Kulttuurishokki

Nyt se tuli! Hiljaisesta pikkukaupungista siirtyminen keskelle "kaikkea", suurkaupungin ja 17.mai (=perustuslakipäivän) juhlinnan keskelle. Aamulla kello seitsemän alkoivat tykinlaukaukset pamahdella. Kahdeksan tietämissä talomme ohi kulki ensimmäinen rumpuja päristävä paraati. Ikkunamme alla kulkee jatkuvasti ihmisiä juhlapuvuissa ja koko kadunpätkämme on pysäköity täyteen autoja. Ihmisvilinä kaupungilla on melkoinen. Paraateja, lippujen heilutusta, rumpujen pärinää, tykinlaukauksia, mausteeksi silloin tällöin. Iloisia ihmisiä ja kauniita bunad-pukuja, mutta myös muunnäköisiä kansallispukuja, eksoottisia intialaisia ja lapinpukuja. Tänään oli tuulista, joten essut ja helmat ovat hulmunneet ja tuuli sekoittanut tyttöjen pitkät kutrit. Laseja on kilistelty ja oluttölkkejä tyhjennetty.
.
Asunnoltamme on vain kiven heitto keskustan vilinään. Kadun päässä on myös puisto, jossa ihmiset juhlivat, pitävät piknikkiä, grillaavat kertakäyttögrilleillä makkaraa ja maissia ja nauttivat auringosta. Kävimme sekä keskustassa, että puistossa ja näiden kokemusten uuvuttamana kaaduimme patjoillemme parin tunnin päiväunille. Lienee siis aihetta puhua kulttuurishokista! Kaikessa tässä vilinässä, meistä introverteistä tuntui vähän yksinäiseltä. Emmehän tunne täältä vielä ketään, vain toisemme.

Yläkerrassamme asuu neljä opiskelijatyttöä, jotka metelistä päätelleen tilapäismajoittavat paria muutakin tyyppiä. Olemme tavanneet tyttöjä ohi mennen muuttopäivänä ja yksi heistä kertoi, että he ovat kaikki muuttamassa pois kuukauden kuluttua. Edelliset vuokralaiset meidän asunnossamme kertoivat, että tytöt pitävät joskus bileitä, joten en ole heidän poismuutostaan kovin surullinen. Tosin en tiedä, mitä saadaan tilalle.. 

Kuvan keskeltä ylöspäin näkyy kadulla väentungosta.

Näkymä alas kotikadulta.

Minimalismia?

Tässä paperitavarat vielä ilman paikkaa ja seinälle tulevat tavarat hyllyssä

 Asuntomme on pieni ja sijaitsee vanhan puutalon esimmäisessä kerroksessa. Osa seinistä on levytetty, mutta makuuhuoneessa on näkyvissä vanha maalattu hirsiseinä. Olohuoneen korkeista kaksiosaisista ikkunoista on näkymä kadulle. Keittiöstä on ikkuna ja ovi takapihalle. Takapiha on pieni, melkein olematon. Siellä on kuitenkin portaiden alla vähän säilytystilaa ja mahdollista esim. kuivata pyykkejä. Makuuhuone on pikkuruinen ja senkin ikkuna on takapihalle päin. Onneksemme emme omista kovin paljoa tavaraa, joten asunnon koko ei sinänsä ole ongelma. Jonkin verran tarvitsemme lisää kaappitilaa tai lipastoa, johon laittaa pyyhkeitä, vaihtolakanat ja vaatteita. Olemme ostaneet kalusteita edullisesti tai hakeneet ilmaiseksi. Eilen haimme pienen ruokapöydän ja kaksi tuolia, sekä pienen kaapin, johon piiloutui kaikki paperitavara ja toimistotarvikkeet, sekä minun käsityötarpeet.  Pöydän sijoitimme niin, että sen ääressä istuessa voi katsella suoraan kadulle. Näkymä on vanhojen puutalojen ystävälle melkoisen herkullinen. Haussa on vielä nojatuolit ja ehkä rahit tai pieni pöytä sekä tv-taso. Eiköhän tästä tule oikein viihtyisä koti.

