perjantai 26. toukokuuta 2017

Mitt første dikt på norsk

Jeg er så usikker
helt alene
Hodet fullt av spøresmål
Jeg må bare hoppe
selv om jeg ikke ser lyset
hører ingen lyd
Gå nå! Før du begynner å frykte for mye
Alt skall ordna seg,
så sier man

Ja suomeksi suunnilleen sama:

Olen niin epävarma
aivan yksin
pää täynnä kysymyksiä
Minun täytyy vain hypätä
vaikka en näe valoa
en kuule mitään ääntä
Mene nyt! Ennen kuin alat pelkää liikaa
Kaikella on tapana järjestyä,
niin sanotaan

tiistai 16. toukokuuta 2017

Laiskuus, perisynti vai viisauden alku

Olen muutaman päivän vapaalla harjoittelusta. Olen laiskotellut! Työt odottavat. Tulevaisuudessa kaduttaa, mutta nautin silti joutenolostani. Näennäisen laiskuuteni seurauksena oivalsin jotain. 
Tajusin, unen ja valveen rajalla, että haluan ympärilleni kukkia, kasveja, elämää ja kauniita asioita. Haluan ympäristöni olevan silti selkeä ja yksinkertainen, mutta kaunis ja elävä. Haluan luoda todellisuuteni, ympäröidä itseni kauneuteen tai hukuttaa itseni siihen, mistä pidän. Haluan myös käyttää aikaani siihen, mikä saa minut voimaan hyvin ja juuri nyt se on laiskuus.


Kävelin rannalla ja katselin kauneutta, herkkää alkavaa kevättä. Ihailin kiviä ja meren muovaamia puunkappaleita. Seisoin pitkään ja annoin katseen kiertää. Kävin kirpputorilla, en ostanut mitään. Katselin esineitä, koskettelin niitä, mutta en ottanut mitään mukaani. Kukkakaupassa tein hankintoja, mutta sielläkin kiertelin laiskasti.  Pitkän pohdinnan  jälkeen ostin pari kasvia. Kannoin ne kotiini ja etsin niille sopivat paikat.


Laiskana voi saavuttaa jotain, mitä ei saavuta kiireessä: Kyvyn pysähtyä kauneuden äärellä ja aistia se. Se vaatii aikaa ja mielen tyhjyyttä.
Mieli on vähän niin kuin kännykän akku: Se on välillä annettava tyhjentyä, sitten irroitettava se puhelimesta, annettava levätä hetki ja vasta sen jälkeen se voi latautua uudelleen täyteen. 



torstai 4. toukokuuta 2017

Leikkurissa

Olen reissunaisena vieraalla paikkakunnalla ja teen kirurgian harjoittelua sairaalassa. Toki tuttu yöpaikka auttaa tukikohtana vierauden tunteeseen. Viiden viikon harjoittelusta on toinen viikko lopuillaan. Tänään pääsin tutustumaan leikkaussaliin ja heräämöön. Tuli heti tunne, että tänne haluan töihin. Leikkaus oli todella mielenkiintoinen, vaikkakin "vain" tähystysleikkaus.  Koin, että työ oli monipuolista, mielenkiintoista ja innostavaa. Seurasin leikkaukseen tulevaa potilasta sairaalaan saapumisesta heräämöön.

Potilas, jolta poistettiin sappirakko, tuli päiväkirurgian osastolle aamulla. Saatoin  hänet pukuhuoneeseen vaihtamaan vaatteet ja olin mukana leikkausta edeltävässä haastattelussa. Siirryin potilaan mukana leikkaussaliin ja seurasin leikkauksen valmistelua. Potilaaseen kiinnitettiin lätkiä ja kämmenselkään laitetiin kanyyli. Leikkaussalissa potilaasta tuli äkisti operaation objekti, josta puhuttiin melkeinpä ulkopuolisena. Leikkausliinat erottavat ihmisestä näkyville vain sen osan, jota operoidaan. Tällä kertaa siis vatsan. Vatsan alue puhdistettiin huolellisesti ja välittömään läheisyyteen tuotiin kasa erilaisia työvälineitä. Osa niistä asetettiin potilaan nukahdettua taidokkaaseen tasapainoasentoon potilaan vatsan päälle.

