Sisäinen kommentaattori

Tämä kaveri, jota kuuntelemme kaiken valveillaoloaikamme, kenties myös unissamme. Kuinka vaikeaa on saada sitä vaikenemaan edes hetkeksi. Omani on ainakin melkoinen tyhjänpuhuja. Jatkuvasti on jotain asiaa. Kaikkea pitää kommentoida. Kommentaattorini on jonkun sortin naispuolinen Kaj Kunnas. Jos ei muuta sanottavaa ole se huutaa: "Juhuu!!"

Ehkä arvaatte, että on kysymys yrityksistä hiljentää mieli. Toivotonta. Viisammat sanovat, että on paras olla yrittämättä, kunhan ei vaan kiinnitä siihen huomiota niin kyllä se siitä hiljenee. Juupa-juu, ei siltä tunnu. Aamuisin sillä tuntuu olevan jokun verran vähemmän sanottavaa kuin iltaisin. Ehkä aikainen aamu on siksi parasta meditointiaikaa.

Sisäisen äänen laatuun on hyvä kiinnitää huomiota. Mitä se sinulle sanoo ja etenkin millä sävyllä. Ovatko viestit päivästä toiseen väheksyviä, syyttäviä ja lannistavia. Vai onko päänsisäinen papattaja yltiöoptimistinen ADHD- höpöttäjä, jonka ideat ovat ulkoavaruudesta...kuten omani. Onneksi ymmärrän, että sisäinen ääneni ja minä ovat kaksi eri asiaa, joskin kommentaattorini vaikuttaa käyttäytymiseeni. Olen vuosien varrella oppinut myös olemaan reagoimatta sen tietyntyyppisiin jankutuksiin.

On oikeastaan melkein kummallista kuinka tunnepohjaisesti me yhä käyttäydymme, vaikka kaikessa kulttuurimme painottaa rationaalisen ajattelun tärkeyttä. En tarkoita, että tunteissa sinänsä olisi mitään pahaa, päinvastoin. Kuitenkin monet elämämme suurimmista vaikeuksista johtuvat sokeasta reagoinnista tunteisiin. Toisissa asioissa olemme melko avuttomia tunteidemme orjia. Usein nämä asiat liittyvät fyysisten tarpeidemme tyydyttämiseen sekä henkisen tyhjiön täyttämiseen. Miksi muuten kokisimme suuria ongelmia ruokaan, seksiin ja kuluttamiseen (tai omistamiseen) liittyvissä asioissa.

Henkinen tyhjiö yritetään täyttää ideologioilla, uskonnolla, riippuvuuksilla päihteisiin, työhön, seksiin, uhkapeleihin yms. Jos näissä asioissa käyttäisimme edes hipun verran sitä kuuluisaa arki- tai maalaisjärkeä emme olisi ollenkaan niin onnettomia. Eksistentiaalinen ahdistus ja erillisyysharha saa kehityksemme pyörimään väärään suuntaan. Olemme tunteidemme harhassa emmekä ymmärrä miksi olemme olemassa, kuvittelemme olevamme yksin ja koko ajan vaarassa menettää kuvitellun vapautemme, terveytemme, omaisuutemme, arvostuksemme, asemamme ja lopulta järkemme. Kaikki tunteiden vuoksi.

Tiedän kokemuksesta, että sisäinen kommentaattori on dramatiikan tajuinen ylinäyttelevä diiva, joka osaa kaikki pateettisimmatkin fraasit, jotta saisi minut nyyhkimään elämäni surkeutta, turhuutta, tylsyyttä ja täydellistä epätoivoa. Toisaalta se saa minut tulkitsemaan tulista vihaa, rakkautta ja ylipusuavaa onnea. Elämän eri käänteissä on vaikea erottaa mitkä asiat sanomme sisäisen kommentaattorimme suorasta komennosta, mutta jälkiviisaus kuuluu ainakin sen luonteeseen. "Olisi pitänyt sanoa, että..."

Jos jollekulle on jäänyt epäselväksi, mitä tarkoitan sisäisellä kommentaattorilla suosittelen istumaan hetken häiriöttömässä tilassa yrittäen olla ajattelematta mitään. Todennäköisesti sen ensimmäiset sanat liittyvät siihen, miten typerää on yrittää olla ajattelematta mitään. "Eihän tästä mitään tule, jalatkin puutuu ja olisi tärkeämpääkin tekemistä, siivotakin pitäisi..."


Kommentit