Kateus vie kalatkin vedestä

Minulla on ystävä, joka keikkailee Norjassa sairaanhoitajana. Hän päivittää Facebookiin usein kauniita maisemia ja iloisia päivityksiä ulkomaankomennuksiltaan. Tämä on ollut liikaa joillekin. Hän on saanut vihapostia nimettömältä henkilöltä, joka kertoo tietävänsä, ettei elämä keikkatöissä Norjassa VOI olla niin makeaa kuin ystäväni antaa päivityksissään ymmärtää. Lisäksi tämä salainen kadehtija on mennyt viesteissään henkilökohtaisuuksiin, arvioiden ystäväni elämänvalintoja, ulkonäköä ja käyttäytymistä.  Kateuttahan tuo lienee, mutta ei voi kuin ihmetellä..

Jotkut minunkin ystävistäni ovat sanoneet, että ovat kateellisia siitä, että olen uskaltanut lähteä ulkomaille asumaan. Se vähän kummastuttaa, koska kaikillahan on samanlaiset mahdollisuudet, ainakin periaatteessa. Usein myös unohdetaan se, että elämä on haasteellista myös ulkomailla. Usein jopa paljon haasteellisempaa kuin kotimaassa. Vieras kieli, kulttuuri, byrokratia saavat aikaan sen, että vaivannäköä tulee kaikenlaisten asioiden kanssa enemmän kotimaassa. Uusi ympäristö, ilman etukäteen luotuja kontakteja vaatii panostusta, koska turvaverkko on olematon, ainakin aluksi. Kaikki asiat täytyy ottaa selville ja hoitaa itse. Kömmähdyksiltä ja väärinymmärryksiltäkään ei voi välttyä. Olenkin sanonut, että jos haluaa helppoa, ei kannata muuttaa ulkomaille.

Täällä kaukana ystävistä ja perheestä voi tuntea tietynlaista vapautta, mutta myös yksinäisyyttä, avuttomuutta ja ikävää. Monta kertaa voi miettiä, olisiko vain helpompi palata takaisin Suomeen, sinne tuttuun ja turvalliseen ympäristöön. Niinä hetkinä punnitaan plussat ja miinukset. Usein halu nähdä, kokea, pärjätä ja oppia on suurempi kuin vaikeuksien tuomat haasteet.

Esimerkiksi byrokratian tuomista kiemuroista voin kertoa mitä hankaluutta tuottaa norjalaisen syntymä=henkilö-numeron puuttuminen. Olemme muuttamassa Bergeniin ja meillä on auto. Emme saa haettua autolla parkkilupaa asuntomme edustalle, koska meillä ei ole norjalaista henkilönumeroa, eikä osoitteemme ole Norjan väestörekisterissä.  Meillä oli vaikeuksia myös saada pankkitiliä, puhelinta, sähkösopimusta ja tunnuksia sähköisiin palveluihin, koska kaikkiin niihin "oikeastaan" vaaditaan norjalainen henkilönumero. Kun vihdoin päätimme, että muuton yhteydessä haemme tuota autuaaksi tekevää numeroa, tuli ongelmia, koska meillä kummallakaan ei ole voimassa olevaa työsopimusta vähintään kuudeksi kuukaudeksi. Meidän piti viedä verotoimistoon tiliotteita ja kirjallinen selvitys, miten aiomme rahoittaa elämisemme täällä Norjassa. Vasta tämän jälkeen saimme hakemukset vetämään ja uuden osoitteemme ilmoitettua.

