Oikeus kuolla

Sanottakoon nyt heti alkuun, että tämä asia on kuuma peruna. Eikä millään muotoa minulle henkilökohtainen. Olen silti miettinyt tätä viime aikoina jo uuden ammattinikin puolesta. Viimeksi mietin tätä tänään kuunnellessani Yle Puheen Politiikkaradiota, jossa puhuttiin kestävyysvajeesta ja eläkeiän nostosta, joka perustuu elinikäodotteen nousuun. Jatkuvasti puhutaan siitä, kuinka paljon suurten ikäluokkien eläkkeet ja  vanhuspalvelut tulevat maksamaan. Itsekin vanhuspalvelujen parissa työskennelleenä tiedän millaista elämän viime vuodet voivat olla suurissa kasvottomissa hoivayksiköissä.

Muistisairaat, joiden terveys ja toimintakyky hitaasti heikkenee kokevat monenlaisia pelkoja ja tuskaa, mutta saattavat fyysisesti pysyä toimintakykyisinä. Toisaalta on myös rapistuvan fysiikan, erilaisten degeneroivien sairauksien seurauksena aiheuttavien kipujen kanssa taistelevia henkilöitä. Onko heillä oikeus päättää milloin haluavat poistua tästä elämästä? Haluaisitko itse maata hoivakodin pedissä kuukausia, vuosia tai vuosikymmeniä syötettynä ja vaipoitettuna? Tai haluaistko elää niin, ettet tuntisi perheenjäseniäsi, et osaisi puhua tai ilmaista itseäsi? Tai niin, että muuttuisit päivä päivältä järjettömämmäksi kunnes et enää tietäisi kuka olet tai mitä lusikalla tehdään?

Toisenlaisen näkökannan asiaan antaa uutinen jonka satuin näkemään aukaistessani Espanjan tv:n uutissivuston. Uutinen amerikkalaisesta 29-vuotiaasta Brittany Maynardista, joka teki avustetun itsemurhan sairastuttuaan aggressiviseen aivosyöpään. Sama uutinen löytyy varmasti kaikilta uutissivustoilta ja netistä.

Jos koiralle tulee kasvain päähän ja siitä tulee aggressiivinen vastuullinen koiranomistaja vie sen eläinlääkärille lopetettavaksi. Jos kissa alkaa vanheta ja sen hampaat tippuvat suusta, eikä se pysty enää syömään, se lopetetaan. Miksi teemme näin? Rakkaudesta. Välttääksemme aiheuttamasta tuskaa eläimelle tai itsellemme.
Miksi ihmisen annetaan kärsiä ja katsotaan vain vierestä. Moni vanhus sanoo elämänsä loppupuolella: "Pääsisinpä jo pois. Olen elänyt täyden ja hyvän elämän, en jaksa enää." Mutta me emme tee mitään, vain odotamme.Miten jaloa se on?  Miten pyhää on elämä? Onko kärsimyksen määrällä mitään rajaa? Miksi pidämme elämän päättämistä tabuna. Itsemurha on tabu. Entä hidas itsetuho? Mitä eroa sillä on nopeaan ja medikaaliseen kuolemaan? Aika, jossa se tehdään? Onko väliä tapahtuuko se nopeasti vai hitaasti?

Jos tietäisin varmasti, että päädyn itse hoidettavaksi vanhustenhuollossa vaikeasti muistisairaiden osastolle, lukkojen taakse, ravaamaan levottomana pitkin käytäviä ja levittämään ulostettani pitkin seiniä, voisin harkita vaihtoehtoista tapaa lähteä ennen järjettömyyden aikaa. Kuinka moni ihminen valitsisi helpon ja siistin tavan lähteä jos siihen olisi mahdollisuus. Kuinka paljon kärsimystä se säätäisikään, kuinka paljon resursseja..rahastahan ei tässä yhteydessä saa puhua, koska silloin asia muuttuu tulikuumaksi perunaksi.

Puhutaan sitten inhimillisyydestä, puhutaan oikeudesta päättää elämästään ja kuolemastaan. Puhutaan edes, eikä vaieta!

Kommentit

  1. Kokemus oli varsin valaiseva kun olen ollut heti yo-kirjoitusten jälkeen vuoden päivät sairaalan osastolla töissä, jossa vietetään ne viimeiset päivä, kuukaudet tai vuodet. Päätin, että jos voin sen välttää, niin minun viimeiset elämänvaiheet eivät pääty sellaiseen paikkaan. Eikä minulla muutenkaan ole mikään hirveä hinku elää yli 80-vuotiaaksi, vaikka olisin kuinka olosuhteisiin nähden hyväkuntoinen. Olisi todella hienoa, jos opiskeluaikaan kuuluisi TET-jakson lisäksi, pakollinen hyväntekeväisyysviikko, jossain laitoksessa. Sitten kun ollaan aikuisia, päättäjiä, voisi olla ajatukset hieman avartuneet monella tapaa.

    VastaaPoista
  2. Mie olen nyt tutustunut kotihoidossa oleviin, yksinäisyyttään itkeviin vanhuksiin, joita joku käy (parhaassa tapauksessa) kerran/ pari päivässä vilkaisemassa kotonaan. Siellä istuvat yksin ja oottavat jos/kun joku tuo ruokaa, tai juomaa kaupasta. Yksin eivät pääse minnekään. Omaiset ovat muualla, tai heitä ei ole tai eivät välitä. Jotkut haluaisivat päästä laitokseen tai hoitopaikkaan, että olisi jotain hoitoa ja muita ihmisiä. Yksinäisyys on tulevaisuutta, kun vanhukset pyritään hoitamaan "kotona".

    VastaaPoista
  3. Meillä on siis edessä loistava tulevaisuus..

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

P.s. Ensimmäinen työkeikka Norjassa; valmistelvat toimenpiteet

Mar-ra-skuuuu!

Kynttilän korvike