Tässäpä on lisäksi yksi vitsi. Hoivakoti ei ole suljettu, ainoastaan suojattu, jolloin sieltä on mahdollista lähteä ulos jos vain tietää, mistä ovesta mennä. Käytäntö on suomalaisesta näkökulmasta outo. Kun kysyin asiaa työkaveriltani, hän sanoi, että Norjassa on laki, joka kieltää ovien lukitsemisen jos kysessä on hoivalaitos, joka luokitellaan suojatuksi, ei siis suljetuksi. Tällöin asukkaat, potilaat tai asukkaat eivät ole pakkotoimin hoidettavia. Myöskään ovia ei silloin saa lukita. Niinpä asiakkaitamme pääsee silloin tällöin ulos, omille teilleen. Busseja kulkee läheltä ja melkein vierestä kulkee vilkasliikenteinen valtatie. Rakennuksen takana on myös kohtalaisen suuri vesistö. Voimme vain yrittää suojata asukkaita näiltä riskeiltä. Kuljeskelevien asukkaiden kaulaan tai ranteeseen laitetaan hälytin ja toivotaan, etteivät he ota sitä itse pois.
Jos asukas katoaa, aloitetaan systemaattinen etsintä. Tämä on kivaa puuhaa (Sarkasmia!). Talossa kun on kaksi kerrosta ja useita risteäviä käytäviä, lukemattomia huoneita, varastoja, pukuhuoneita, kappeli, keittiö jne. Jos asukasta ei löydy sisältä, aletaan etsiä ulkoa ja ilmoitetaan omaisille ja poliisille.
Tämän karkaamismahdollisuuden lisäksi stressaavaa on iltavuorojen kiire ja vastuu, ainakin silloin kun olen ainoa sairaanhoitaja kolmelle tai pahimmassa tapauksessa kuudelle osastolle. Onneksi talossa on paljon osaava ja vastuunsa kantavaa henkilökuntaa. Koen pärjääväni hyvin norjankielellä, mutta kokemattomuuteni sairaanhoitajana sekä paikallisen hoitokulttuurin erikoispiirteet kyllä aiheuttavat välillä lisälyöntejä tai pelkkää hämmennystä, joskus huvitustakin. Esimerkkinä mainittakoon norjalaisen hoitokulttuurin kukkanen, jossa helsefagarbeiderit ja hjelpepleierit eli
apuhoitajat, jotka ovat olleet talossa ties kuinka kauan, käyvät kysymässä minulta lupaa antaa asukkaalle tarvittavia lääkkeitä, kuten kipugeeliä polveen tai parasetamolia särkyyn.
Lisälyöntejä tosiaan on löytynyt sydämestäni ihan oikeastikin. Olen tähän asti ollut perusterve, mutta muutama vuosi sitten aloin oireilla pyöräillessäni. Kurkkuuni tuli kova kipu ja aloin voida pahoin. Liitin asian silloin jotenkin kylmään ilmaan ja ajattelin, että vika on keuhkoissani. Viime kesänä sain samanlaisia oireita useamman kerran ja niihin liittyi pahoinvoinnin ja huonon olon lisäksi rintakipua ja huimausta. Oireet ilmaantuivat yleensä rasituksessa kun kapusin ylämäkeä työmaalleni. Omalääkäri otti verikokeet, verenpaineen ja ekg:n. Niissä ei ollut mitään poikkeavaa ja lääkärini epäili, että kyseessä on paniikkihäiriö ja/tai hiton huono kunto. Minut passitettiin kuitenkin rasituskokeeseen. Siellä paljastuivat lisälyönnit. Koe ei tuntunut juuri mitään, ei kipua kurkussa, eikä rinnassa. Hengästyin kyllä mutta en niin, että olisi pitänyt sen tähden lopettaa. Nyt joudun/pääsen vielä ct- tutkimukseen. Lääkitystäkin on suositeltu, ainakin siksi aikaa, että selviää, mistä oireet johtuvat. Vanhuus ei tule yksin, sillä on lääkäri ja pappi kyydissä.. No, ei vaan, kyllähän tästä vielä selvitään. Musta huumori se vaan kukkii!