Ilmoitus väestörekisteriin ei tosin ole postiosoitteenmuutosilmoitus, vaan se pitää tehdä erikseen postiin. Sekä postiosoitteenmuutokseen, että pysäköintilupaan on olemassa sähköiset lomakkeet netissä, mutta molempiin tarvitaan norjalainen henkilönumero. Koska muutto on jo viikon päästä, emme ehdi todennäköisesti saada henkilönumeroitamme ennen muuttoa. Hakemusten käsittely kun kestää 2-4 viikkoa. Pyysin verotoimistosta kopion hakemuspaperista, joka todistaa, että henkilönumerot ovat haussa ja näin voimme YRITTÄÄ hakea parkkilupaa, jonka käsittely myös voi kestää yli viikon.

Tätähän kannattaa kahdehtia. Kuten myös korkeita alkoholi- ja sokeriveroja, tiemaksuja, lähikauppojen surkeita valikoimia. Aion silti jäädä, ainakin toistaiseksi. Otetaan vaikeudet kokemuksina ja kokemukset elämyksinä.

Retki Utsiralle ja viimeiset viikot Haugesundissa.

Hieno seinämaalaus pilattuna kaupallisilla tiedotteilla.

 Haugesundissa on kevät päässyt hyvään vauhtiin. Liikenneympyrät- ja jakajat ovat alkaneet kovasti kukkia. Joka paikassa on narsisseja ja alppiruusut ovat juuri aukeamassa. Niitä on täällä lukemattomasti, kuten myös tulppaaneja, krookuksia ja esikoita. Villinä kasvaa valkovuokkoja ja muutamia minulle ennestään tuntemattomia keltaisia päivänkakkarannäköisiä kukkia. Pensaitakin on jo kukassa; ainakin keltainen forsythia ja punainen bougainvillean näköinen pensas.

Meillä on viikko aikaa ensimmäisen muuttokuorman vientiin. Haugesundin kausi vetelee viimeisiään ja suunnittelemme vielä vierailua täällä lähistöllä sijaitseviin luontokohteisiin. Tänään kävimme Utsiralla, johon pääsee laivalla 70 min merimatkan päähän. Meri oli tänään kaunis ja kiltti, ei paljoa merenkäyntiä. Paluumatkalla saimme suoraa auringon paistetta, lähes koko matkan.

 Utsira on pieni noin 200 vakioasukkaan asuttama saari, joka on myös oma kuntansa. Saarella on kunnantalo, kirkko, kahvila, lähikauppa, ravintola, yöpymispaikkoja, ym. Saarella remontoidaan, peruskorjataan ja rakennetaan uutta kovalla tohinalla. Samalla kyydillä meidän kanssa tuli yhden talon kattotuolit, jotka juuri ja juuri mahtuivat Utsiran autokannelle.

 Saarella on paljon laidunta ja lampaita, vuohia, lehmiä, kanoja..Tässä alla muutama ystävä, jotka kipittivät aidalle määkimään kun olimme kulkemassa ohi.

Utsiralla on talojen seiniin maalattu lukuisia kuvia, niitä oli myös sähkökaappien kyljissä ja purkutalojen kivijaloissa.

 Kävimme saaren "keskustassa" pullakahveilla ja sitten katsastimme vielä paluumatkalla saaren majakan. Majakan läheisyydessä on vanhan majakan rakennus, jonka vieressä on radiomasto. Olimme varustautuneet tuuliseen ja viileään ilmaan, mutta saimmekin kevään ihanaa lämpöä ja villatakit ja päällystakit joutui matkalla riisumaan.

 

Kissa säkissä ja jäitä mahassa

Otsikossa norjan kielen vastineet ilmaisuille, sika säkissä ja jäitä hatussa. Miten vaan molemmat sanonnat sopivat tilanteeseen, jossa nyt ollaan. Asunnon vuokraus Bergenistä ei tosiaan ole ollut ihan läpihuutojuttu. Olemme käyneet täältä kolmen ja puolen tunnin yhdensuuntaisen matkan takaa kaksi kertaa katsomassa asuntoja. Ensimmäisellä kerralla saimme sovittua neljä näyttöä kahdelle päivälle, toisella kerralla saimme kolme näyttöä, samoin kahdelle päivälle. Nämä vierailut tulevat kalliiksi matkoineen, yöpymisineen ja sapuskoineen, tie- lautta- ja parkkimaksutkin nielevät osansa. Pahinta asunnon etsimisessä kuitenkin oli se turhautumisen määrä, joka syntyi siitä, että emme saaneet sovittua näyttöjä. Viesteihimme ei vastattu tai asunnot olivat jo menneet sivu suun.