Nukutusaine vaikutti nopeasti ja muut paitsi anestesiahoitaja keskittyivät vihreän liinan toisella puolella tapahtuviin asioihin. Anestesialääkäri ja hoitaja laittoivat potilaalle nieluputken ja intuboivat hänet ikkunakahvan näköisellä laryngoskoopilla. Anestesiahoitaja ja anestesialääkäri pitivät huolta potilaan nukuttamisesta ja relaksoinnista sekä vitaalien tarkkailusta ja nestehoidosta koko leikkauksen ajan.  Pidin anestesiahoitajaa taikurina, instrumenttihoitajaa supersankarina ja kirurgia omituisena höpöttäjänä. Myös anestesialääkäri teki taikojaan ja sai puheliaana ihmisenä aikaan rennon tunnelman leikkaussaliin. Lisäksi salissa oli avustava lääketieteen opiskelija, valvova hoitaja, sekä sairaanhoitajaopiskelija, eli minä. Istuin jakkaralla, josta minulla oli suora näkyvyys kameran kuvaa näyttävään ruutuun, sekä leikkauspöydälle.

Potilaan vatsa täytettiin pulleaksi hiilidioksiidikaasulla. Kirurgi operoi potilasta pitkillä instrumenteilla vatsaan tehtyjen aukkojen kautta. Yhdestä aukosta työnnettiin kamerasondi, joka toimii silminä vatsan sisällä. Instrumenttihoitaja ja avustaja siirtelivät kameraa  sekä avustivat leikkausta, huuhdellen, puhdistaen ja ojennellen tarvittavia instrumentteja lääkärin ohjeiden mukaan. Sappirakkoon vievät suonet ja tiehyet klipsattiin, rakko irroiteltiin maksasta ja poistettiin navan lähelle tehdyn aukon kautta. Näin tämän kaiken selkeästi ruudusta. Itse leikkauksessa meni tunnin verran, alkuvalmisteluissa ehkä vähän pidempäänkin. Leikkauksen lopuksi vatsaontelo huuhdottiin, kaasu poistettiin ja avustaja ompeli haavat kiinni. Sen potilasta alettiin kuoria esiin vihreiden liinojen alta.

Seurasin potilasta heräämöön ja ohjaajanani toimivan hoitajan kanssa tarkkailimme hänen ja kolmen muun leikkauksesta tulleen potilaan tilaa ja vointia. Oma potilaani oli heräämössä pisimpään, koska hänellä oli leikkauksen jälkeen kipuja ja pahoinvointia. Heräämöstä potilaat siirtyvät päiväkirurgiselle tai operatiiviselle vuodeosastolle jatkamaan toipumistaan.

Kokemukset leikkaussalista ja heräämöstä olivat todella innostavia. Tunsin "omaa" potilastani kohtaan kohtalaisen voimakasta huolta ja hoivaamisviettiä. Halusin varmistaa hänen hyvinvointinsa ja helpottaa kipua ja epämukavuutta käytettävissä olevin keinoin. Heräämössä tunsin olevani elementissäni, vaikka olinkin kolme oksennusta täynnä olevaa kaarimaljaa käsissäni,  ei siis omaa vaan potilaan tuotosta.


lauantai 15. huhtikuuta 2017

Kosmetiikka KonMari

Nyt tulee harvinaista "herkkua". Aion avata Pandoranboxini, aiheesta: Kosmetiikka. Kerron nyt heti aluksi, että en ole tässä asiassa varmastikaan mitenkään normaali. Olen äärimmäisen pihi ostaessani kosmetiikkaa, eikä paikkakunnallani edes ole mitään kosmetiikkaan erikoistunutta myymälää.

Käytännössä kaikki kosmetiikkaostokset teen joko ruokakaupan tai paikallisen Tokmannin hyllystä. Tästä on yksi poikkeus ja se on deodorantit, jotka ostan luontaistuotekaupasta tai tilaan netistä.
En käytä juuri mitään ihonhoitotuotteita, koska en koe tarvitsevani niitä. Pesen kasvoni saippualla, tarkemmin sanottuna käsisaippualla. Viimeisen kuukauden sisällä olen joutunut ostamaan silmämeikkien poistoon tarkoitettuja puhdistusliinoja. Oikeastaan ensimmäinen paketti oli heräteostos, toinen jo tarkoituksella ostettu.

