, että kyseinen asukas oli pyytänyt minua vierailemaan luonaan jos se vain olisi mahdollista. 

Olen miettinyt tätä entistä asiakastani viime päivinä. Ehkä syynä on myös keskustelu, jonka kävin tulevan näytönvastaanottajani kanssa. Hän kertoi omasta kuntoutumiskokemuksestaan. Lääkärin tuomiosta huolimatta hän on kolme kertaa kuntouttanut itsensä sänky/pyörätuolipotilaasta käveleväksi ja työkykyiseksi.
Kerroin keskustelussa juurikin tästä asiakkaastani, jolle on myös sanottu nämä maagiset sanat: "Et tule koskaan enää kävelemään". Voisin puristaa kyseistä lääkäriä kurkusta melko pitkään. Hän on saanut miesparan makaamaan toistakymmentä vuotta petin pohjalla.  Pitänee käydä nipistelmässä häntä varpaista useammin, josko vaikka tunto palaisi.. ja usko sen mukana. Vaikka hän on kylläkin ateisti ..ja anarkisti ja muutenkin hankala tapaus.

Loppukevennys: Tässä eksoottinen majoitusvaihtoehto jo kaiken nähneille satunnaisille matkailijoille.

Kotiinkuolijat ja menetetty sukupolvi

"Tavoitteena on, että mahdollisimman moni vanhus saisi asua kotona mahdollisimman pitkään." Onko kotona asuminen sama kuin kotiin kuoleminen ilman asianmukaista hoitoa ja huolenpitoa. Jos nykyinen kehitys jatkuu on tulevaisuuden vanhustenhoito kriittisellä polulla. Nykyiselläänkin hoitajat ( ne, jotka uskaltavat aukaista suunsa) kertovat karmaisevia tarinoita riittämättömästä henkilökuntamäärästä, jatkuvasta kiireestä, riittämättömyyden tunteesta ja omien eettisten periaatteiden rikkomisesta. Mitä konkreettisia toimenpiteitä kuntatasolla tai lainsäädännössä on viime vuosina tapahtunut, jotka mahdollistaisivat tilanteen myönteisen kehityksen? Väittäisin, että ei mitään. Ennemminkin päinvastoin. Tässäkin yksi esimerkki.

Vanhuspalvelulaki ei määrä hoitajaresurssista, eikä mikään takaa suurille ikäpolville laadukasta ja riittävää kotihoitoa. Koko kotihoito on suuri vitsi, jossa matalapalkkaiset hoitajat raatavat ylitöitä jaksamisen rajoilla. Mistä tämä johtuu? Rahapulasta! Kestävyysvajeen kaatuessa syliin on vaikea nähdä mitään ratkaisuja jos tuijotetaan ainoastaa rahakirstun suuntaan. Raha kuin ei ole koskaan lisääntynyt itsestään.
Koko talousjärjestelmämme on perinpohin mätä. Raha tai ennemminkin sen puute ajaa meidät kurjistamaan, leikkaamaan ja velkaantumaan lisää. Miksi emme kykene tekemään rakenteille mitään? Eikö järjestelmä on itse luomamme?

Samaan aikaan kun mummot ja vaarit kaatuilevat yksin kotonaan, joukko nuoria työttömiä räkii kattoon ja potee eksistentiaalista ahdistusta. Mihin jäikään talvisodan henki. Se on kai jo puhallettu loppuun. Väitän, (nyt ja aina) että yksilö on aina yhteiskuntansa tuotos. Olisiko yhteiskunnan otettava vähän vastuuta tuotoksistaan. Ainoa järkevä idea, jonka olen pitkiin aikoihin kuullut on vastikkeellinen sosiaaliturva. Mutta missä vaiheessa kasvatus meni metsään kun nuorisomme osaa vain ajaa oikeuksiaan, mutta ei tunne vastuutaan itsestään, saati sitten yhteiskunnasta. Ehdotan koulukurin palauttamisen lisäksi kouluhin uutta oppiainetta. Yhteiskuntavastuu ja ihmisläheisyys! Eiköhän tämä oman navan ympärillä pyöriminen jo ala riittää.

Tai: Niille, jotka eivät halua tai pysty osallistumaan asepalvelukseen tulisi määrätä pakollinen palvelus erilaisten hoitotyöyksiköiden sisällä. Voisi tehdä hyvää monelle nuorelle neidille. Olisi vähän muutakin ajateltavaa kuin ripsien paksuus tai geelikynsien pituus. Ja hyväähän se tekisi myös nuorille miehille.

Työikäisten tukeminen omien iäkkäiden ja sairaiden vanhempiensa hoitoon on surkea. Voisiko kuvitella, että samaan tapaan kuin lastenhoitoon myös vanhustenhoitoon olisi järjestettävissä palkallista tai tuettua vapaata töistä. Älkääkä nyt vain missään nimessä kuvitelko, että kannatan nykyistä järjestelmää äityislomien rahoituskuviossa. Yhteiskunnan vastuun tulisi olla tasapuolista niin äitiys- kuin muidenkin lomien suhteen. Yksittäisen yrittäjän taakkaa tulisi jakaa kaikkien työantajien kanssa yrityksen tuloksen, liikevaihdon ja koon mukaan. Hyvä hoito maksaa joka tapauksessa. Olisi ehkä hyvä keksiä uudenlaisia malleja myös sille miten työikäisten joustava, osa-aikainen omaishoito olisi mahdollista.

Jotenkin minusta kuitenkin luonnolliselta tuntuisi yhdistää kaksi erillistä ongelmaa, jossa piilee molempien ongelmien ratkaisu. Nuoret, syrjäytyneet ja työttömät sekä hoitoa ja huolenpitoa sekä seuraa ja peräänkatsomista tarvitsevat vanhukset. Usein tässä vaiheessa vedetään esiin ammattitaidottomuus ja mahdollisuus hoitovirheisiin. Minusta pahempaa kuitenkin on jos ei hoideta lainkaan ja mummot saavat rauhassa maata tuntikausia kaatuneena lattialla.