Ensimmäisellä kerralla tiesimme jo paluumatkalla, että ei napannut. Toisella kerralla jäi kaikki yhden kortin varaan. Asia on vieläkin osittain kesken, mutta toivoa on, että saamme vuokrattua pikkuisen asunnon ihan paraatipaikalta Bergenhusista. Asuntoa vuokraa kiinteistösijoittaja, joka itse asuu toisella paikkakunnalla. Olen puhunut hänen kanssaan puhelimessa ja vaihtanut useita sähköposteja. Vuokrasopimus on vielä puolitiessä, mutta homma jatkuu ensi viikolla. Vaihtaessamme kaupunkia käymme myös ilmoittautumassa väestörekisteriin. Tämä on välttämätöntä, jotta saamme autolle parkkiluvan asuntomme läheltä. Vuokrasuhde on täällä monesti yhden vuoden mittainen. Sitoutuminen johonkin paikkaan vuoden sopimuksella, tai meidän tapauksessa vuoden ja kolmen kuukauden sopimuksella, tuntuu kuin ostaisi sikaa säkissä.

Toki asunnonvuokraamisessa täällä pätevät erilaiset lait kuin Suomessa ja myös määräaikaisen vuokrasopimuksen voi siirtää toiselle vuokraajalle, jos jostain syystä ei haluakaan asua asunnossa koko vuokra-aikaa. Näin on tapahtumassa myös meidän tapauksessamme. Otamme edellisten vuokralaisten sopimuksen ja  sen päättyessä solmimme oman sopimuksen vuokranantajan kanssa. Nämä sopimukset tehdään nyt samaan aikaan, jolloin meillä on sopimus yli vuodeksi.

Tosin eipä nämä maisemat kovin pahalta näytä. Asunnon vieressä on puisto ja sieltä on upeat näköalat suoraan keskustaan Bergen Bryggenille. Alas ja ylös Fløyenille pääsee portaita ja kevyenliikenteen väylää, fløiebanella tai autolla. Puistossa kävellessä tuli mieleeni Budapest ja Praha, tosin talot täällä ovat paljon kauniimpia.  Jännittävää nähdä, miten asiat tästä lutviutuvat ja miten me kaupunkiin kotiudumme. Jäitä mahassa on jännityksen vuoksi ja kissa tulee mukana kantokopassa,  ei säkissä.

Suomi ei säväyttänyt

Reissu, jonka tarkoitus oli noutaa polkupyörät ja kesärenkaat, on nyt suoritettu.  Täytyy myöntää, että jos näitä ajankohtaisia noudettavia tavaroita ei olisi ollut, tämä reissu olisi jäänyt tekemättä. Itse koin niin, että en ole potenut koti-ikävää. Tarkemmin sanottuna en kaipaa (vielä?) Suomeen. Toki on mukava nähdä perhettä ja tuttuja, mutta en täällä ollessani ole ikävöinyt juuri ollenkaan. Maistuuhan se ruisleipä hyvältä, mutta ei se nyt niin must ole.

Se, mitä enemmän kaipaan tällä hetkellä on jonkunlainen kiinnittyminen johonkin, joku pysyvä (= minun tapauksessani epämääräinen käsite) kodintuntuinen paikka, jossa on edellytykset elannon hankkimiseen. Väliaikaisuus ja irtolaisuus toki kiehtoo, mutta kaipaan jotain, mistä syntyy turvallisuuden tuntua, ehkä ystäviä, harrastuksia, tunnetta, että kuuluu johonkin. Kuitenkin matkalla Suomeen tuntui, että käymään mennään, vaan ei olemaan. Kotimatkalla tuntui juuri siltä, kotimatkalta.

