Pitkä kevät -sit ku elämä

Kun vielä kerran saa viimeisen tehtävän korjattavaksi. Kun vielä kerran joutuu käymään koulussa. Vielä kerran hakemaan tavaroita. Vielä kerran tavata muut opiskelijat. Vielä kerran täyttämään lomakkeen.. ja yhdesti ainakin vetämään talvitakin esiin kevättakin sijasta ja pipon syvälle päähän.



Elämää on muuten aika vaikea suunnitella jos ei tiedä, missä asuu puolen vuoden päästä. Viime kuukausina on tullut pohdittua juurettomuuden merkitystä ja sitä miksi väliaikaisuus on huono juttu. Tässä nykytilanteessa, jossa tulevaisuus on jossain muualla kuin nykyisessä asuinpaikassa on turha rakennella kovin suuria sosiaalisia kuvioita tai verkostoja. Kuitenkin jokaisen ihmisen perustarpeisiin sisältyy jonkun asteinen joukkoon kuulumisen tarve. Ulkomailla asuessa huomaa, että toinen ulkosuomalainen tai toinen ulkomaalainen on luonnollisempi uusi kaveri kuin natiiviasukas. Ulkopuolisuuden tunne yhdistää. Ulkosuomalaisuudesssa on eräänlainen välitilassa elämisen maku. Ei tarvitse välittää mitä kaikkea siellä Suomessa möyhätään, miten se "some räjähti" taas kerran jostain lausunnosta. Politiikan viime kuviot eivät niin kiinnosta, eikä samat puhuvat päät enää tunnukaan puhuvan juuri minulle. Joskus voi jopa huokaista, onneksi en ole Suomessa -Lunta on puoleen sääreen ja pakkasta 15 astetta, HAH!

Kevät on tuntunut alkaneen täällä jo tammikuussa, lunta ei ole ollut kuin muutamana päivänä. Lämpimien kelien odotus on kuitenkin ollut pitkä. Muutaman viikon on ollut jo melko kuivaa ja aurinkoista, mutta lämpöasteet ovat kuitenkin yltäneet vain muutaman asteen plussalle. Välillä on yöpakkaset olleet niin kireitä, että olen säälinyt helmililjoja, jotka olen jo tuikannut ulkoruukkuun kevättä odottelemaan.

Kärsivällisyys ei ehkä ole vahvin puoleni. Olen silti yrittänyt kouluttaa itseäni hetkessä elämiseen. On turha nojautua siihen, että kaikki hieno, mahtava, upea tulee vasta ensi kuussa, ensi kesänä tai ensi vuonna. Nyt on paras aika, koska muuta hetkeä ei ole kuin, nyt, nyt, nyt. Kuitenkin malttamattomana odotan, että koulu loppuu, saan todistuksen käteen, saan auktorisoinnin tutkinnolleni, saan työpaikan ja pääsen muuttamaan.. johonkin. tai alkuun ..johonkin. Voisin kirjoittaa kirjan kalkkiviivoille kaatumisesta, niin paljon olen sitä miettinyt, kaiken turhuutta. Egoilua, saavuttamista, maaleja, päämääriä, tavoitteita, tutkintoja. Ehkä tämä on vain turnausväsymystä. Pelkoa kaiken ponnistelun turhuudesta.






Ensi kuun alussa teemme reissun Suomeen. Kesällä on vielä tehtävä toinen keikka ja samalla mietittävä, miten auton kanssa jatkossa toimitaan. Suomen  rekisterissä olevalla autolla ei saisi pitkään täällä Norjassa ajella, jos ei ole esittää pätevää syytä auton käyttöön.

Käytännön asioita ja paperihommia on muutenkin kasapäin hoidettavana tutkinnon ja ammattipätevyyden todentamisen kanssa. Jännittää miten aikataulut osuvat kohdilleen. Täällä päässä kun mikään ei tunnu käyvän käden käänteessä ja jotkut asiat eivät suju sitten ollenkaan..Integroitumista odotellessa..


Kommentit