Suvannosta virran vietäväksi

En tykkää odottelusta. En tykkää yhtään kun ei tapahdu mitään. Sitten alan itse tehdä kaikkea, että tapahtuisi edes jotain. Ja yleensä alkaa tapahtua. Usein myös kaikkea sellaista, jota ei ihan toivoisi. No, kaikki on toistaiseksi ihan hyvin, mutta katastrofin ainekset on kasassa. Olen tekemässä jotain itselleni hyvin epätavallista: Rikkomassa antamiani lupauksia. Olen suullisesti lupautunut kesätöihin minulle entuudestaan tuttuun asumisyksikköön. Mitä lähemmäs kesä on jolkottanut, sitä ahdistuneemmaksi olen asian suhteen itseni tuntenut. Tunnen polkevani paikallani, eikä paikka tunnu oikein kutsuvalta. Syytä en oikein osaa sanoa. Kiva paikkahan se on, mutta..

No, laitoinpa sitten hakemuksen toiselle paikkakunnalle ja sain heti kutsun haastatteluun. Kyseessä on kesätyö, joten en olisi laittamassa itseäni pitkäksi aikaa likoon. Olisin myös samalla paikkakunnalla mieheni kanssa. Muutoin joutuisimme asumaan kesän (ja syksyn) eri paikkakunnilla.
Asiat roikkuvat ilmassa kuin sadepilvet. Hipovat päätä, suorastaan. Talomme on vielä myymättä. Tarjousta odotellaan. Minä painiskelen lojaalisuuskysymysten kanssa kesätyön suhteen. Varmaa on vain miehen toukokuussa alkava koulutus toisella paikkakunnalla.

Syksystä en vielä tiedä, mistä käsin meinaan kouluani käydä. Pidän asiaa kuitenkin toissijaisena, koska kontaktipäiviä on vain kuusi viikkoa. Sen jälkeen kansainvälinen vaihto ja opintojeni viimeinen näyttö.
Huomaan jälleen muutosten keskellä olevani sen verran hullu, että muutokset saavat minut aina hereille, elämään ja tuntemaan. Olen innoissani, malttamaton ja aivan pähkinöinä.