Kakadu kukkivan puun oksalla; Akryyli

 

(Osa10) Tänä iltana: The Cotton balls

 Bändimme siis näytti hyvältä, ainakin kuvissa. Toivoin toki, että se myös kuulostaisi hyvältä lavalla. Seuraavalla keikalla ihailimme uutta, upeaa keikkajulistettamme ja silittelimme Leon poskia julisteen liukkaalla pinnalla. Tästä Leon silittelystä tuli nopeasti sellainen pöljä tapa, jota aloimme tehdä joka kerta ennen kuin astuimme lavalle. Ihan kuin se olisi taannut meille onnistuneen keikan. Leo oli onnenpossumme, oma maskottimme. Keikkajuliste piti kiinnittää takahuoneen seinään, että saimme heittää sille viime silityksen, ennen joka keikan alkua. Leo ei tästä kovin tykännyt, vaan hymähteli meille muille kun kävimme silittämässä julistetta.

Muistaakseni muutama keikka tästä eteenpäin, minulle tehtiin ikävä jäynä. Olimme kaikki jo lavalla tekemässä sound checkiä kun huomasin, että marakassini oli siirretty outoon paikkaan. Löydettyäni ne, nappasin ne käteeni ja ne tuntuivat oudon kevyiltä. Tajusin, että ne oli tyhjennetty, niistä oli tullut mykät. Minulle tuli jotenkin kamala paniikki. Milläs minä nyt soitan? Tulkitsin asian niin, että muu bändi ei halunnut minun soittavan mitään. Olin melkein lamaantunut, mutta myös kiukkuinen. Aloin kiroilla ja huutaa. Kaikki kääntyivät katsomaan minua. Igor viimeisenä. ”Kuka, saatana on hiljentänyt mun marakassit?, vinguin. Igor alkoi nauraa, muut yrittivät pitää naamaa peruslukemilla. ”Eikö mun soittaminen muka kelpaa teille?” Susa näytti vähän syylliseltä. ”Olitko se sinä?” Osoittelin häntä sormella ja sinkosin tyhjän marakassin hänen suuntaansa. Susa väisti sujuvasti ja marakassi levisi kahdeksi kappaleeksi lattialle. ”Se oli vain vitsi”, Susa hirnui. Tunsin kuinka kurkkuani alkoi kuristaa ja kyyneleet pyrkivät silmiin. Ei, saatana, en voi jatkaa teeskentelyä. En osannut mitään tässä bändissä ja nyt minut haluttiin ulos. Aloin vollottaa ääneen. Susa tuli luokseni ja yritti lohduttaa minua, mutta nauroi samalla. ”Hei, älä nyt, hommataan sulle uudet soittimet.” Hän sanoi. ”Tällä kertaa saat laulaa kaikki taustat.” Ennen kuin keikka alkoi, Igor kävi taputtamassa minua olalle ja suikkaamassa suukon poskelleni. Se vähän lohdutti.

Lauloin alkukeikan ajan hiljaa taustoja, mutta en tiennyt miten olisin liikkunut tai mitä olisin tehnyt käsilläni, kun marakassit puuttuivat. Tauon jälkeen yritin jo reipastua ja aloin taputtaa biisien tahdissa käsiäni ja tanssia. Ensin tanssin vain vähän keinahdellen, mutta lopuksi aloin tehdä hurjia piruetteja ja vääntelehtiä nykytanssin tyylisiä liikkeitä ja liikkua lavalla muiden bändiläisten joukossa. Sain yleisön hurraamaan. Olin aivan äimänkäkenä. Ne hurrasivat minulle ja hakkasivat hurjasti käsiään minun tahtiini. Lopuksi tartuin vielä mikkiin ja räppäsin jotain käsittämätöntä siansaksaa viimeisen biisin loppuun. Muut bändiläiset katsoivat minua kuin olisivat nähneet ilmestyksen. En ehkä osannut laulaa tai soittaa, mutta hitto, osasin näköjään ainakin räpätä. Yleisö kiljui kurkku suorana.

Keikan jälkeen muut kävivät kimppuni. Mitä helvettiä, olinko koko ajan osannut villitä yleisöä tanssimalla, taputtamalla ja räppäämällä. En tiennyt itsekään. Mumisin jotain, että kai mä olin osannut, mutta en kai ollut tiennyt sitä itsekään. Susa sanoi, että olipa hyvä kun rikottiin sun marakassit. Saat tästä lähin lämmittää yleisöä noilla tempuillas ja toisiin biiseihin tehdään sulle omat räppisoolot, joita Bertta myös säestää. Olin onneni kukkuloilla. En joutuisikaan pois omasta bändistäni, vaan minulle oli löytynyt siinä oma.. ja merkittävä rooli.

