Pertti ja Luomukahvi-Ricardo osa 3
Ricardon ja Pertin välillä riitti paljon selvitettävää. Pertin käsitys Ricardon tarkoitusperistä ja motiiveista olivat todella hatarat. Pertti oli luullut Ricaron olevan jonkun sortin elintasopakolainen, mikä oli täysin väärä käsitys. Ricardon kertomukset alkoivat hitaasti hahmottaa Pertille kuvaa Ricardon kotimaasta ja tilanteesta, josta hän oli päättänyt lähteä Pertin luo. Pertti oli aiemmin kuvitellut mielessään, että Ricardo olisi ollut köyhä, raskasta työtä tekevä ja ehkä heikossa asemassa kotimaassaan. Vain viimeinen piti jollain lailla paikkaansa. Pertin kuvitelmat viljelmillä hiki päässä raatavasta, paljasjalkaisesta ja työn likaamasta nuoresta miehestä eivät olisi voineet olla kauempana totuudesta. Ricardon työ oli ilmastoidussa toimistossa tehtävää valkokaulustyötä, jonka ainoaksi epäkohdaksi, jos joku nyt pitää mainita, jää esimies-isä, jonka valvovan katseen alla laadunvalvontaa ja tilauskäsittelyä piti tehdä.
Ricardon isä oli ankara periaatteen mies ja ehkä juuri siksi hyvin arvostettu. Ricardon suku oli myös varakas. Omaisuus ja asema oli saavutettu kovalla työllä ja isä jatkoi samaan malliin. Isä ei hyväksynyt sitä, että Ricadolla oli epämääräistä herraseuraa ja täysin turhia harrastuksia. Isän mielestä Ricardon olisi pitänyt ylläpitää mainetta ja arvostusta käyttäytymällä odotusten mukaisesti, eikä viettämällä iltojaan turhanpäiväisen pillinsoiton ja vetelehtimisen merkeissä. Itse asiassa Ricardo oli todella lahjakas ja taitava pillinsoittaja, mutta isä ei ollut koskaan ymmärtänyt taiteiden päälle. Taide ei kuulemma ollut nostanut yhtäkään perhettä köyhyydestä. Niinpä Ricardon piti pysyä kaapissa ja pitää pilli äänettömänä.
Varsinkin homoseksuaalisuus oli isälle kuin punainen vaate. Ricardo sitä vastoin inhosi kaikenlaista kulissien ylläpitoa ja konservatismia. Homoseksuaalisuus ei todellakaan ollut enää vuosiin ollut rikollista, mutta etenkin vanhemmat ihmiset suhtautuvat homoihin kielteisesti. Jos joku julkisesti tunnusti olevansa homoseksuaali oli hänen hankala edetä työssään tai luoda suhteita yritysmaailmassa. Asiasta käytiin tulisia riitoja isän ja Ricardon välillä. Silloin tavarat sinkoilivat, ovet paukkuivat ja huuto kuului aina naapuriin asti. Jos äiti oli kuulomatkan päässä hän yritti singahtaa paikalle sovittelemaan. Yleensä äitikin sai huudosta osansa ja riitojen jälkeen äiti ja Ricardo niistivät ja pyyhkivät kyynelten polttamia silmiään. Isä poistui paikalta renkaat vinkuen ja palasi yleensä vasta ilta-aterian jälkeen sulkeutuen työhuoneeseensa viskipullon kanssa.
Ricardon äidin suvun puolella oli myös yrittäjiä. Äidin suku omisti hotelliketjun, jonka maine oli jo jonkin aikaa ollut vaakalaudalla. Lehdet kirjoittelivat juttuja vain lyödäkseen lyötyä. Hotelliketjun ruuankierrätysfarssi oli viimeinen sykäys sille, että Ricardo halusi lähteä maasta. Mutta aloitetaanpa tämä tarina ihan alusta.