Arkipäivinä, töissä tai koulussa käytän yleensä kosteusvoidetta, poskipunaa, valokynää, rispiväriä, kulmakynää ja rajausväriä. Erityistilanteissa, juhlissa tai jos lähden ulos syömään, käytän myös meikkivoidetta, huulipunaa ja joskus luomiväriä. Aiemmin en ole käyttänyt ripsiväriä, mutta nykypäivänä näiden tuuhearipsisten bambien seassa, ilman ripsiväriä alkaa näyttää jo aika aneemiselta. Ripsivärin käyttö on myös lisääntynyt työharjoittelujakson ollessa päällä. Haluan näyttää joka päivä huolitellulta ja pirteältä.

Tässä kaikki: Huulipuna x2, huultenrajauskynä, eyeliner, ripsiväri, kulma/kajalkynä x2,  valokynä (sama tuote, toinen uusi) x2, meikkivoide, poskipuna ja luomiväri, lisäksi kuvassa meikkisuti, ripsikampa/harja ja terotin kynille, kosteusvoide ja puhdistusliinat.

Hiukseni ovat luonnonkiharat ja puolipitkät. En käytä hiustenmuotoiluun mitään muuta kuin suihkauksen lakkaa joskus jos kampaus sitä vaatii. Lakan käytöstä ehkä kertoo jotain se, että olen ostanut edelleen käytössä olevan lakkapulloni noin kolme vuotta sitten. En myöskään omista hiustenkuivaajaa tai kiharrinta/suoristusrautaa. Hiusten pesuun käytän suihkusaippuaa, joka on tarkoitettu sekä iholle, että hiuksille. Hoitoainetta käytän satunnaisesti. Tällä hetkellä käytössä on hiusten värjäyksestä jäänyt pieni hoitoainepullo, mutta en käytä sitä joka kerta. Olen todennut hoitoaineen aiheuttavan finnejä jos sitä joutuu iholle. Hyväkään huuhtelu ei aina tunnu auttavan. Ihohuokosten tukkeutumista olen havainnut erityisesti rinnassa, yläselässä, niskassa ja otsalla. Tämä ongelma poistuu jos en käytä vähän aikaan hoitoainetta. Tosin saan sitä vastoin kärsiä takkuisesta tukasta..

En käytä säännöllisesti kosteusvoiteita. Omistan yhden purkin, mutta senkin olen saanut lahjaksi. Käytän sitä satunnaisesti käsien, kantapäiden ja kyynärpäiden rasvaukseen esimerkiksi saunan jälkeen jos iho tuntuu kiristävän. Kantapäihin käytän myös voidetta, joka on tarkoitettu halkeamien hoitoon.

Käytän vain harvoin hajuvesiä, joita kylläkin omistan useita. Arkena en koskaan, sillä työskentelen hoitajana. Hoitoalalla ei voimakkaita tuoksuja suositella, koska potilaat saattavat kärsiä astmasta tai tuoksuyliherkkyydestä. Jo muutama vuosi sitten olen vaihtanut antiperspirantit alumiinittomiin deodorantteihin. Pitkän totuttelun ja kokeilun jälkeen olen löytänyt alumiinittomista tuotteista pitävät ja luotettavat dödöt, joiden kanssa kainalot eivät juuri kastu, eikä hienhajua tarvitse pelätä.

Tässä tällä hetkellä käytössä olevat dödöt, josta Mádaran Herbal deodorant on päivittäisessä käytössä. Voidemaista Schmidt's dödöä olen kokeillut vasta pari kertaa. Sekin on tehtävänsä hoitanut.

Olen jo kerran marittanut kosmetiikan, jota siis alunperinkin on ollut vain vähän. Tänään heitin pois liian tummaksi kokemani aurinkopuuterin ja liian vaalean huultenrajauskynän, jotka kumpainenkin taisivat täyttää jo vuosia ja olivat vailla käyttöä.

Kun tarkastelen käyttämääni kosmetiikkaa huomaan, että kaikki tuotteet ovat edullisia, perus-halpistuotteita, lukuunottamatta deodorantteja. Niiden hintaa nostavat vielä postikulut. Toisaalta niistä en halua luopua. Olenhan käyttänyt niiden valintaan aikaa, rahaa ja vaivaa. Meikkien suhteen  olen pärjännyt perus-halpistuotteilla hyvin. Toisaalta ajattelen, että voisin panostaa  esimerkiksi parempaan kasvovoiteeseen. Mitään ryppyrasvoja en halua hankkia. En usko niiden voimaan. Olen 48-vuotias ja minua luullaan usein kolmekymppiseksi, joten en koe olevani ryppyvoiteen tarpeessa. Voisin kuitenkin harkiten nostaa kosmetiikan tasoa. Mitään öky-luksus-tuotteita en kuitenkaan halua hankkia. Luonnonkosmetiikka voisi olla ehkä SE juttu. Tässäkin pätee siis vähän ja laatua ja mieluiten sitä, mikä pirskahtelee iloa.

