Unikot laaksossa

 

Pionit ja ruusut

 

Mantelipuun kukkia

 

Auringonkajoa Uudessakaupungissa

 

Lumpeet kukassa

 

(Osa 1) Tänä iltana: The Cotton balls

 

Olin aina haaveillut siitä, että saisin soittaa bändissä. En oikeastaan ollut kovin musikaalinen, osasin toki omasta mielestäni laulaa ja rytmitajuakin minulla oli. Siispä miksikäs ei, bändiä vaan perustamaan. En oikeastaan edes tiennyt minkälaista musiikkia diggailin, ehkä vähän kaikkea. Näin itseni kuitenkin ennemmin jossain hyytävän coolissa reggae-bändissä kuin tanhulauluja esittävässä kansanmusiikkiyhtyeessä. Olin omistanut tähän mennessä pari kitaraa, kosketinsoittimia, huuliharpun, nokkahuilun, erilaisia rytmisoittimia, metallirummun, ukulelen ja kynsikitaran. En voi väittää, että olisin osannut soittaa niistä mitään, tai edes yrittänyt kovin vakavissani. Mutta eikö tuollainen määrä instrumentteja jo kerro jonkinasteisesta omistautumisesta musiikille. Tykkäsin myös laulaa, mutta en juurikaan julkisesti. No, meistä voi olla moneksi. Ajattelin, että jos vain saisin samanhenkisiä musaheeboja ympärilleni, niin varmasti jotain musaakin alkaisi syntyä. Voisimme harjoitella yhdessä ja sitten päättää minkälaista musiikkia haluaisimme alkaa soittaa ja mihin rooliin kukakin bändissä asettuisi.

Miten bändi perustetaan? Ei minkäänlaista ideaa. Laitanko nettiin ilmoituksen? Kyselenkö kavereilta vai painunko puistoon soittelemaan ja odottelen, josko joku haluaisi tulla mukaan musisoimaan? Ajattelin luottaa sosiaalisen median voimaan. Laadin lyhyen ilmoituksen ja sitten aloin odottamaan vastauksia. Tässä ilmoitukseni:

Hei, just sinä! Osaatko soittaa jotain muutakin kuin suutasi?

Haluatko mukaan uuteen upeaan bändiini?

Laita viestiä niin jammaillaan yhdessä!

Liitin mukaan kuvan itsestäni soittamassa- tai siis- muka soittamassa vihreää ukuleleani.

Seuraavana päivänä avasin, sydän pamppailen viestiketjun, jossa oli viisi vastausta. Yksi niistä oli dickpic ja suljin sen nopeasti pois näkökentästäni.

Muut viestit olivat oikeita vastauksia kyselyyni, olin ymmälläni ja tohkeissani. Ihanko totta joku haluaa minun bändiini?!

Rakas päiväkirja

En ole kirjoittanut pitkään aikaan. Onneksi et suutu, vaikka tulee välillä vähän taukoja tähän kirjoitteluun. Tiedäthän, miten elämä on joskus hektistä ja arki vie mehut. Palasin oikeastaan blogin pariin järjestelemään muistojani ja huomasin kuinka hankala blogistani on löytää tiettyihin aiheisiin tai ajankohtiin liittyviä tekstejä. Jotenkin kaipaan sitä vanhaa blogi-aikaa kun kirjoitukset olivat tiukasti kronologisessa järjestyksessä ja hakusanat näkyvissä. No, voihan se olla, että tämä nykyjärjestelmäkin toimii kunhan on tägäykset kunnossa. (Mikä tietysti ei ole toteutunut minun tapauksessani..)

(Älä välitä kuvatulvasta, sitä nyt vain sattui olemaan valmiiksi tällä sivulla.) 

Olen hölmöyksissäni mennyt lupautumaan iltapäivälehden haastatteluun ja siksikin pitää yrittää tarkistaa ajatuksiaan muutaman vuoden takaisista asioista, jotka koskevat Norjassa asuttua ajanjaksoa. 

Samalla kun yritin etsiä tältä ajalta kirjoitettuja tekstejä tulin järjestelleeksi uudelleen blogini sivut. Jotenkin kömpelöltähän tuo vieläkin vaikuttaa, koska joudun kirjoittelemaan linkkejä ja tageja, jotta saan kasattua tekstit jollain lailla yhteen. Lienee myös omaa osaamattomuuttani. 