Luulen, että viihtyminen ei ole kiinni ulkoisesta ympäristöstä, vaan pään sisäisestä tilasta. On silti totta, että kaikille on olemassa jotain, mikä määrittelee kodin. Mistä se tunne syntyy, sitä onkin vaikeampi määritellä. Luulen, että kyse ei ole tavaroista. Mutta mistä sitten? Tunteesta?

Tuttuus ei välttämättä luo kotoisuutta. Tuttuus voi olla myös negatiivinen asia. Samat kuviot, samat ihmiset, tylsyys, leipääntyminen, vieraantuminen. Voi tulla myös tunne siitä, että ei enää kuulu siihen paikkaan, johon on joskus kuulunut. On ikään kuin ohittanut se pisteen, josta olisi voinut kääntyä takaisin. Kaupungit muuttuvat hurjaa vauhtia. Vanhoja kortteleita puretaan ja tilalle rakennetaan uutta, usein tehokasta ja rumaa. En koe sitä omakseni. 

En osaa sanoa, olenko vikaantunut vai ollut erilainen jo syntyessäni, mutta elämääni on leimannut loputon muuttaminen. Ehkä en vain ole löytänyt paikkaani. Kun ikää tulee lisää, alkaa miettiä onko elämä menossa hurjemmaksi vai rauhoittuuko sitä vanhempana. Voi olla, että lopulta löydän paikkani tai sitten muutan asuntoautoon. Unissani etsin usein nukkumapaikkaa, milloin mistäkin nurkasta. Olen näissä unissani usein tyytyväinen mihin tahansa patjan rytkäleeseen ja olenpa joskus kelpuuttanut nukkumapaikakseni myös pienen piironginlaatikon. Usein hakeudun unissani myös siskonpetiin, vintille ja vastaaviin tilapäisiin nukkumapaikkoihin. Saapa nähdä mihin oikeassa elämässä päädymme nyt kun asunnonhaku Bergenin suunnalla taas ensi viikolla jatkuu.

Bergen yötä päivää

Asunnonhakureissulla Bergenissä saimme kokea kaikki vuodenajat pikana. Mennessä satoi vettä,  räntää ja lunta. Illalla oli maa valkoisena, aamulla lähes kaikki sulanut pois. Seuraavana iltana kurkisteli aurinko pilvien välistä.

Olipa melko raskas, mutta myös kiva reissu. Lauttamatkoineen matka kestää yli kolme tuntia suuntaansa vaikka kilometrejä tulee vain 138 kilometriä. Päätimme siis yöpyä ja jakaa näytöt kahdelle päivälle. Näytöille pääsee pääsääntöisesti työpäivän jälkeen ja melko myöhään illalla. Jopa vasta iltayhdeksältä. Näimme neljä asuntoa, mutta niistä ei nyt yksikään tainnut olla meitä varten. On vaikea tehdä päätöstä kun ei tulevasta, työpaikoista tai muustakaan ole juuri mitään tietoa. Keskustassa on kallista, asunnot pieniä ja epäkäytännöllisiä. Meillä asunnon löytymistä haittaa vielä lemmikin omistaminen. Kaikki eivät halua vuokrata asuntoa kissan omistajille. Asuntojen vuokrat ovat Bergenissä tuplasti kalliimmat kuin tällä Haugesundissa. Seuraavaksi teemme reissun Suomeen ja sitten palataan taas asunnon etsintään. Bergen on kyllä todella viehättävä kaupunki. Olen menettänyt sille sydämeni.. täydellisesti.