PS. Meinasin unohtaa kynsilakat. Hoitotyöläisenä en voi käyttää kynsilakkaa sormien kynsissä työpäivinä, mutta lakkaan kyllä varpaankynsiäni usein, varsinkin kesäisin. Omistan kolme kaksi pulloa kynsilakkaa, edit: joista faktantarkistuksessa yhden havaitsin kuivuneen. Nekin ovat peräisin ruokakaupan hyllystä.

Kosmetiikkahankinnoissa pätee siis myös KonMari-periaate. Osta harkiten laatua ja tarkista, että se mitä hankit on sinulle tarpeen ja mieleen. Olet pirskahtelusi ansainnut!

Nämä rumat ja huonosti irtoavat liimalaput eivät totisesti pirskahtele.


perjantai 24. maaliskuuta 2017

Positiivisesta palautteesta työpaikalla

Suomalaiset ovat tunnetusti huonoja kehumaan ja vaivaantuneita kehujen vastaanottamisessa. Ylistystä tulee ani harvoin, kiitosta ja kehuja sentään joskus. Työkavereiden kesken tulee liian harvoin sanottua, että hyvin meni, kiitos päivästä tai muutakaan positiivista. Joskus vapaiden jälkeen työpari tuli töihin tietämättä kenen kanssa on iltavuorossa ja sanoi sitten, että vähän jännitti, mutta onneksi se olit sinä. Olin ajatellut vähän samoin ja sanoinkin sen. Mukava kehu, vaikka ei kovin ihmeellinen juttu. Voisihan sen useamminkin sanoa. "Kiva tehdä töitä sun kanssa." tai "Sun kanssa hommat sujuu."

Yhden iltavuoron alussa eräs asukas sanoi minut nähdessään: "Ilta pelastettu!" Voiko parempaa palautetta saada? Joskus sellaisina päivinä, kiireenkin keskellä ajattelen, että onpa kiva työpaikka, oikeastaan tosi mukavaa työtä. Ja sitten seuraavana päivänä noroviruksen jyllätessä voi ajatella jotain ihan muuta..

Hyvän palautteen antaminen on taitolaji. Liika on teennäistä ja falskia, mutta mikä sitten on sopivasti? Joskus pyysin itseäni fiksumpaa apua puhelimella toiselta osastolta ja luurin toisessa päässä oltiin kovasti kehujen lumoissa.  Apua sain ja kiitoksen hyvästä mielestä. Yksi hyvä tapa kehua on kysyä: Miten ihmeessä teet tuon noin näppärästi/nopeasti/hienosti? Arvostuksen osoittaminen, kokemuksen kunnioittaminen ja kiinnostus kollegan työtavasta voi jo sinällään olla hyvää palautetta.

Henkilökohtainen palaute on aina vielä syvemmälle menevää. Siinä piilee vaara yliampumisesta. Jos aina kehut työkaverin kampausta, ulkonäköä, vaatetusta tai muuta siihen liittyvää, vaikuttaa se kovin nuoleskelevalta. Luonteenpiirteitä tai käytöstä kehuessa on jo vähän turvallisemmalla pohjalla. Toiminnasta saatu palautekin voi sisältää henkilökohtaisen kehun. Tärkeää on muistaa, että saatu palaute muokkaa palautteen saajan kuvaa itsestään ja  hänen toiminnastaan. Aina näin ei tietysti käy. Muistan tilanteen, jossa yritin kovasti kehua ja kannustaa työkaveriani. Hän väitti koko ajan vastaan, sanoen, ettei hänestä ole mihinkään. Väittelimme jonkun aikaa asiasta ja minusta tilanne oli aika hassu.

Ja lopuksi: Facebookista luin jotain sen tyylistä, että vaikka uskot itseesi, voit silti olla ihan paska. Eli se siitä palautteesta sitten!