Oli kuuma päivä, jollaisia Boliviassa oli tuon tuostakin tällaiseen aikaan vuodesta. 7-vuotias Juan paimensi 20-päistä lammaslaumaansa. Matalassa ruohikossa kulkeva joukko eteni hitaasti kohti puustoa. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja Juan halusi hörpyn vettä mukanaan kantamastaan pullosta. Hän liekutti pulloa ja huomasi sen olevan melkein tyhjä. Hän nosti pulloa aurinkoa kohti nähdäkseen sen vihertävän muovin läpi. Samalla kun hän kohotti kasvonsa kohti aurinkoa hän huomasi taivaalla nopeasti häntä kohti etenevän kappaleen. Hämmästyneenä hän pudotti pullon kädestään ja jäi suu auki tuijottamaan lähestyvää esinettä. Juan ehti ajatella, että sen täytyi olla ufo, joka noin kiilteli. Ehkä se tuli hakemaan häntä. Hetkeksi hän sokaistui auringon säteistä ja samalla hän astui kohtalokkaan askelen taakse päin. PAM! Lampaat juoksivat kauhuissaan eri suuntiin. Juan makasi maassa ilmeisen kuolleena ja hänen ympärilleen alkoi hitaasti sulaa hänet tappanut jäinen möykky.
Juan löydettiin päivää myöhemmin samasta paikasta. Lampaista osa oli juossut kauhuissaan kylään asti ja Juanin veljet olivat aavistaneet pahaa. Etsintäpartion matka kulki laidunmaiden läpi ja tapahtumapaikalle päästyään heitä kohtasi outo näky. Juan retkotti heinikossa lähellä puita. Juanin pää tai oikeammin kasvot olivat murskaantuneet kokonaan. Juanin ympärillä oli kasa pilaantuvaa ruokaa, jota osa paikalle palanneista lampaista uneliaasti tonki. Veljet kuljeskelivat alueella löytämättä mitään vihjettä siitä, mikä oli tappanut Juanin. Heitä oudoksutti mädäntyvä ruoka, joka näytti koostuvan kinkusta, juustosta, paistetusta lihasta ja joistakin vihanneksista. Ei Juanilla ainakaan sellaisia eväitä ollut, korkeitaan kuivaa leipää ja pala lihaa. Veljet ottivat Juanin hennon ruumiin ja surumielinen joukko kantoi pojan takaisin kylään. Lampaat kulkivat joukon jatkona kuin paimenensa muistoa kunnioittaen.
Outo tapaus sai kyläläiset suunniltaan. Kaikki halusivat tietää, mitä oli tappanut pienen viattoman paimenpojan. Ja mistä ruoka oli tullut? Paikalla kävi muitakin ihmisiä tutkimassa outoa ruokaläjää ja yksi kävijöistä löysi ruuan seasta jotain, joka ratkaisi jutun. Utelias kylänmies oli kepillään tonkinut kasaa ja löytänyt pihvipalan alta paperisen ruokaliinan. Liina oli revennyt, likainen ja osittain lionnut, mutta siinä näkyi selvästi painatus. Painatuksessa luki Cara Boli Hotel.
Cara Boli Hotel oli Ricardon äidin suvun hallussa oleva hotelliketju, jolla oli jo jonkin aikaa ollut hankaluuksia paikallisten aktivistien kanssa. Hotellia oli syytetty tuhlailusta veden, sähkön ja elintarvikkeiden suhteen. Hotellin johto oli yrittänyt parhaansa mukaan puhdistaa hotellin mainetta ja nimeä. Vettä oli alettu säästää ja säästäväisyyttä oli esitetty myös hotellin asiakkaille. Myös sähkön ja ruuan kulutusta oli mietitty. Ruuan määrästä ei suostuttu tinkimään, jotta hotelli ei menettäisi asiakkaitaan. Ylijäämäruualle oli pitkään mietitty kierrätystä. Keittiössä oli laadittu uudet säännöt, jonka mukaan syötäväksi kelpaavat ruuat pakastetaan ja säilötään myöhempää käyttöä varten. Kun pakastettua ruokaa alkoi olla joka paikassa oli keksittävä joku tapa saada sapuska kiertämään. Joku älypää hotellin hallituksesta antoi määräyksen, että pakastettu ruoka piti toimittaa lähikylien köyhille. Toimitustapaa sen enempää miettimättä pakasteet ladattiin pienlentokoneeseen, joka kävi tiputtamassa ne kohteeseen. Niinpä sai Juankin ruokaa.. päähänsä.
