En voi uskoa: Viimeinen työpäivä huomenna!

Niin, se kaikki päättyy aikanaan. Tänään aloittelin ympäri asuntoa levittelemieni tavaroiden läjittämisen. Hankkiuduin eroon yksistä kengistä ja parista paidasta. Ajattelin, että laukku tulee täyteen, mutta nyt ei kyllä näytä siltä. Koepakkasin kaikki vaatteeni laukun päälle ja totesin, että hyvä jos on tarpeeksi pehmustetta edes tietokoneelle. Epävirallisesti pakkaaminen on siis aloitettu. Olen viskellyt laukkuun vaatteet, joita en enää usko tarvitsevani tällä reissulla. Olen myös tyhjennellyt vetolaatikot ja pöytätasot, joihin on tullut kuukauden aikana kasattua jos jonkin näköistä kamaa.

Lähikaupasta hain tuliaisia ja huomenna varmaan käyn katsomassa jotain kivaa rantakadulta muistoksi tästä ihanasta ajasta. En voi sanoa muuta kuin, että on kamala lähteä täältä. Toki ikävöin rakasta puolisoani, joka odottelee minua kotona, mutta muuten kuljen katuja liki itku silmässä. Viimeistä kertaa tämän puodin ohi.. viimeistä kertaa maitoa tästä kaupasta.. viimeinen viini tässä baarissa. On kai pakko palata.. Asunnon hankin/hankkisin toki vähän rauhallisemmalta paikalta, mutta jostain tästä lähistöltä kuitenkin. Vaikka kaikki täällä ei ole vain hienoa, upeaa ja kaunista, vaan on myös rumaa, likaista ja surkeaa niin silti jollain tavalla koin kuuluvani tänne. Teidän toki, että se on vain tunne omassa päässäni, mutta ei sitä aivan joka paikassa koe.

Suurin ärstytyksen aihe täällä on lähes jatkuva äänisaaste. Espanjalaiset eivät todella ymmärrä hiljaisuuden päälle. Asuinpaikkani äänimaailma koostuu autojen ja skootterien pärinästä ja torvien töötötyksestä, illallistavien ihmisten puheensorinasta, diskon jytkeestä, epävireisestä espanjalaisesta laulusta ja rumpujen pärinästä, ravintoloiden roska-astioiden raahamisesta pitkin laatoitettua katua (öisin..), kirkonkelloista, koirien räksytyksestä sekä humalaisten turistien pitämästä älämölöstä. Vähiten; huom: vähiten haittaa aamuviideltä kadulla kulkeva lakaisukone. Epäilen osaanko ollenkaan nukkua päästyäni kotimaisen kerrostalon turvalliseen hiljaisuuteen.. Muutaman espanjalaisen tuttvavallinen rupattelu vastaa suomalaisen raivostuneen väkijoukon mylvintää. Yhden kerran kurkin varovasti ikkunoista, että missä tapellaan kunnes äkkäsin kolme rouvaa vaihtamassa kuulumisiaan ikkunani alla. Muita äänimaailman mieleen nostamia kuvia ovat kolmas maailmansota, ukkonen, ilotulitus, tulipalo, äärimmäinen hätätila, pommitus... Tässäpä kokemus neuroottiseen hiljaisuuteen ja korpielämään tottuneelle suomalaiselle.

No, yritän nukkua toiseksi viimeisen yöni korvatulppieni kanssa ja tehdä vielä yhden aamuvuoron ihanassa harjoittelupaikassani. Sitten viimeiset päivät ovat täynnä haikeutta ja tunnekuohua. Miksi kaikki hyvä päättyy niin nopeaan. Pääsenkö palaamaan tänne ja jos niin milloin?










Kommentit