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Sairaanhoitajaopiskelija harjoittelee

Tänään alkoi harjoittelu sisätautiosastolla. Eka päivä oli tietysti ihan lämmittelyä. Vielä ei tiedä, mitä tältä oikein odottaisi, mutta uutta tietysti pitäisi oppia paljon. Tämän viiden viikon harjoittelun perään on toinen viiden viikon jakso kirurgisella osastolla, vieraalla paikkakunnalla. En tiedä vielä missä asun siellä vai ajelenko joka päivä sisareni luokse 50 kilometriä yhteen suuntaan. Kaipaan tietysti viikot miestäni ja kissaani.

Harjoittelussa pitää taas olla suuna-päänä joka paikassa, kyselemässä ja valmiina jokaiseen uuteen hommaan, halusi tai ei. Tämä on eräänlainen kymmenen viikon vierailu epämukavuusalueella. Huomenna aukeaa myös ensi syksyn harjoittelupaikat mielenterveys- ja päihetyön harjoitteluun. Illalla pitää käydä netissä niitä kärkkymässä.

Tänään alkanut harjoittelupaikka on minulle tutun tuntuinen, koska olen tehnyt samassa talossa melkein identtisellä osastolla toisen harjoittelun. Toki jokaisella osastolla on omat tapansa, mutta talo, tilat ja päivärutiinit ovat samanlaisia molemmilla osastoilla.

Tämä kevät tässä menee varmasti nopeasti ja kesätöitäkin on jo luvassa. Edelleen vielä jännitän saanko kesän alkuun työtarjouksen ulkomaille. Vaihto Norjaan on varmistunut ensi vuoden alkuun. Silloin viimeistään pääsen kokeilemaan ruotsin ja norjan taitojani..toki harjoitteluvaihdossa saa käyttää myös englantia.

Jollakin kummallisella tavalla olen tyytymätön tilanteeseeni. Aavistelen, että se liittyy ylisuuriin odotuksiini kesän työtilaisuuksien suhteen. Ehkäpä myös siihen, että ajatus opinnäytetyön jatkamisesta (aloittamisesta) inhottaa minua. Eikä voi valmistua, ellei sitä kirjallista kurimusta ole käynyt läpi. En yleensä ole laiska tai saamaton, mutta tämän asian suhteen olen sitä kyllä ollut.

Tämä kevät on vaatinut paljon ja olen ollut melkoisessa epävireessä ja tavanomaista väsyneempi. Tenteistä en odotakaan muuta kuin, että pääsen läpi. Toivon kuitenkin, että saan mahdollisimman paljon irti näistä kahdesta harjoittelusta, rohkeutta, kokemusta ja ammattitaitoa.



tiistai 21. helmikuuta 2017

Yleisahdistus

Afrikan suuret eläimet kuolevat, Iso Valliriutta kuolee, valaat uivat rantaan vatsat täynnä muovia, mehiläiset kuolevat, merissä kelluu suuria muovilauttoja, ympäristömyrkyt pilaavat pohjavesiä. Näitä surullisia uutisia saa lukea päivittäin. Tehtaat saastuttavat ilmaa ja luontoa, eikä ketään saada vastuuseen. Ei kenenkään vastuu, mutta kaikkien yhteinen onnettomuus. Yksilöt syyttävät yrityksiä, hallituksia ja päättäjiä. Politiikka kulkee talouskasvun lyhyessä talutusnarussa.


Ihmiset eivät herää ymmärtämään, että asiat voisivat olla toisin, rakenteisiin täytyy puuttua, asenteita ja tottumuksia täytyy ravistella. Arvomaailman on muututtava. Kuluttaminen ja etenkin kaiken turhan roinan tuottaminen on katkaistava. Ympäristön myrkyttäminen voittojen saamiseksi ja kasvun takaamiseksi on lopetettava. Voimme tietysti jatkaa samaan malliin jos haluamme kuolla nälkään ja myrkkyihin tai ihan vaan hukkua kaikkeen siihen saastaan, jota osaamme kyllä tuottaa, mutta emme hävittää.

Kaikki yleisesti hyväksytty ei ole meille hyväksi, eikä tälle planeetalla, jolla elämme. Alamme kuitenkin pikkuhiljaa nähdä, että mikromuoviroska tappaa ja kulkeutuu takaisin ruokapöytäämme, kasvinsuojelumyrkyt eivät katoakaan ravintoketjusta, eivätkä raskasmetallit, lääkeaineet ja hormonit hajoa jätevesienkäsittelylaitoksissa. Tehomaatalous tuottaa ruokaa, josta puuttuvat ravinteet ja joka lopulta sairastuttaa meidät ja köyhdyttää viljelysmaat.