Meidän huippukeikasta oli lähtenyt sana kiirimään. Somessa oli jaettu videota, jossa vedän isot tassikuviot ja taputukset lavalla ja yleisö ulvoo ja taputtaa mukana. Bertan puhelimeen oli pian tämän jälkeen tullut viesti paikallislehden toimittajalta, joka ehdotti jutun tekemistä meidän bändistä. Sehän meille sopi. Nytkö avautui tie kuuluisuuteen ja maineeseen?

Auringonlasku rannalla, akryyli

 

(Osa 9) Tänä iltana: The Cotton balls

 

Olimme vetäneet muutaman keikan yöklubilla ja tunsimme, että olimme jo jonkin verran rutinoituneet settiin, joka meillä oli harjoiteltuna. Keskustelimme siitä, mitkä biisit toimivat ja mitkä eivät. Päätimme vaihtaa joidenkin biisien soittojärjestystä ja korvata joitain biisejä hallitusti uusilla biiseillä. Setti oli siis jatkuvan kehitystyön alla ja pyrimme vastaamaan siihen mikä meille itselle sopi ja toisaalta mikä puri yleisöön. Aloin kiivaasti vaatia myös keikkajulistetta, koska bändin nimi esiintyi niin usein väärin kirjoitettuna ja sai irvokkaita muotoja, mikä ei mielestäni sopinut bändimme imagoon. Muut alkoivat taipua samalla kannalle ja aloimme miettiä miten meidän pitäisi pukeutua ja laittautua julistekuvaa varten. Onneksemme Lunalla oli tuttu valokuvaaja, jolta voisi kysyä palvelusta. Julisteen painatuksessa taas auttaisivat jotkin Susan tuttavat graafiselta alalta. Idea ja toteutus toki jäisi vähän niin kuin omalle kontollemme. Luna ehdotti, että pukisimme jotain yhtenäistä ja maalaisimme naamamme jollain värillä. Idea tyrmättiin. Olin edelleen sitä mieltä, että meidän kannattaisi käyttää Leon upeaa olemusta hyväksemme. Leo punastui ja peitti kasvonsa käsiinsä. Taputin häntä selkään. Muut olivat samaa mieltä ja vaikka Leo kuinka yritti päästä pälkähästä, asetettiin hänet etualalle julistekuvaan, jokaisen mielessä vähän eri tapaan. Leon kasvot olivat niin kuvaukselliset, ettei oikeastaan olisi muuta tarvittu vetämään mikä tahansa kaupungin yökerho tupaten täyteen tyttöjä ja pojista tykkääviä poikia ja tyttöjään vahtivia poikia. Toisaalta halusimme myös muut bändin jäsenet kuvaan ja jotenkin toivoimme, ettemme karkottaisi niitä kaikkia Leon mukanaan tuomia faneja.

Kuvan suunnittelussa turvauduimme valokuvaajan esittämiin ideoihin ja siten vetäydyimme taka-alalle sekä kuvassa, että kuvan suunnittelussa. Kuvaaja esitti idean mustavalkokuvasta, jossa näkyisi vain kasvoja, ikään kuin puoliympyrässä siten, että ensimmäiset kasvot olivat melkeinpä suoraan kohti kameraa ja toiset vähän sivusta ja seuraavat kokonaan sivusta ja sama toiselta puolelta. Hän asetteli meidät istumaan yhteen nippuun ja käänteli meitä tuskaiset puolitoista tuntia. Sitten hän huusi, että nyt paikoillanne ja turvat kiinni. Jokaiselle oli määritelty piste mihin piti katsoa ja istua liikkumatta kuin patsas, mielellään suu kiinni ja silmät auki, kasvolihakset rentoina, kuin unelmoiden, leuka vähän kohotettuna, paitsi Leolla, joka katsoi suoraan kameraan. Olimme epäileväisiä, mutta tuloksen nähtyämme olimme täysin ällikällä lyötyjä: Kuva oli upea, eikä vähiten Leon vuoksi. Hänen silmänsä suorastaan sädehtivät ja muiden kasvot kehystivät hänen kasvojaan kuin enkelit taka-alalla. Kaikkien mielessä kävi varmaan sama ajatus. Se oli kuin ilmetty levyn kansikuva. Susa sanoi nikotellen, että jos me joskus tehdään levy, niin tuo kuva tulee siihen kanteen. Ympäriltä kuului vain hyväksyvää hyminää.