Pitkä kevät -sit ku elämä

Kun vielä kerran saa viimeisen tehtävän korjattavaksi. Kun vielä kerran joutuu käymään koulussa. Vielä kerran hakemaan tavaroita. Vielä kerran tavata muut opiskelijat. Vielä kerran täyttämään lomakkeen.. ja yhdesti ainakin vetämään talvitakin esiin kevättakin sijasta ja pipon syvälle päähän.

Elämää on muuten aika vaikea suunnitella jos ei tiedä, missä asuu puolen vuoden päästä. Viime kuukausina on tullut pohdittua juurettomuuden merkitystä ja sitä miksi väliaikaisuus on huono juttu. Tässä nykytilanteessa, jossa tulevaisuus on jossain muualla kuin nykyisessä asuinpaikassa on turha rakennella kovin suuria sosiaalisia kuvioita tai verkostoja. Kuitenkin jokaisen ihmisen perustarpeisiin sisältyy jonkun asteinen joukkoon kuulumisen tarve. Ulkomailla asuessa huomaa, että toinen ulkosuomalainen tai toinen ulkomaalainen on luonnollisempi uusi kaveri kuin natiiviasukas. Ulkopuolisuuden tunne yhdistää. Ulkosuomalaisuudesssa on eräänlainen välitilassa elämisen maku. Ei tarvitse välittää mitä kaikkea siellä Suomessa möyhätään, miten se "some räjähti" taas kerran jostain lausunnosta. Politiikan viime kuviot eivät niin kiinnosta, eikä samat puhuvat päät enää tunnukaan puhuvan juuri minulle. Joskus voi jopa huokaista, onneksi en ole Suomessa -Lunta on puoleen sääreen ja pakkasta 15 astetta, HAH!

Kevät on tuntunut alkaneen täällä jo tammikuussa, lunta ei ole ollut kuin muutamana päivänä. Lämpimien kelien odotus on kuitenkin ollut pitkä. Muutaman viikon on ollut jo melko kuivaa ja aurinkoista, mutta lämpöasteet ovat kuitenkin yltäneet vain muutaman asteen plussalle. Välillä on yöpakkaset olleet niin kireitä, että olen säälinyt helmililjoja, jotka olen jo tuikannut ulkoruukkuun kevättä odottelemaan.

Kärsivällisyys ei ehkä ole vahvin puoleni. Olen silti yrittänyt kouluttaa itseäni hetkessä elämiseen. On turha nojautua siihen, että kaikki hieno, mahtava, upea tulee vasta ensi kuussa, ensi kesänä tai ensi vuonna. Nyt on paras aika, koska muuta hetkeä ei ole kuin, nyt, nyt, nyt. Kuitenkin malttamattomana odotan, että koulu loppuu, saan todistuksen käteen, saan auktorisoinnin tutkinnolleni, saan työpaikan ja pääsen muuttamaan.. johonkin. tai alkuun ..johonkin. Voisin kirjoittaa kirjan kalkkiviivoille kaatumisesta, niin paljon olen sitä miettinyt, kaiken turhuutta. Egoilua, saavuttamista, maaleja, päämääriä, tavoitteita, tutkintoja. Ehkä tämä on vain turnausväsymystä. Pelkoa kaiken ponnistelun turhuudesta.

Ensi kuun alussa teemme reissun Suomeen. Kesällä on vielä tehtävä toinen keikka ja samalla mietittävä, miten auton kanssa jatkossa toimitaan. Suomen  rekisterissä olevalla autolla ei saisi pitkään täällä Norjassa ajella, jos ei ole esittää pätevää syytä auton käyttöön.

Käytännön asioita ja paperihommia on muutenkin kasapäin hoidettavana tutkinnon ja ammattipätevyyden todentamisen kanssa. Jännittää miten aikataulut osuvat kohdilleen. Täällä päässä kun mikään ei tunnu käyvän käden käänteessä ja jotkut asiat eivät suju sitten ollenkaan..Integroitumista odotellessa..