Uskomme vakasti, että markkinatalous  järjestää kaiken. Markkinatalous tuo meille, työtä, veroja ja hyvinvointia. Markkinataloudella ei vain ole omaatuntoa, ei ympäristövastuuta, eikä se kunnioita elämää, ei ihmisoikeuksia, eikä eläinten oikeuksia. Siinä suuret ja vahvat tallovat heikot ja äänettömät, siinä kananpojat korjataan harvesterilla ja ihmiset orjuutetaan liukuhihnatyöhön vaipat päällä. Suuret ja vahvat muodostuvat niin vahvoiksi, että ihminen on sille liian pieni yksikkö, edes nähtäväksi. Jos vaadit sitä tilille väärinkäytöksistä se haastaa sinut oikeuteen maineensa lokaamisesta. Sillä on armeija maailman parhaita lakimiehiä ja suhteet kunnossa päättäjiin päin. Sillä on kokonainen koneisto, jolla suoltaa maailmalle julkisuuskuvaa, brändejä ja mielikuvamainontaa.

Kaikki voisi olla toisin, jos emme uskoisi tavaran ja rahan tekevän meitä onnelliseksi. Jos emme uskoisi, että vain jatkuva talouskasvu ja kuluttaminen on elinehtomme. Jos emme uskoisi, että voimme kuluttaa, rikkoa, sotkea, liata, tappaa, kahlita ja käyttää loputtomasti hyväksi kaikkea mitä tämä pallo meille tarjoaa. Jos vain osaisimme vaalia, rakastaa ja kunnioittaa kaikkea, mitä maa päällään kantaa, myös toisiamme. Jos loputtoman rahan, julkisuuden ja menestymisen tavoittelun sijaan, uskoisimme, että oikeastaan tarvitsemme vain rakkautta.

maanantai 6. helmikuuta 2017

Pelosta ja epämukavuudesta

Nämähän ovat tuttuja juttuja kaikille, jotka vastaavat elämässä eteen tuleviin haasteisiin. Pelko on usein mittasuhteiltaan suunnaton verrattuna edessä olevaan haasteeseen ja epämukavuus vain pelon ensimmäinen aste.

Vierailin "epämukavuudessa" käydessäni vieraskielisessä rekrytointitilaisuudessa, ihan vain hetken mielijohteesta. Lymyilin takapenkissä ja sain sanottua juuri tarpeellisen verran ruotsiksi sekä täytettyä henkilötietopaperin. Poistuin huojentuneena siitä, että piina oli ohi ja olin ymmärtänyt suurimman osan minulle puhutusta asiasta sekä ruotsiksi, että norjaksi.

Tästä muutama päivä eteenpäin sain puhelun Norjasta, jonka aikana minulle puhuttiin norjaa ja sain vastata ruotsiksi tai norjaksi. Se ei mennyt kovin hyvin, koska sanat tuntuivat takertuvan kurkkuun ja leijailevan pois muistista ihan itsekseen. Mutta jälleen- ymmärsin lähes kaiken. Yhden kerran jouduin pyytämään toistamista - ja tein sen- norjaksi.

Puhelinhaastattelun jälkeen sain sähköpostiini vinon pinon papereita luettavaksi ja palautettavaksi. Joudun vielä toiseen piinaan puhelimessa, mutta sen jälkeen- jos kaikki sujuu kohtuullisesti voin saada keikkatyötarjouksen  Norjasta.

Mitä päässä tapahtuu: Pelkoa, epäuskoa, jännitystä, tekosyitä, kauhua.
Tätähän olen toivonut, miksi nyt niin pelottaa?!

Jännittävintä ovat mielestäni käytännön järjestelyt. Osaanko liikkua siellä, osaanko mennä oikeaan paikkaan ja oikeaan aikaan. Löydänkö pyydettyihin osoitteisiin, oikeaan bussiin, junaan ja koneeseen. Tietysti myös se ymmärränkö yhtään mitään tai osaanko ilmaista itseäni skandinaavisin kielin, englantia ei saa kuulemma käyttää. Auts!

Papereita pitäisi palautella jo tällä viikolla. Osaa en varmasti saa toimitettua tässä aikataulussa, koska joudun tilailemaan todistuksia eri virastoista. Ajattelin kuitenkin palauttaa ne, jotka saan kokoon ja luvata täydentää pinoa sitten myöhemmin. 