Ricardon isä oli ankara periaatteen mies ja ehkä juuri siksi hyvin arvostettu. Ricardon suku oli myös varakas. Omaisuus ja asema oli saavutettu kovalla työllä ja isä jatkoi samaan malliin. Isä ei hyväksynyt sitä, että Ricadolla oli epämääräistä herraseuraa ja täysin turhia harrastuksia. Isän mielestä Ricardon olisi pitänyt ylläpitää mainetta ja arvostusta käyttäytymällä odotusten mukaisesti, eikä viettämällä iltojaan turhanpäiväisen pillinsoiton ja vetelehtimisen merkeissä. Itse asiassa Ricardo oli todella lahjakas ja taitava pillinsoittaja, mutta isä ei ollut koskaan ymmärtänyt taiteiden päälle. Taide ei kuulemma ollut nostanut yhtäkään perhettä köyhyydestä. Niinpä Ricardon piti pysyä kaapissa ja pitää pilli äänettömänä.
Varsinkin homoseksuaalisuus oli isälle kuin punainen vaate. Ricardo sitä vastoin inhosi kaikenlaista kulissien ylläpitoa ja konservatismia. Homoseksuaalisuus ei todellakaan ollut enää vuosiin ollut rikollista, mutta etenkin vanhemmat ihmiset suhtautuvat homoihin kielteisesti. Jos joku julkisesti tunnusti olevansa homoseksuaali oli hänen hankala edetä työssään tai luoda suhteita yritysmaailmassa. Asiasta käytiin tulisia riitoja isän ja Ricardon välillä. Silloin tavarat sinkoilivat, ovet paukkuivat ja huuto kuului aina naapuriin asti. Jos äiti oli kuulomatkan päässä hän yritti singahtaa paikalle sovittelemaan. Yleensä äitikin sai huudosta osansa ja riitojen jälkeen äiti ja Ricardo niistivät ja pyyhkivät kyynelten polttamia silmiään. Isä poistui paikalta renkaat vinkuen ja palasi yleensä vasta ilta-aterian jälkeen sulkeutuen työhuoneeseensa viskipullon kanssa.
Ricardon äidin suvun puolella oli myös yrittäjiä. Äidin suku omisti hotelliketjun, jonka maine oli jo jonkin aikaa ollut vaakalaudalla. Lehdet kirjoittelivat juttuja vain lyödäkseen lyötyä. Hotelliketjun ruuankierrätysfarssi oli viimeinen sykäys sille, että Ricardo halusi lähteä maasta. Mutta aloitetaanpa tämä tarina ihan alusta.
Oli kuuma päivä, jollaisia Boliviassa oli tuon tuostakin tällaiseen aikaan vuodesta. 7-vuotias Juan paimensi 20-päistä lammaslaumaansa. Matalassa ruohikossa kulkeva joukko eteni hitaasti kohti puustoa. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja Juan halusi hörpyn vettä mukanaan kantamastaan pullosta. Hän liekutti pulloa ja huomasi sen olevan melkein tyhjä. Hän nosti pulloa aurinkoa kohti nähdäkseen sen vihertävän muovin läpi. Samalla kun hän kohotti kasvonsa kohti aurinkoa hän huomasi taivaalla nopeasti häntä kohti etenevän kappaleen. Hämmästyneenä hän pudotti pullon kädestään ja jäi suu auki tuijottamaan lähestyvää esinettä. Juan ehti ajatella, että sen täytyi olla ufo, joka noin kiilteli. Ehkä se tuli hakemaan häntä. Hetkeksi hän sokaistui auringon säteistä ja samalla hän astui kohtalokkaan askelen taakse päin. PAM! Lampaat juoksivat kauhuissaan eri suuntiin. Juan makasi maassa ilmeisen kuolleena ja hänen ympärilleen alkoi hitaasti sulaa hänet tappanut jäinen möykky.