Oikeastaan oli kiva lukea vanhoja tekstejä, koska niistä paistaa se, että olen edelleen samanlainen unelmoija ja idealisti kuin vuosia sitten. Monet unelmat ovat käyneet toteen ja tavoitteiden eteen on selvästi nähty vaivaa ja käyty useampikin paperisota. Vielä unelmia riittää ja uusia juttuja on varmasti tulossa. Huomaan, että olen löytänyt luovuudelleni uusia toteutustapoja, mutta palannut toisaalta myös niihin aikaisempiin juttuihin. Kirjoittaminen ja kuvataide ovat minulle olleet viime vuosina yhä tärkeämpiä itseilmaisun muotoja. Maalaaminen, piirtäminen ja digitaide ovat intohimoni. Koen niiden parissa iloa ja voin unohtaa ajankulun, stressin ja arkiset murheet. Kirjoittaminen tapahtuu puuskissa. Usein saan jonkun loistoidean romaanin aiheeksi ja kirjoitan päivän tai kaksi ja sitten into hiipuu. Ei ole yhtään valmista kirjaa tai edes novellia vielä syntynyt. Ei niitä päivässä tai kahdessa kirjoiteta. Ehkä jonkun tyyppinen jatkokertomus blogissa voisi olla hyvä idea. Ihan vaikka omaksi huviksi. 

Kaiken menemisen ja palaamisen, muuttamisen, tavaroiden hävittämisen ja juurten irti repimisen jälkeen toivon, että tämä paikka olisi vähän pidempiaikainen asuinpaikka. Ja vaikka tämä ei nyt mikään metropoli todellakaan ole, olen kokenut, että kaikki, mitä vain voi tarvita ja toivoa löytyy ja on saatavilla. Juurtumisesta ei voi vielä puhua ja odottelenkin vielä sitä "Minun kaupunki"- tunnetta, jollainen minulla oli ainakin Bergeniä kohtaan. Koti, asunto on oma ja ihana. Ympäristö kohtuullisen rauhallinen lukuun ottamatta kuuminta kesäsesonkia, jolloin raketit paukkuu ja rokki soi. 

Tämä kaupunki jatkuvasti laajeneva ja kehittyvä. Täällä on myös paljon rumaa, likaista, rämää, koiranpaskaa, pursuavia roskiksia ja kadulle paiskattuja huonekaluja ja rakennusjätettä, graffiteja, töhryjä, viemärinhajua, torakoita, rottia, kerjäläisiä, nistejä ja humalaisia turisteja liian vähissä vaatteissa. No, ei tämä kuitenkaan mikään Kalkutta ole. 

Silti parasta on elämä, lähes ainainen auringonpaiste, laaja kirjo harrastusmahdollisuuksia, huokea elintaso ja rento asenne. Espanjassa on tunnetusti vilkas ja värikäs kulttuurielämä ja monikulttuurisuus on vahvasti läsnä. Olemme siis kohtuullisen tyytyväisiä oloomme. Olen itse vielä työelämässä, enkä ihan omalla alallani. En oikeastaan edes tiedä haluaisinko palata hoitoalalle. Täällä työskentelyä tietysti vaikeuttaa puutteellinen kielitaito. Nykyinen työni ei ole kovin tyydyttävää, mutta siinä on pitkiä vapaajaksoja, joiden avulla jotenkin selviän työputkesta toiseen. Tulevaisuus näyttää mihin suuntaan seuraavaksi urakehitys vie.

Nipsu-kissakin on pysynyt matkassa kaikki nämä vuodet ja reissannut ja muuttanut meidän mukana enemmän kuin moni lievestuoreenliisa. Nykyään se ulkoilee valjaissa lähes päivittäin, mieluiten lämpimänä kesäkautena. Välillä sitä ei huvita ulkoilla, mutta avoimen ikkunan ääressä se tarkkailee kaikkea elämää pihalla. Nipsu täyttää 15 vuotta tänä kesänä ja sillä on astmaa, nuhaa ja munuaisten vajaatoimintaa. Toistaiseksi on vielä pärjäilty oireenmukaisella lääkityksellä.