En tiedä, mitä tästä syntyy, mutta vaikka kuinka huonosti siellä pärjäisin niin kokemusta rikkaampana palaisin. Lisäksi: Rekrytointitilaisuudessa tapaamani nainen sanoi minulle, että jos haluaa parantaa ruotsintaitojaan niin kannattaa hakea töihin saaristoon tai ruotsinkieliselle rannikolle. Laitoin heti seuraavanaa päivänä kesätyöhakemuksen Ahvenanmaalle, Maarianhaminaan. Arpa ..tai kaksi arpaa on heitetty.. ja pelottaa.

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Tarina: Lumisydän



Oli vielä pimeää kun seisoin viluissani lenkkivaatteissa ulkoportaalla. Oliko pakko? No, oli kai.. Lähdin vastahakoisesti liikkeelle jäykin lihaksin ja kylmän värisyttäessä kehoa. Viiden minuutin päästä alkoi hiki virrata kainaloista ja henki pakkautua kurkkuun. Kymmenen minuutin kohdalla keho alkoi jo lämmetä ja lihakset tottua yksitoikkoiseen rytmiin. Pitopiikkien rapsutus jäistä maata vasten alkoi ajaa mieltä kohti hiljaista transsia. 20 minuutin jälkeen askel alkoi lentää ja hengitys tasaantua. Lihakset saavuttivat maksimaalisen pehmeyden ja joustavuuden. Tuli kaikkivoipaisuuden tunne. Tätä voisin tehdä aina, tästä ikuisuuteen. Nostin vauhtia, vaikka tiesin, ettei tunne kestä loputtomiin. Poltin kynttilää molemmista päistä. 40 minuutin jälkeen löysin itseni yökkimästä kotitalon nurkalta. Lihakset tärisivät väsymyksestä ja pää painui harmaaseen hämärään. Sain hädin tuskin hengitettyä. Lysähdin makuulle keskellä pihaa ja yritin saada hengityksen tasaantumaan. 

Makaan siinä silmät kiinni x-asennossa, kunnes havahdun alaoven paukahdukseen. Kun avaan silmäni näen kaksi karvaista sierainta, kaksi tarkkailevaa silmää ja pipon alta ryöpsähtävän hiuspehkon. Pojalla on poskessa iso finni, johon katseeni kiinnittyy. ”Ootko kunnossa?” Se kysyy. Ynähtelen vastaukseksi ja kampean itseni istumaan. Katson taas sen finniä. Miksei se purista sitä, sehän aivan huutaa puristamista. Poika on kai kuuro tai hullu. ”Juu, ei tässä mitään. Oli vähän kova lenkki.” Vastaan pojalle. Poika siirtyy vähän etäämmälle, mutta ei poistu paikalta. Seisoo siinä ja odottaa, että nousen.  Nousen ja huomaan , että takapuolestani on jäänyt lumeen hassu kuvio. Yritän hinkata sitä kengällä, mutta se ei lähde. Hinkkaan vielä lisää, mutta lopetan koska poika seisoo edelleen vahtipaikallaan. Keräilen itseäni hetken ja raahustan alaovelle. Heilautan vielä pojalle kättä sen merkiksi, että vahtivuoro on päättynyt. 

Nousen juosten omaan kerrokseeni. Ovella pitää kumartua pää alaspäin, etten pyörtyisi. Lihakseni tärisevät rajusti ja viluttaa kuin kuollutta. Juon hanasta vettä ja laitan sitä myös pannuun kuumenemaa. Sillä välin kun vesi kuumenee, riisun hikiset vaatteet ja kietoudun torkkupeittoon. Kaadan itselleni kuumaa vettä kuppiin ja valitsen purkista lempiteetä. Nousen ikkunalaudalle, kiedon peiton väsyneiden pohjelihasten yli ja hörppään kuumaa teetä. Pihalla on hiljaista. Aurinko alkaa nousta puiden takaa. Katseeni kiertää pihaa ja tarttuu kohtaan, johon jäi kuva takapuolestani. Kuvio ei näy kovin hyvin tänne ylös, mutta huomaan, että peppukuvioni ympärille on piirretty lumeen iso sydän ja sen viereen pari pienempää sydäntä kaveriksi. ”Vooooi, viiiittuuuu!”, pääsee suustani. Tekijä on karannut rikospaikalta, mutta arvaan, että se on se finniposkinen poika. Ihailen hetken yhteistä aikaansaannostamme ja päätän lähteä suihkuun.