Juan löydettiin päivää myöhemmin samasta paikasta. Lampaista osa oli juossut kauhuissaan kylään asti ja Juanin veljet olivat aavistaneet pahaa. Etsintäpartion matka kulki laidunmaiden läpi ja tapahtumapaikalle päästyään heitä kohtasi outo näky. Juan retkotti heinikossa lähellä puita. Juanin pää tai oikeammin kasvot olivat murskaantuneet kokonaan. Juanin ympärillä oli kasa pilaantuvaa ruokaa, jota osa paikalle palanneista lampaista uneliaasti tonki. Veljet kuljeskelivat alueella löytämättä mitään vihjettä siitä, mikä oli tappanut Juanin. Heitä oudoksutti mädäntyvä ruoka, joka näytti koostuvan kinkusta, juustosta, paistetusta lihasta ja joistakin vihanneksista. Ei Juanilla ainakaan sellaisia eväitä ollut, korkeitaan kuivaa leipää ja pala lihaa. Veljet ottivat Juanin hennon ruumiin ja surumielinen joukko kantoi pojan takaisin kylään. Lampaat kulkivat joukon jatkona kuin paimenensa muistoa kunnioittaen.
Outo tapaus sai kyläläiset suunniltaan. Kaikki halusivat tietää, mitä oli tappanut pienen viattoman paimenpojan. Ja mistä ruoka oli tullut? Paikalla kävi muitakin ihmisiä tutkimassa outoa ruokaläjää ja yksi kävijöistä löysi ruuan seasta jotain, joka ratkaisi jutun. Utelias kylänmies oli kepillään tonkinut kasaa ja löytänyt pihvipalan alta paperisen ruokaliinan. Liina oli revennyt, likainen ja osittain lionnut, mutta siinä näkyi selvästi painatus. Painatuksessa luki Cara Boli Hotel.
Cara Boli Hotel oli Ricardon äidin suvun hallussa oleva hotelliketju, jolla oli jo jonkin aikaa ollut hankaluuksia paikallisten aktivistien kanssa. Hotellia oli syytetty tuhlailusta veden, sähkön ja elintarvikkeiden suhteen. Hotellin johto oli yrittänyt parhaansa mukaan puhdistaa hotellin mainetta ja nimeä. Vettä oli alettu säästää ja säästäväisyyttä oli esitetty myös hotellin asiakkaille. Myös sähkön ja ruuan kulutusta oli mietitty. Ruuan määrästä ei suostuttu tinkimään, jotta hotelli ei menettäisi asiakkaitaan. Ylijäämäruualle oli pitkään mietitty kierrätystä. Keittiössä oli laadittu uudet säännöt, jonka mukaan syötäväksi kelpaavat ruuat pakastetaan ja säilötään myöhempää käyttöä varten. Kun pakastettua ruokaa alkoi olla joka paikassa oli keksittävä joku tapa saada sapuska kiertämään. Joku älypää hotellin hallituksesta antoi määräyksen, että pakastettu ruoka piti toimittaa lähikylien köyhille. Toimitustapaa sen enempää miettimättä pakasteet ladattiin pienlentokoneeseen, joka kävi tiputtamassa ne kohteeseen. Niinpä sai Juankin ruokaa.. päähänsä.
Kommentit
Lähetä kommentti