Oppimispäiväkirja 1: Vanhuus ei tule yksin

Viimeisestä kirjoituksesta onkin jo aikaa. Hektisyyden ja väsymyksen vuoksi en ole kyennyt kirjoittamaan lausettakaan. Kaikki on kääntynyt päälaelleen. Ensin sain sijaisuuksia kehitysvammaisten asumisyksiköstä ja ennen kuin ne olivat päättyneet sain oppisopimuspaikan hoivakodista. Koska blogini on omani voinkin hyvin käyttää sitä oppimispäiväkirjanani.

Hoivakoti, jossa työskentelen on osa suurempaa yritystä. Talossa on useita osastoja ja joka osastolla noin 15 hoidettavaa.Tilat ovat kahdessa kerroksessa. Asukkaiden kunto vaihtelee suuresti ja voisikin sanoa, että ollaan kahden kerroksen väkeä. Alakerrassa ovat dementoituneimmat ja yläkerrassa  parempikuntoiset.
Ensimmäinen päiväni talossa oli melkeinpä shokki. Tulooni oli valmistauduttu huonosti, jos ollenkaan. Lähtölaukaus työhöni oli se, että joku työkavereistani haki minut käytävältä, kaivoi kaapin uumenista minulle työvaatteet ja vei minut toimistoon, jossa oli palaveri jo menossa. Tuntui, etten tajunnut mistään mitään. Olin vieraalla maaperällä, työpaidassa, jonka niskassa luki jonkun toisen nimi.

Palaverin jälkeen kaikki lähtivät osastoille ja toiseksi viimeisenä minut otettiin osastolle nro 3 aamutoimiin. Kävimme hoitamassa kahden autettavat asukkaat. Nostoja sängystä, vaipotusta ja lappupesua sängyssä, vessatusta, rasvausta, tukisukkia, pukemista. Nimet ja diagnoosit vilahtelivat ja kertakäyttöhanskoja sekä essuja kului. Aamupala päiväsalissa: Lääkkeiden ja ruuan jakaminen sujui hyvässä järjestyksessä. Huomasin osaston vastaavan olevan järjestelmällinen ja tarkka tyyppi.

Aamupalan jälkeen jatkui hoitaminen. Suihkutuksia, vaipanvaihtoja, kääntelyä, syöttämistä. En oikeastaan muista kovin paljoa tuosta päivästä, mutta parhaiten jäi mieleen se, että vasta puolen päivän jälkeen joku hoitajista kertoi, että osastolla on yksi MRSA- potilas, eikä häneen, hänen tavaroihinsa tai mihinkään mihin hän on koskenut saa tarttua ilman suojahanskoja. Ööö, olin juuri ruokailussa vienyt hänen nimikkotarjottimensa hänelle ilman hanskoja, eikä kukaan ollut sanonut mitään. Osastolla oli myös noroa ja muutama potilas oli huone-eristyksessä, mutta niistä olin tietoinen.

Iltapäivällä kahvilla asukkaat istuivat pöytien ääressä ja odottelivat kahvejaan kun yllättäen kaikki hoitajat, minua lukuunottamatta liukenivat jonnekin osaston syövereihin. Jäin yksin keittiöön ja pöydistä kuuluvan nurkumisen vuoksi aloitin kahvien jakamisen. Koska en tuntenut vielä talon tapoja enkä asukkaita kysyin ensimmäiseltä rouvalta minkälaisen kahvin hän haluaa. Oj, mikä riemu siitä syntyikään. Pöydässä olevat rouvat alkoivat kaakattaa, että enkö tiedä millaista kahvia täällä juodaan ja onkos nyt joku uudistus meneillään. Yksi kysyi, että etkös sinä ole koskaan ennen kenellekään kahvia laittanut. Sanoin, että toki olen, mutta kun en rouvien mieltymyksistä tiedä, niin on kysyttävä. Vaihtoehtoja kun tällä saralla riittää: iso tai pieni kahvi, mustana, tavallisella maidolla, laktoosittomalla maidolla, punaisella maidolla, tilkalla kylmää vettä, sokerilla, ilman tai makeutusaineella.

Osastolla on muutamia sänkyyn hoidettavia asukkaita. Osa heistä on kohtuullisen nuoria. Sängystä ei välttämättä mielellään nousta edes vessaan, kauppareissusta nyt puhumattakaan. Osalla heistä on varmasti paljon kipuja ja jäykkyyttä, joka suoranaisesti estää liikkumista. Toiset vain laitostuvat, ei enää kiinnosta..

Ensimmäisen päivän iltana mietin, kuinka havahduttavaa on nähdä ihmisiä, joiden liikkumista rajoittaa jokin vamma tai sairaus. Se saa kummasti motivaation liikkumista kohtaan nousemaan. On parempi pysyä jaloillaan, ettei joudu toisten armoille. Ajattelin jopa, että haluaisin itse heittäytyä ennemmin jyrkänteeltä alas kuin jäädä liikkumattomaksi sängyn pohjalle. Tietysti sängystä voi myös toipua uudelleen käveleväksi, joten eipä nyt vielä sinne rotkoon heittäydytä.

Kommentit

  1. Tuttua tarinaa. Samanlaisia kokemuksia uuteen työpaikkaan menosta.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti